Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Osallistun tällä bloggauksella kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen,

jota emännöi tällä kertaa Kirjapöllön huhuiluja -blogi.

Kahleet katkaistaan #3 / 6

Määrittelin tämän teoksen itse klassikkokokonaisuudeksi, koska se on mittava - peräti kuusiosainen; se on vanha ja kirjailija on ollut Nobel-ehdokkaanakin, tosin Suomessa hän taitaa olla melko tuntematon. Kyseessä on venäläinen Konstantin Paustovski (1892-1968), joka tunnetaan lyyrisen proosan mestarina. Englanniksi Wikipediasta löytyy enemmän tietoa tästä kirjailijasta, joka oli ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 1965. Kyse on siis kirjailijan kuusiosaisesta omaelämäkerrallisesta romaanista Kertomus elämästä (Povest o žizni, 1945–1955). Olen aiemmin jo lukenut näistä kaksi osaa, ehkä ajan kanssa tulee luettua loputkin. Paustovskilla oli suuri vaikutus toisen maailmansodan jälkeisen venäläisen kirjailijapolven muodostumiseen. 

Tämä elämäkerran kolmas osa keskittyy vuosiin 1917-1922 ja kertoo Venäjän vallankumouksesta ja verisestä sisällissodasta. Kun nyt Suomessakin muistellaan sadan vuoden takaisia sisällissodan aikoja poliittisine aatteineen ja kun Ukraina ja Krim myös ovat tapetilla, tämä oli mielenkiintoista luettavaa. Paustovskihan oli kotoisin Ukrainasta, Kiovasta.

Lehtimiehenä Moskovassa nuori Paustovski eli keskellä tapahtumien pyörrettä, josta hän sanoo: Muutamassa kuukaudessa Venäjä puhui kaiken mistä se oli vaiennut vuosisatoja - koko maassa oli menossa yötä päivää keskeytymätön sekava joukkokokous. Kadunkulmien joukkokokouksissa kuka tahansa sai puheenvuoron ja väkijoukko ilmaisi mielipiteensä äänekkäästi huutaen joko hurraa! tai alas! Kaupungissa käytiin taisteluita, luodit viuhuivat, ruokaa ei ollut. Oli äärettömän vaarallista. Paustovskin hieno kuvaus sai elämään tuon sekasorron ja nuo ryysyihin pukeutuneet parrakkaat miehet hämärissä kokouksissaan.

Eloisia tarinoita kertyi myös lehtiväen kahvilasta. Näihin aikoihin tuleva kirjailija oli 25-26-vuotias ja aina kuulolla mitä ympärillä tapahtui: Vallankumoustalven huumaava ilma pani pään pyörälle. Hämärä romantiikka riehui sydämissämme. Minä en voinut enkä halunnutkaan vastustaa sitä. Paustovski kertoo monia hupaisia sattumuksia nimekkäiden venäläisten kulttuurihenkilöitten tiimoilta, joiden nimet eivät suomalaiselle lukijalle paljon kerro (kirjan lopussa on tosin viiteluettelo), mutta voi paneutua ajankuvaan.

Leninin persoona ja karisma tekivät Paustovskiin valtavan vaikutuksen: Hänessä ei ollut jäykkää mahtavuutta, ei tietoisuutta omasta suuruudestaan, ei ylimielisyyttä, ei halua julistaa pyhiä totuuksia. Hän oli puheissaan ja liikehdinnässään koruton ja luonteva. Paustovski kävi usein kuuntelemassa myös Toimeenpanevan Keskuskomitean kiivaita kokouksia vallankumoustohinoissa siipeensä saaneessa hotelli Metropolissa. Kapinoita tuli ja meni, sanomalehtiä syntyi ja lakkautettiin; aika oli sekasortoista ja kuohuvaa.

Ilman matkustuslupaa Paustovski lähti Moskovasta äitinsä ja sisarensa luokse lähelle Kiovaa. Matka junalla oli pitkä ja vaarallinen, sillä monet anarkistiset rosvojoukot hyökkäilivät junia vastaan. Piiritetyssä Kiovassa Paustovski päätyi sanomalehteen oikolukijaksi, mutta pian armeijaan. Koko Ukraina oli sekaannuksen vallassa: Ei ollut mahdollista oivaltaa, mitä oikein tapahtui. Aika oli jännitteistä, puuskaista, keikaukset seurasivat toisiaan miltei vyörymällä... Minusta tuntui silloin, että koko maa kiitää täyttä vauhtia läpäisemättömään kosmiseen sumuun.

Ukrainan ollessa surullisesti uutisissa tänäänkin, nämä Venäjän, Ukrainan ja Kiovan sisällissodan ajat olivat kuin hurjinta trilleriä, mutta perustuvat Paustovskin omiin kokemuksiin. Minä ihmettelin sitä, kuinka hän jaksoi kaiken tuhon ja sekasorron keskellä uskoa ja luottaa tulevaisuuteen ja suureen kirjailijan kutsumukseensa. Näihin vuosiin ajoittuivat myös suuret juutalaisvastaiset pogromit. Ukrainassa eli tuolloin Venäjän suurin juutalaisyhteisö, josta sisällissodan aikana tuhottiin Ukrainan mukaan 35 000 - 50 000 henkeä, Wikipedia arvioi henkensä menettäneitä olleen jopa 100 000. Novellissa Huuto keskellä yötä Paustovski kertoo vaikuttavasti miten hän kuuli juutalaisten huutavan pimeistä taloistaan yöhön: Tuo huuto kuului varmaankin kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle. Se iskeytyi matalalla roikkuvaan mustaan taivaaseen ja palasi takaisin, tuo huuto armosta ja armeliaisuudesta.

Sisällissodan loppuvaiheessa Paustovski pakeni Odessaan välttyäkseen joutumasta toistamiseen armeijaan, ja  löysi töitä kirjapainosta. Elämä Odessassa kävi yhä vaikeammaksi, bolsevikit voittivat lopulta valkoisen armeijan ja kirja päättyi lukuun, joka kertoo miten panikoituneet odessalaiset ryntäsivät tuhansin satamaan ja pakoon laivoille. Sadat heistä tallautuivat kuoliaiksi tai putosivat tungoksessa mereen.

Ties monennenko kerran näin elämäni. Minä erittelin sitä vuosi vuoden jälkeen ja ymmärsin äkkiä, että kaikelle ristiriitaisuuksien repimälle menneisyydelleni voi antaa sisällön ja voiman, merkityksen ja oikeutuksen ainoastaan tulevaisuus. Kenties tulevaisuus valikoi tuosta elämästä, kaikesta kokemusteni paljoudesta sen mitä valaisee ja lämmittää aito ihmisyys ja runous ja auttaa minua yhdistämään elämäni irralliset renkaat eläväksi kertomukseksi.

Kahleet katkaistaan on valtavan hieno ja runsaasti faktaa sisältävä kuvaus noista Ukrainan ja Venäjän sekasortoisista vuosista. Minulle outoja asioita tuli esiin siinä määrin, että luullakseni en ymmärtänyt kaikkea. Ajattelin nuorta, oikeastaan aivan omillaan olevaa Paustovskia näissä kaaosmaisissa historian tapahtumissa. On muistettava kuitenkin, että hän kirjoitti tämän kuusiosaisen elämäkertansa vasta paljon myöhemmin, vuosina 1945-55.  Ehkä ajan kulku selvitti hänelle tapahtumien merkitystä kokonaisuudessa kuten hän tuossa yllä toivoi.

Konstantin Paustovski

Povest o Zhizni, ilm. 1945-55

Kertomus elämästä #3, Kahleet katkaistaan

Suomentanut Juhani Konkka

Gummerus 1969

*****

Kirjastosta

#1 Lapsuus ja kouluvuodet *****
#2 Rajuilma nousee ***
#3 Kahleet katkaistaan *****
#4 Suurten odotusten aika - jätin kesken, ei vetänyt
#5 Kaukasialaisia kuvia 
#6 Vaellusten kirja

Kuukauden kirjat - tammikuu

Päätin muuttaa hiukan kuukausittaista yhteenvetoani. Vuonna 2017 olen valinnut joka kuukauden lopussa 5 elämyksellisintä kirjaa kiinnittämättä huomiota genreen tai kirjailijan kansalaisuuteen. Viime vuoden kuukausittaiset listat löytyvät täältä. Vuoden 2017 uutuuksien Blogistania-äänestyshän on tulevana sunnuntaina. Silloin äänestetään kategorioissa Finlandia, Globalia, Tieto & Kuopus. Ole kuulolla.

Tänä vuonna valitsen kuukauden lopuksi elämyksellisimmät top 3 kirjaa, kategorioiden ollessa kotimaisen kirjailijan / ulkomaisen kirjailijan teos & runokirja mistä maasta tahansa. Tässä vaiheessa en kiinnitä huomiota julkaisuvuoteen. Kokonaisuudessaan tammikuussa luettujen lista löytyy täältä.

Kuukauden kotimainen
Pasi Ilmari Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät ***** Atena 2010

Jääskeläisen kehittelemät juonikuviot olivat hulvattomia ironisuudessaan ja absurdiudessaan. Teoksen kantavana ideana ja filosofiana on tuo nautittava elokuvallinen elämäntapa - Cinematic Life Style, jota valotetaan eri kanteilta useissa Karan sitaateissa. Cinemaattisuus ei poista tuskaa, mutta tekee siitä esteettisempää, eräänlaista emootioiden viiniä tai tunteiden musiikkia. Elokuvallinen elämäntapa ulottuu sitä noudattavan ihmisen kaikille elämänalueille: pukeutumiseen, kampaukseen, klassikkoelokuvista lainattuihin repliikkeihin, aivan kaikkeen. Elokuvallisen elämäntavan suurin hidaste on hidas jatkumohakuisuus - halu välttää riskejä ja muutoksia, halu tyytyä entiseen ja tavanomaiseen. Vallan mainio!

Kuukauden ulkomainen

Elisabeth Norebäck - Sano että olet minun ***** Like 2018

Norebäckin vahva ja mestarillisella tavalla laadittu ja kerrottu trillerijuoni piti hyppysissään. Vihjeitä ja epäilyksiä pulpahteli mieleen pitkin matkaa. Tämä oli kolmen naisen triangelidraamaa, kaksi äitiä ja tytär heidän välissään. Stellan psyyken hätä ja aaltoilu oli kuvattu tarkkanäköisesti ja nuoren Isabellen toiveet ja ajatukset luonnehdittu herkällä kädellä. Taidokas henkilökuva syntyi myös Kerstinistä. Hurja tarina, ei moitteen sijaa, paitsi aivan lopussa: minusta oli epäuskottavaa, että kukaan nainen lähtisi yksin kohtaamaan henkilöä, josta tietää jo sitä sun tätä epäilyttävää.

Kuukauden runokirja
Esther Helmiä - Herkin liidoin sinisiipi **** BoD 2015

Olen lukenut Helmiältä aiemmin surutyörunokirjan Surun tie, johon hän puki lohduttomia tuntojaan äidin kuoleman jälkeen. Siinäkin kirjailija löysi lohtua ja voimaa luonnosta. Nyt teemat kuitenkin ovat iloisempia, joskin syksy tuo sateensa ja tuulensa mielenmaisemiin. Minusta tämä on ihana luonnonystävän runokirja, joka pitää toivon ja unelmat elossa muistuttaen, että kohta taas herää uusi kevät ja voimme nauttia kesän kukoistuksesta, väreistä ja tuoksuista kaikin aistein. Runot kannustavat unelmoimaan ja pitämään unelmista kiinni. Allekirjoitan täysin tämän ajatuksen: elämä katoaa tuuleen ellei ole unelmia.

Toisen sanoin - Mit den Worten des anderen #runosunnuntai 2/2

Suomalais-saksalainen runoantologia,

toimittanut Merja Virolainen

Tämän runosunnuntain postaus on kaksiosainen.

Toisessa julkaisen muutaman talvisen ja minua koskettaneen runon

On niin kylmä ja niin ikävä

Olen aiemmin kertonut miten eksyin Helsingin kirjamessuilla 2017 vahingossa Goethe-Instituutin ohjelmaan. Estradilla lukivat tekstejään Kathrin Schmidt ja Ulrike Draesner. Myöhemmin luin Schmidtin romaanin Et sinä kuole. Draesnerilta ei löytynyt mitään Helmetistä, mutta löysin tämän suomalais-saksalaisen runoantologian, jossa molemmat kirjailijat ovat mukana.

• Saksalaiset runoilijat: Ulrike Draesner (s. 1962), Elke Erb (s. 1938), Kathrin Schmidt (s. 1958) ja Jan Wagner (s. 1971)
• Suomalaisiset runoilijat: Olli Heikkonen (s. 1965), Jukka Koskelainen (s. 1961), Timo Lappalainen (s. 1959) ja Merja Virolainen (s.1962)
• Antologia on tehty yhteistyössä Goethe-Instituutin kanssa

Neljä saksalaista ja neljä suomalaista runoilijaa ottivat käsittelyyn toistensa runoja – etsivät niille merkityksiä omalla kielellään simultaanitulkin välityksellä. Lähtökohtanaan heillä oli runojen raakakäännökset. Lopputulos on antologia, joka on paitsi hätkähdyttävää modernia saksalaista ja suomalaista runoutta myös tirkistys runouden kääntämisen monipuoliseen ja vaikeaan arkeen. Alkukielinen ja käännetty runo ovat nimittäin tässä teoksessa esillä rinnakkain. - Like

Antologiassa on kunkin kirjailijan lyhyt esittely, mikä oli hienoa. Runoja tässä yhteisproduktiossa on aika vähän ja kokoelma tuntuu hajanaiselta koska runojen aiheet ovat niin erilaisia. Draesnerin rankat runot kertovat keskenmenosta, Erbin lapsuusmuistoista, Schmidtin mm. sotamuseosta ja Wagnerin vihanneksista. Heikkosen runot olivat minulle tuttuja ja kertoivat Siperiasta, Koskelaisen ja Lappalaisen matkanteosta, ja Virolaisen tyttöydestä. En oikein päässyt sisään runoihin niitten heterogeenisyyden takia. Eniten saksalaisista oli mieleeni nuorin, Jan Wagner. Antologia on kuitenkin tutustumisen arvoinen sen vuoksi, että voi tutkia molempia kieliversioita. Omassa saksan kielessäni ei ole hurjasti hurraamista, mutta silti havaitsin kiintoisia eroja suomennoksissa vs saksannoksissa. Kokeilin huvikseni suomentaa oman version tästä Jan Wagnerin alkuperäisrunosta:

DAS LEXIKON DES ABERGLAUBENS

du mußt das rotschwänzchen vom dach verjagen.

stattdessen sitzt du mit dem kalten blick

des  fensters im rücken und hältst dich fest an jenem

dünnen haselnußzweig.

der himmel, ganz mit schwarzem tuch verhangen.

dahinter rollt man die fässer mit schwerem wein.

das langgezogene stöhnen der bäume, als schwanke

ein schafott in ihnen.

und du mit dem rücken zum fenster... vor der scheibe

klappt der blitz die weiße klinge aus

mit flinker hand. das rotschwänzchen, du hättest

es verjagen sollen.

- Jan Wagner

TAIKAUSKON SANAKIRJA

nyt sinun täytyy häätää leppälintu katolta.

sen sijaan istut ikkunan kylmä katse

selkäsi takana ja pidät lujasti kiinni

hennosta pähkinäpuun oksasta.

on taivas kokonaan mustan kankaan peitossa.

sen takana vieritetään tynnyreittäin raskasta viiniä.

puitten pitkään päässyt huokaus, kuin niissä keikkuisi mestauslava.

ja sinä selkä ikkunaan päin... ruudun edessä

salama vetää nopsalla kädellään esiin

valkean veitsen. leppälintu, sinun olisi pitänyt

se häätää.

- tulkinta Jukka Koskelainen

TAIKAUSKON SANAKIRJA

sinun täytyy hätistää leppälintu katolta.

sen sijaan istut siinä takanasi ikkunan kylmä katse

ja pidät kiinni tuosta ohuesta pähkinäpuun oksasta.

musta kangas on ripustettu koko taivaan ylle.

sen takana vieritetään tynnyreissä raskasta viiniä.

puut ovat voihkineet kauan, kuin oksillaan keinuisi mestauslava.

ja sinä selkä ikkunaan päin... ruudun edessä

välähtää nopeasti esiin taskuveitsen 

valkea terä. leppälintu, sinun olisi pitänyt

häätää se.

- riitta k

Jännittävää oli myös nähdä kuinka jotkut saksalaiset runoilijat kirjoittivat substantiivit moderniin tyyliin pienellä alkukirjaimella, sitaatissa näkyy tästä esimerkki. Olli Heikkosen runot olivat lukemastani kokoelmasta Jakutian aurinko, muita suomalaisia runoilijoita en ole vielä lukenut. Elina luki hiljattain Merja Virolaisen kokoelman Olen tyttö, ihanaa! Hänen postauksestaan selvisi kovasti ihmettelemäni Jususu! Olisi tosi mielenkiintoista jos löytyisi vastaavia antologioita tai ylipäätään runoja kahdella kielellä tulkittuina. Kun proosan kääntäjälläkin on haasteita, mitä runouden kääntäjä kohtaakaan!

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin aivan mahtavaa Suomennos slamia! Idea oli lainattu Poetry slamista ja lavalle astuivat konkarikääntäjät Kersti Juva ja Juhani Lindholm.

Slamin juonsi Poetry Connectionin Kasper Salonen, kaksikielinen kääntäjä ja myös lavarunoilija. Salonen on tehnyt gradunsa Arto Mellerin runojen englanninnoksista ja kääntää etupäässä runoja.

Oli kerrassaan nautinnollista kuunnella näitä työhönsä pieteetillä suhtautuvia kääntäjiä. Jokaista pientäkin nyanssia puitiin tarkoin. Jos jossain tulee vastaan Suomennos slam, mene ihmeessä kuuntelemaan!

"Lähes kaikki kääntävät kaikkien muiden tekstejä, mikä tuo teokseen elävyyttä ja notkeutta. Tätä tukee mainiosti alkutekstin ja käännöksen esittäminen rinnakkain. Rinnakkaisuus auttaa lukijaa muistamaan, ettei käännös ole alkuteksti, vaan jonkin ihmisen tekemä tulkinta. Vähänkin saksaa (suomea) taitavalle iloa on siitä, että voi vertailla myös eri kääntäjien tulkintoja saman runoilijan teksteistä." – Pekka Toikka, Kiiltomato.net

Muualla: Kiiltomato,

Toisen sanoin - Mit den Worten des anderen
Suomalais-saksalainen runoantologia
Toim. Merja Virolainen
Like 2003
***
Kirjastosta

Hyvää runosunnuntaita!

Reader why did I marry him? -blogin #runo18-haaste on taas käynnissä.  Tule mukaan, blogi ei ole osallistumisen edellytys! Tänä vuonna luetaan runoja kaikkialta maailmasta. 

Itse osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

Tänään mukana:
Tuijata luki Matti Kangaskosken Pääkalloneuvottelut

❤︎

On niin kylmä ja niin ikävä #runosunnuntai 1/2

Tämän runosunnuntain postaus on kaksiosainen.

Toisessa osassa kerron suomalais-saksalaisesta runoantologiasta 

Toisen sanoin - Mit den Worten des anderen

Pyysin talvisia runovinkkejä, ja sainkin. Tämän postauksen runot ovat niin koskettavia, että julkaisen ne omana postauksenaan, iloisemmat talviset runot sitten erikseen. Venla H:lta sain vinkin tästä Veli-Jukka Uusikylän postuumisti julkaistusta runokokoelmasta Ajatusten varjossa, joka on koottu kirjeistä hänen tulevalle vaimolleen Hilvelle. Runoilija menehtyi traagisesti vain 27-vuotiaana vuonna 1978.

Kirjan tiedot: Veli-Jukka Uusikylä, Ajatusten varjossa,  Mediapinta  2017 / Adlibris
Kiitos Venla  H ❤︎

'Tule jo ja kosketa. Lue nämä kaikki. Jos en elä, elän kuolleena. Pulppuan niin paljon ajatuksia, ikään kun tällä hetkellä olisin se toinen puolisko sinua, josta leikkisästi puhuimme, ja tunnen itseni torsoksi. Hilve. Unessa kun kätesi tarttui omaani, lupasit että et koskaan enää jätä minua. Auringonpaisteessa, joen rannalla.'

UNIMAA

Lumi sataisi pehmein siivuin

ja valkoisin hahtuvin

Kuin hyväillen posken pintaa

se koskisi hellimmin

Ja kesällä päivänkakkara

olis peitteenä pientareen 

Ja apilat kuiskisi salaa 

virin niitä suudellen 

Ja syksyllä lento lintujen

Ja tirskutus lohduttais 

Ja puiden lehtien kylläisyys 

värein metsissä leimahtais 

Ja aavistus vieläkin loitommas

on mieleni huumeinen 

Jo pakahtuu itkusta rinta 

Sitä kosketin väreillen

JOSKUS

Mennään puistoon rakas,

puistoon istumaan

Niin kuin joskus, rakas

sitten suudellaan

Sitten, rakas, sitten

kuten silloinkin

putoo puista lehti

eronkyynelin 

Nyt on, rakas, talvi

aivan ennallaan

Jäisen kukan poimin 

rintaan sulamaan

Toisen vinkin lähetti Viivi Aviadorilta. Vuonna 2016 kustantamo on julkaissut suomeksi japanilaisen Yumi Fuzukin runokokoelman Kirjoitusmerkkien meri, joka on varmasti kokonaisuudessaankin tutustumisen arvoinen. Runossa nuori tyttö puhuu kuolleen isoisän kaipuustaan ja vie meidät erilaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi itselleni runossa esiintyvät puikot jäivät arvoitukseksi.

Kirjan tiedot: Yumi Fuzuki, Kirjoitusmerkkien meri, suomennos Mayu Saaritsa, Aviador 2016

Kiitos Viivi ❤︎

LUULUMI
Surupuvun mustaan selkään
leijailee lumihiutaleita
hiljaa nietostuen.
Puikot kädessäni katsahdan
ja myös koulupukuni hartia on valkoinen.
Isoisän luut matkaavat puikoista toisiin.
Se jota setäni ojentaa
on ilmiselvä polviluu.

(Isoisän polvi on lämmin. Sitä lämpöä etsien astun isoisäni peltotilkulle. Maan uumenissa paisuvien perunoiden hälinä. Maissien kohottamat kullankeltaiset kammurit. Lehtiensä lomasta kurkistelevat sysivihreät kurpitsat. Näen niissä isoisän hahmon, nostan katseeni ylös taivaalle. Silloin jokin hipaisee otsaani. Pellolle alkaa kinostua valkeaa lunta. Tuiskutäkki kietoo sisäänsä minun käteni ja jalkani. Isoisän kasvimaalle tulee ensilumen aamu.)

Ottaessani luun vastaan nielaisin tyhjää.
En ollut odottanut puikkojen pureutuvan näin syvälle,
ne pölläyttivät ilmoille häikäiseviä tomuhiukkasia.
Isoäiti katselee pyörätuolistaan
tätä keveää lumisadetta.
Minun on elettävä, vaikka sinua ei enää ole.
Elettävä ja oltava kuin ei mitään.
Sisällä uurnassa
uunituoreet kuumat luut
mumisevat jotain.

Me, itkemme.
Ojennan puikkoni kohti isoisän aataminomenaa.
Vapisevat kärjet sulkevat kaulan pienen pyöreän luun syliinsä.
Raikas henkäys nostattaa tomuhiukkaset tanssiin,
minä liitän käteni yhteen.
Me tälle puolen jäävät
menetämme ja menetämme
ja jatkamme elämäämme,
nietostamme luulunta.

Kolmannen runovinkin lähetti Lealiisa Kivikari, jonka neljäs runokokoelma nimeltään Rakkaudelma (Duurisointu 2018) ilmestyy tammi-helmikuun vaihteessa. Päätetään siis tähän runoon, joka ei ole niin surullinen, sillä siinähän on muistumia kesästä!

Kirjan tiedot: Lealiisa Kivikari, Rakkaudelma, Duurisointu 2018. Kirjailijan teoksia löytyy täältä.
Kiitos Lealiisa ❤︎

ÄÄNESI PEHMEÄ VÄRI

Lue minulle kirjaa

ikkunan takana lumi lentää vaakasuorassa ja luita palelee.

Lue kirjaa, jossa kenelläkään ei ole kylmä ja lumihiutaleet

sulavat kielenkärjelle, kun niitä nauraen pyydystetään.

Lue ääneen, nyt kun edellinen tai tuleva kesä ovat etäällä 

niin kuin uni, joka on jättänyt minut valvomaan tammikuun yöhön.

Runosunnuntaita!

Reader why did I marry him? -blogin #runo18-haaste on taas käynnissä.  Tule mukaan, blogi ei ole osallistumisen edellytys! Tänä vuonna luetaan runoja ja runokokoelmia kaikkialta maailmasta. 

Itse osallistun runohaasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

Runollaan mukana:

Luovasti vinossa / Esther Helmiä: Sanoja ne vaan ovat

Harmaasusi / Harri Markoff: Lintuja
Runomaalari / Seija K: Kuin ikuisesti olisi... Lumenmaailmassa
SusuPetal - Ruumiini ilot

❤︎

Lina Bengtsdotter - Annabelle / Charlie Lager #1

Gullspång on ihan oikea, runsaan 1000 asukkaan kunta Länsi-Göötanmaalla, jonne Lina Bengtsdotterin esikoisdekkari sijoittuu. Se on köyhä ja ankea taajama, josta kaikki nuoret haluavat pois. Luonto on kaunista, mutta väki, ja erityisesti nuoret, tyytyvät railakkaaseen juhlintaan, mitä sitä muuta? 17-vuotias Annabelle katoaa jäljettömiin yhden tuollaisen rajun bileillan päätteeksi. Paikkakunnan poliisin vahvistukseksi lähetetään Tukholmasta tehopari Anders ja Charlie eli Charline.

Luin netistä, että sarja laajenee trilogiaksi, joten on syytä tutustua lähemmin Charlie Lageriin. Hän on 33-vuotias sinkkunainen, joka harrastaa rajua ryyppäämistä, yhdenyön suhteita ja syö myös masennuslääkkeitä ja rauhoittavia. Sekakäyttäjä siis. Takana on haksahdus työtoveriin Hugoon, naimisissa olevaan mieheen. Gullspång herättää Charliessa ahdistavia muistoja, sillä ennen kuin sossu otti hoteisiinsa, tyttö asui alkoholisoituneen äitinsä Bettyn kanssa. Kotina oli ironisesti Onnela, kaunis vanha talo puutarhan keskellä, mutta talo oli alinomaa äidin alkoholistikavereitten ryyppyjuhlien näyttämö. Onnettomasta lapsuudestaan huolimatta Charlie on edennyt hyvin virassaan: hän on huippuälykäs ja superterävä työssään pitäen tutkinnan langat aina tiukasti näpeissään. Naisen komentelu ärsyttää Gullspångin paikallispoliisia, ja hänen juomatapansa paremmasta tukholmalaisperheestä kotoisin olevaa työparia, tasaista nuorta isää Andersia.

Bengtsdotter näyttää ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan nurjempaa puolta: Gullspång on kaamea sisäänlämpiävä pikkukaupunki, jossa eletään miten taidetaan, ollaan riippuvaisia yhdestä ainoasta työnantajasta ja jossa rasismi kukoistaa, sillä läheistä maahanmuuttajien vastaanottokotia vihataan. Paikkakunnan nuoriso viettää hurjia viinanhuuruisia ja huumepöllyisiä bileitä rähjäisellä, kylän entisellä kaupalla.

Kadonnut Annabelle on seksikäs ja älykäs, itsepäinen ja omapäinen nuori nainen. Hän menestyy hyvin koulussa ankeista kotioloistaan huolimatta, mutta nuoruus riehaannuttaa ja täysi-ikäisyyden vapaus odottaa nurkan takana. Ex poikaystävän on perinyt sydänystävä Becka, sillä Annabellella on kierroksessa uusi mies.

Tutkinnan edetessä Charlien mieleen vyöryy oma kaaosmainen lapsuus, josta paljastuu uusia, aina vain järkyttävämpiä asioita. Mokattuakin tulee, mutta Charlien menneisyyden kontaktit osoittautuvat jutussa ratkaisevan tärkeiksi. Onnistuuko komea ja miehekäs toimittaja Johan tasapainottamaan Charlien elämän kaaosta, jää nähtäväksi.

Annabelle vei yhden yön unet, dekkareilla on taipumus tehdä niin. Bengtsdotter ei tässä esikoisessaan minua erityisemmin puhutellut. Yhteiskuntakriittisyys oli kyllä ansio: kuva niin Charliesta kuin Gullspångista ja sen asukkaista piirtyi realistisena, karuna ja osin lohduttomanakin - siinä määrin dekkarissa nimittäin ryypättiin ja sekoiltiin. Nuorten näköalattomuus ja toivottomuus mäiskähtivät silmille, surullinen olo tuli.

Vuonna 1977 syntynyt Lina Bengtsdotter kasvoi kirjan tapahtumien miljöössä, mutta asuu nykyään Tukholmassa. Hän on äidinkielen ja psykologian opettaja. Annabelle on hänen esikoisromaaninsa ja trilogiaksi laajenevan sarjan aloitus.

Muualla: Leena Lumi, Annika, Lukukoukku

Lina Bengtsdotter 

Annabelle 2017

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Otava 2018

**

Kustantajan lukukappale - kiitos

Carmen Amoraga - La vida era eso

Kirjan nimen voisi suomentaa useammallakin tavalla - Tätä oli elämä, Se oli elämää tai voisin suomentaa sen kysymyksellä Tässäkö oli elämä? Tuon kysymyksen esittää nimittäin kirjassa samoilla sanoilla kuolemansairas William. William ja Giuliana ovat argentiinalaissyntyinen Espanjaan muuttanut aviopari, jolla on 10- ja 5-vuotiaat tyttäret. William taistelee puolitoista vuotta syöpäänsä vastaan, mutta menehtyy. Giulianan elämä romahtaa, suru hukuttaa ja vyöryy päälle.

Amoraga kertoo koskettavasti nelikymppisen lesken elämästä vuoden ajan. Introvertti Giuliana on äärimmäisen yksin, hänellä ei ole ystäviä, kaikki sukulaisetkin asuvat Argentiinassa. Giulianalla on kontakti Whatsappissa toimivaan vertaistukiryhmään, mutta ei hän oikein sinnekään kotiudu. Hän on aina kavahtanut somea, mutta perustaa nyt itselleen Facebook-profiilin. Virtuaalimaailmassa tuntuu turvalliselta vuodattaa ikäväänsä ja tuskaansa; Giuliana kirjoittaa kuolleen Williamin seinälle  riipaisevia viestejä: syntymäpäivä- ja isänpäiväonnitteluja, rakkaudentunnustuksia, tyttäriltä terveisiä.

Tässä espanjankielisessä haastattelussa kirjailija kertoo, että idea kirjaan tuli hänen ystävättärensä kokemasta, ja että kirjassa julkaistut Facebook-viestit ovat autenttisia, paitsi viimeinen. Amoraga puolustaa netin vertaistukiryhmiä, joihin ilmeisesti Espanjassa monet suhtautuvat epäilevästi. Kirjan sanoman voi soveltaa moneen kriisiin, joka järkyttää ja vaatii työstämistä: kuoleman lisäksi vaikkapa muutto toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan, työttömyys, jonkun tavoitteen tai unelman epäonnistuminen. Amoraga käy läpi kriisin yleiset vaiheet - kieltämisestä vihaan, kaupankäynnistä masennukseen ja lopulta hyväksyntään.

Uskon että kirja auttaa jonkun akuutin kriisin kanssa painiskelevia, olipa syy mikä tahansa.  On hyvä muistaa että surutyö / kriisityö on prosessi, joka vie oman aikansa. Amoragan ansioksi lasken sen, että hän ottaa esille myös menetetyn ihmisen tai asian huonot puolet. Vainajasta ei saa ajatella tai puhua pahaa, nostamme hänet kiiltokuvamaisena jalustalle. Amoraga toteaakin että kuolema ei vie kaikkea, se vie vain negatiiviset puolet, mikä lienee yksi kuoleman julmista puolista:

La muerte no se lo lleva todo. Se lleva sólo una parte, la parte mala. Los malos recuerdos, los malos modos, los malos momentos, y se deja lo mejor. Debe de ser parte de su crueldad.

Minua häiritsi kirjassa liika toisteisuus, Giulianan tuskan ja ahdistuksen kuvauksia olisi voinut tiivistää. Mutta uskottavasti ja eläytyen kirjailija asettui juuri leskeksi jääneen naisen, puolison ja äidin pään sisään. Surullisesta aiheestaan huolimatta kirjasta löytyi myös paljon huumoria, sillä Giuliana oli introverttiutensa ja ahdistuksensa takana eläväinen ja räiskyvä persoona, jonka muutamia vimmastuspurskahduksia luin nautinnolla.

Surutyöryhmän María toi esiin toisenlaisen naisenelämän: hän oli helpottunut miehensä kuoltua, koska oli pysynyt rakkaudettomassa liitossa sovinnaisuussyistä, ja oli ollut rakastunut toiseen vuosikaudet. Williamin esimies toi hänkin esiin yhteiskunnan painostuksen: mies oli solminut nuorena avioliiton ja pysynyt aviossa vuosikymmenet, vaikka oli homoseksuaali. Amoraga ivaa siis meidän naurettavia sovinnaisuuksiamme ja kehottaa katsomaan asioita rohkeammin, ja herättää meitä tarttumaan ainutkertaiseen elämäämme.

Argentiinan espanja tuli esiin kielen sinuttelumuodossa vos, erilaisissa käskymuodoissa ja kirosanoissa: boludo, pelotudo = mäntti, ääliö; täällä & täällä muutama huomio Argentiinan espanjasta. 

Carmen Amoraga

La vida era eso

Tässäkö oli elämä? -ei suomennettu

Ediciones Destino 2014

***

Kirjastosta

Miki Liukkonen - O

Millainen on romaani, joka kertoo kaikesta kaiken? Se on Miki Liukkosen O jossa on sivuja 858 (runsain alaviittein), se on paksuudeltaan 7 cm, painaa 1013 g (minun post-it-lappuineni) ja on äärimmäisen hankala käsiteltävä. Kuuntelin Liukkosta pariin otteeseen Helsingin kirjamessuilla (haastattelu & runoja) ja päätin antaa O:lle mahdollisuuden. Finlandia-ehdokkuus teki sen, että sain kärvistellä kirjastojonossa kauan. Aloitin luku-urakkani maanantaina 15. tammikuuta. Päätin pitää lukupäiväkirjaa lukemisen edistymisestä, mutta epäilin vahvasti etten pääse loppuun:

15.1.
Luin sivulle 48 ja tahmeaa oli kuin tervanjuonti. Tutustuin uimari-fyysikko-opiskelija Jerome W:hen ja hänen kusessa olevaan pikkuveljeensä Alluun. Perhepäivällisellä siteerattiin Allun lahjaksi saamaa Neurootikkojen keittokirjaa, josta oli sama ote lukemassani novelliantologiassa Nautinnon nälkä.
16.1.
Yöt ovat Heikkoja Hetkiä varten... Nyt hypättiin Köpikseen uimahyppytelineitä tms. valmistavaan firmaan. Ei hitto, ei tästä mitään tule! Päädyin googlailukierrokselle tutkimaan mistä on kyse. En löytänyt kuin yhden bloggauksen, Arjan (siellä muutama muu linkki myös). Löysin jokusen lehtijutun. Päätin yrittää selättää tämän mammutin lukemalla 30 sivua per päivä.

24.1.
Sen pituinen se, päiväkirjani nimittäin. Keskivaiheilla neuroosit pursuivat päästäni, mutta loppuun pääsin aika sutjakasti. Työvoitto, tuntuu kuin olisin maratonin juossut.

Kirjan nimeksi valitu ikuisuuden symboli O kertoo romaanista olennaisen: kaikki kiertää kehää, limittyy ja lomittuu eikä loppua ole tulla. Romaani on yhtä pirstaleinen, fragmentaarinen, sekava ja sairas  kuin maailmamme tänään. Se on Y-sukupolven näkemys elämänsä ja ympäristönsä sekasorrosta, paineista, kaiken hahmottomuudesta.

Ilmaus terävä ja ironinen sekamelska kuvaa ehkä parhaiten kirjan henkilöitä ja juonentapaista, sillä sellainenkin on. Tapaamme helsinkiläisiä nuoria ja heidän vanhempiaan. Juuret juontuvat monista Euroopan maista. Heitä kaikkia piinaa joku kiduttava neuroosi tai pakkomielle: he oirehtivat koska ympäristö, mutta myös koska geenit. Liukumäkiä ja muita leikkivälineitä valmistava tanskalainen Kompan A/S on täynnä neurootikkoja, niin myös Tanskan kuninkaallisen teatterin työryhmä. Kotoisassa Helsingissä puurtaa uimahallissa joukko tavoitehakuisia nuoria uimareita tulevien kisamenestysten kiilto silmissään; Meilahden sairaalan torneissa riehuu pyörtyilyepidemia jne. jne. Tämä riittänee juonesta.

Liukkonen on lukenut nuoruutensa kuin riivattu ja se näkyy: hän tietää paljon laajalta alalta. Erityisesti hän tuntuu paneutuneen neuroosien ja pakko-oireisen häiriön loputtomiin ilmenemismuotoihin. Ystävämme Google tarjoaa tietenkin miljoona linkkiä mielenterveyttä käsitteleviin juttuihin, mutta tässä yksi. Lukemiseni keskivaiheilla neuroosien kuvaukset olivat räjäyttää pääni enkä malta olla muuntelematta tässä Tuija Välipakan runokokoelmasta Take away sanarimpsua, jossa sanan kuolema olen korvannut psyykkisiä häiriöitä kuvaavilla sanoilla:

Paniikki on täällä tänään. OCD on in. Paranoia on uusi musta. Neuroosi on must!

Liukkonen tunnustaa David Foster Wallacen esikuvakseen, jolta olen lukenut vain pari novellia kokoelmasta Kummatukkainen tyttö. Novelli Unohdus oli kyllä hulvaton. Olipa DFW:n vaikutusta tai ei, ajatustenvirta vyöryy ihailtavan vuolaana Liukkosellakin. Tarina vinksahteli ja vääntyili ties mihin muotoon, eksyi kertomaan ja kuvailemaan ummet ja lammet jostain, ja kuvasi pieteetillä erityisesti neurootikkojen kokemaa piinaa ja kuvottavaakin toimintaa.

Itse koin jotkut puhekieliset dialogit hiukan naiveiksi, mutta sellaisiahan me tietysti arjessamme olemme. Löysin lukuisia supertaidokkaita ja kauniisti ilmaistuja kohtia, joista esimerkkinä olkoon vaikka tämä: ... tuuli oli niin leppeä ja kostea, että se näytti kirsikanpunaisten silkkiverhojen leyhyttelyn sijaan asettelevan niitä mielestään sopivaan kohtaan lasitonta ikkunasyvennystä, ja verhon takana hallitsi tiheän turkoosi yö, jonka nielussa sirkat ja kaskaat sirittivät.

Minua huvittaneesta huumoriosastosta voisin mainita vaikka C. G. Jungin, jolla piti kiirettä: Niin, Jungista on kuolemansa jälkeen tullut tällainen psyyken joulupukki, joka lahjojen sijasta jakelee neuvoja, ja laskeutuu savupiipun sijaan tiettyä tajuttomuusväylää pitkin ihmisen alitajuntaan, silloin kun kaikki ympärillä pimenee - KLING KLONG. Ja taas käy kutsu!

Taustatietotyönsä Liukkonen on tehnyt huolella ja hän osaa kirjoittaa. Mielikuvituksella ei ole rajoja, mistä kertoo mm. nimi Darnopogaldjitzer. Liukkonen on sukupolvensa obsessiivisen 'ajan hengen' tulkki: informaatiotulva, menestymisen paineet, tehokkuuden korostus ja nopeutunut elämänsyke, hiljaisuuden puute, valosaaste, nuorten mielenterveysongelmien räjähdysmäinen kasvu, muuntohuumeet, ulkonäköpaineet... Déjà-vut, entropiat, aikasiirtymät, Nikola Tesla, soivat munakoisot, narkkarit, alkoholi, väkivalta.... You name it!

Aikamme sekavuutta ja fragmentaarisuutta kuvatessaan Liukkonen on onnistunut siis erinomaisesti, ja hän on tehnyt kunnioitettavan ja näännyttävän työn: kirjoitti kuulemma 3,5 vuotta, 10 tuntia per päivä. Silti romaani ei tuntunut lukijaystävälliseltä, koska en oikein ymmärrä näin monisivuisten teosten ideaa. Lukijan ajasta ja huomiosta kilpailee tuhat asiaa ja monta mediaa. Eikö tiiviimpi kerronta sopisi paremmin niin sanottuun ajan henkeen? Kustannustoimittaja pani Liukkosen karsimaan neilisensataa sivua. Minä olisin toivonut vielä lisää karsintaa, jolloin ote olisi ollut napakampi ja teos täyden viiden tähden sensaatio. Lukeminen oli kuin ylämäkijuoksua: väliin uuvutti ja puuskutti kovin, väliin iskivät euforian endorfiinit - mutta odotan mielenkiinnolla millaisen teoksen Liukkonen seuraavaksi suoltaa.

Muualla: Opus vei (kiitos ärsyttävästä tautologiani huomautuksesta, editoin hiukan!)

Miki Liukkonen

O

Wsoy 2017

Kansi Jussi Karjalainen

***

Kirjastosta

Juha Siro - Idoli

Idoli vie lukijan julkkispiirien pintakiiltoon ja pinnallisuuteen. Maria on kaunis nuori nainen, jolla on kaikki edellytykset huippumallin uraan Los Angelesin mallimarkkinoilla. Mutta kaikki ei suju kuin unelmissa, Maria on rikki, hänen sisällään on lommo: hänen itsetuntonsa on saanut rajun kolauksen teinivuosien hapuilevissa seksikokeiluissa, ja hän kantaa sisimmässään myös alistavan ja järjettömästi käyttäytyneen isänsä jättämiä traumoja. Los Angelesiinkin tyttö lähti silkasta uhmasta, näyttääkseen kotiväelle ja kapinoidakseen hänelle asetettuja ahtaita raameja vastaan.

Losin mallipiirit ovat täynnä sisältä onttoja ihmisiä. Mallityttöjen ympärillä pyörii liuta komeita ja tavoiteltuja miehiä, jotka ovat sisältä muuta kuin siloinen ja sliipattu ulkokuori antaa ymmärtää. He ovat narsisteja, käyttävät tyttöjä seksuaalisesti hyväkseen tai paljastuvat naimisissa oleviksi valehtelijoiksi. Maria toistaa käytösmalliaan ja ajautuu kerta toisensa jälkeen miessuhteissaan hyväksikäytetyn osaan. Onneksi kämppäkaverista, tummaihoisesta mallitytöstä Jennystä löytyy sukulaissielu ja aito ihminen. Mutta Jennyn nuori elämä päättyy traagisesti ja Maria menee paniikkiin. Jennyn ranteesta nappaamansa kultainen timanttikoristeinen Mikki Hiiri -rannekello mukanaan Maria ryntää suinpäin Suomeen.

Äiti oli pyytänyt monesti tytärtään palaamaan. Nyt kun isä oli kuollut eikä Losia jaksanut, Maria teki päätöksen palata. Hän oli poissa kaksi vuotta ja tällä välin äiti oli sairastunut syöpään. Nyt oltiin jo terminaalivaiheessa, ja äiti kieltäytyi kaikista hoidoista ja höpötti vain Siriukselta tulevista parantavista säteistä. Mutta apua ei tullut, Maria jäi yksin. Hän elää työlleen kirjakaupassa ja käy vain harvoin ulkona tuulettumassa. Kun hän kerrankin lähtee jonnekin huippugallerian taidenäyttelyn avajaisissa vastaan kävelee koko kansan tuntema Tuomas - vanheneva iskelmätähti, jonka viimeisestä hitistä on aikaa ja jonka alkoholi- ja muita ongelmia lööpit kirkuvat harva se päivä. Se on taas suuri bing: Maria ja Tuomas aloittavat epätasa-arvoisen rakkaussuhteen. Nainen kaipaa rakkautta, läheisyyttä ja sitä että joku odottaa kotona, mies halujensa tyydyttäjää ja musiikilleen muusaa.

Runoilija-kirjailija Siro kirjoittaa tavattoman kaunista, hiottua ja harkittua kieltä, ja hän tavoittaa loistavasti näiden julkkispiirien kolean ja kyynisen tunnelman; ihmisten rikkinäisyyden. Tuomas oli ihailtu idoli kyllä, mutta ihmisenä hajalla ja kumppanina epäluotettava. Juomaputket seurasivat toisiaan ja mies hävisi omille teilleen viikkokausiksi; ja piti omahyväisesti selviönä, että taas ilmaantuessaan hänet otetaan ilolla vastaan. Tuomakselle seksi oli kylmää puoliväkisin ottamista ilman mitään lämpöä, Marian osa oli antaa ruumiinsa miehen käyttöön.

Tässä Marian elämän itseään toistavassa kuviossa pilkahti sentään jotain iloa ja eheytymistä. Nainen sai itsensä ryhdistäytymään ja opiskelemaan hyvän ammatin. Hän löysi tavan hyödyntää kokemustaan mallipiireissä ja loi menestyneen uran tiedottajana; pystyi itsenäistymään ja irrottautumaan Tuomaksesta, etenemään elämässään ilman ainakin tätä onttoa miestä.

Luin netistä, että Idoli on Siron kolmas tutkielma identiteetistä. Se on kylmä ja kyyninen kuvaus kuuluisuudesta ja julkkispiireistä, joissa kaikki aitous puuttuu ja tärkeintä imago, se mitä lööpeissä sanotaan, se miltä näyttää. Idoli vie kulissien taakse, julkisivun taakse, jossa ei juuri tasapainoa tai onnea löydy.  Kolea tunnelma oli hyvin tavoitettu. Lohdullista oli, että surkeat eväät lapsuudestaan ja vanhemmiltaan saanut Maria eheytyi ja sai lujemman otteen elämästään.

Vuonna 1951 syntynyt Siro on tamperelainen kirjailija, runoilija, kirjallisuuskriitikko ja graafikko. Hänen esikoisrunoteoksensa Vapaa pudotus ilmestyi 1998. Sen jälkeen hän on julkaissut neljä runokokoelmaa ja viisi romaania. Siron vuonna 2009 ilmestynyt romaani Marilynin hiuspinni valittiin vuoden 2010 Runeberg-palkintoehdokkaaksi. 

PS
Itse asiassa olin varaamassa kirjastosta jotain Siron runokokoelmaa, sillä ihastuin hänen rakkausrunoonsa, joka on julkaistu Sinikka Vuolan toimittamassa Olet täyttänyt minut tulella -antologiassa, sivu 25, ote alla. Romaaniin päädyin erehdyksessä, ehkä runoihinkin vielä.

Voiko kukaan keksiä omenalle

nerokkaampaa nimeä kuin Huvitus.

Voiko olla mitään kauniimpaa

kuin nukka naisen lapaluiden välissä.

Tule, ja murra kanssani lämmin leipä.

Vuode on meille valmistettu 

kun talvi levittää valkean lakanan. 

- Musta runokirja 2000

Muualla: Anun ihmeelliset matkat, Kirjavuori

Juha Siro 

Idoli

Like 2016

***

Kirjastosta

Esther Helmiä - Herkin liidoin sinisiipi #runosunnuntai

taivaankaaren sylissä / tarjotaan oranssia juomaa

unelmien tarjottimilta

Nyt eletään sydäntalvea, mutta Herkin liidoin sinisiipi vie kevääseen ja kesään. Lukemisen ajoitus  oli siis aivan loistava minulle, kaamoksen hämärässä väsähtäneelle. Kannen energiaa lataava oranssikin tuntuu hyvältä kuin mielen vitamiinipommi. Liekö Helmiällä ollut kuudes aisti, sillä paatsamasinisiipi on valittu Suomen kansallisperhoseksi vuonna 2017!

AIKA KATOAA TUULEEN

leikin vielä hetken hiuksillasi / solisevan puron naurua kuuntelen

käännän kylkeä sivullisille /sateenkaarta tavoitan

vielä on meillä aikaa / kutoa verkkoa / saada ansaan aika

kuka huusi tyhjään huoneeseen / kaiku leikki rotkoissa

elämä katoaa tuuleen / ellei ole unelmia

Runokokoelmassa on kaikkiaan  86 runoa, jotka kaikki henkivät herkkää rakkautta luontoon. Helmiä iloitsee keväästä ja kesästä, mutta kärsii minun laillani syksyn pimeydestä ja talven viimasta. Luonto ihastuttaa runoilijaa monimuotoisuudellaan ja luonto on hänelle tärkeä voimaannuttava voimavara. Värit ovat myös tärkeitä sillä runoilijan sielussa asuu taiteilijuus. Jo runojen otsikot kertovat luonnonrakkaudesta: Kesälle isken silmää, Kultaisille siiville, Kuikan huuto, Taivas saat katseeni, Hopeaiset oksat, Joutsenten kyynel ja Laventelin lumo. Tekstien asettelu kirjassa on ilmavaa ja kaunista.

LUMIRUUSUJEN KUTSU

suljen silmäni / hetken vaivun unelmiin

kuljen kohti äänettömyyttä / valkoisille hangille

siellä lepää katseeni / kiteissä hohtavissa

luonnon luovuus soittaa / rakkainta melodiaa

lumiruusujen sinfoniaa

Lukiessa tuntui, että kirjassa on paljon luettavaa. Monissa runokirjoissahan on monesti puolet vähemmän runoja, nekin lyhyitä. Tiedän että runoilija asuu Saksassa, mistä syystä hänen suomen kielensä saattaa tuntua tarkan lukijan korvaan hiukan ruosteiselta. Itse en nyt kuitenkaan kiinnittynyt kielioppiin tai oikeinkirjoitukseen, vaan minua puhutteleviin herkkiin mielikuviin. Olin aistivinani myös hienoista koti-Suomen kaipuuta ja paljonkin kiitollisuutta läheisistä ja rakkaista ihmisistä.

TEEN SINUA

sanoissa mieleni polut / kuvaamattomat tiet

näkemättömät korallit / pikarissa ne tarjoillaan

helmiä muotoillen / kätesi kädessäni

uskaliaan ote / mahlaa janoten

en minä sanoja tee / teen sinua

suudelmista / kosketuksista / muistoista

Monet säkeet jäivät muistiin ja kiihottivat mielikuvitustani. Ajattelin mitä kaikkea tämän tai tuon ympärille voisi kehittää, millaisen toisen tarinan alku se voisi olla. Mutta minä en runoile, ihailen vain muiden runosuonen tuotoksia.

SATEINEN MARRASKUU

ohitetaan marraskuu / mieleni sateesta turta

uomat täynnänsä / ei loppua näkyvissä

päivä toistaan seuraten / sataen

mieli rikkoo ikkunoita / poistaa ovia

että valon helpompi ois / kotiinsa suunnistaa

Olen lukenut Helmiältä aiemmin surutyörunokirjan Surun tie, johon hän puki lohduttomia tuntojaan äidin kuoleman jälkeen. Siinäkin kirjailija löysi lohtua ja voimaa luonnosta. Nyt teemat kuitenkin ovat iloisempia, joskin syksy tuo sateensa ja tuulensa mielenmaisemiin. Minusta tämä on ihana luonnonystävän runokirja, joka pitää toivon ja unelmat elossa muistuttaen, että kohta taas herää uusi kevät ja voimme nauttia kesän kukoistuksesta, väreistä ja tuoksuista kaikin aistein. Runot kannustavat unelmoimaan ja pitämään unelmista kiinni. Allekirjoitan täysin tämän ajatuksen: elämä katoaa tuuleen ellei ole unelmia.

...
unipuvussaan kevät vielä rypisteli 

havitteli aitiopaikkaa
...

Kirja löytyy Adlibriksestä.

Esther Helmiä

Herkin liidoin sinisiipi

BoD 2015

****

Omasta hyllystä
Sitaatit runoilijan luvalla

Hyvää huomenta! - Hyvää runosunnuntaita! 

Julkaisen joka sunnuntai jotain runoista.

Se voi olla muutama yksittäinen runo tai lukukokemukseni jostain runokokoelmasta.

Kuva: eh

Runosunnuntaissa mukana:
Luovasti vinossa / Esther Helmiä / Herkin liidoin sinisiipi

Harmaasusi / Harri Markoff  / Pikku viisarin hoppu
riitta k:n hai(na)ku kommenteissa

Tuija luki Saila Susiluodon upouuden teoksen Metropolis
KosminenK-blogissa oltiin Helena Sinervon uutuuden Mervelin lumoissa: 

❤︎

Reader why did I marry him? -blogin #runo18-haaste on taas käynnissä.  Kurkkaa linkkiin ja tule mukaan, blogi ei ole osallistumisen edellytys! Tänä vuonna luetaan runoja kaikkialta maailmasta ja lopuksi kirjoitetaan luettujen kokoelmien nimistä runo, suunnilleen näin:
'Haasteen päätteeksi jokainen julkaisee "oman" runon, joka muodostetaan luettujen runokokoelmien nimistä ja jota kukin voi halutessaan täydentää omilla sanoillaan. Luettujen runokokoelmien nimet tulee kuitenkin erottaa selvästi kokonaisuudesta esimerkiksi lihavoimalla tai kursivoimalla.'

Itse osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät

Harjukaupungin salakäytävät on juuri niin mielikuvituksellinen kuin reaalifantasian mestarilta Jääskeläiseltä sopii odottaa. Kustantaja, kirkkovaltuutettu Olli Suominen luotsaa Kirjatorni-nimistä kustantamoaan Jyväskylässä, on naimisissa ja hänellä on pieni poika. Tapahtumat lähtevät liikkeelle kun Suomessakin julkaistaan maailmanlaajuinen bestseller Elokuvallinen elämäntapa. Käy ilmi että tuore bestselleristi Kerttu Kara on Suomisen nuoruuden suuri ihastus.

Jos Karan uusi kirja saadaan Kirjatornille, on kustantamon tulevaisuus pelastettu. Suominen ei ole mikään somettaja, mutta hän luo Facebookiin profiilin, ja kaverimäärä kasvaa räjähdysmäisesti. Kavereiksi ilmaantuu tietysti kirjailija Kara, mutta myös lapsuuden Tourulan viisikon kolme jäsentä. Kustantaja Suominen joutuu elämänsä pyöritykseen.

Jääskeläisen kehittelemät juonikuviot olivat hulvattomia ironisuudessaan ja absurdiudessaan. Teoksen kantavana ideana ja filosofiana on tuo nautittava elokuvallinen elämäntapa - Cinematic Life Style, jota valotetaan eri kanteilta useissa Karan sitaateissa. Cinemaattisuus ei poista tuskaa, mutta tekee siitä esteettisempää, eräänlaista emootioiden viiniä tai tunteiden musiikkia. Elokuvallinen elämäntapa ulottuu sitä noudattavan ihmisen kaikille elämänalueille: pukeutumiseen, kampaukseen, klassikkoelokuvista lainattuihin repliikkeihin, aivan kaikkeen. Elokuvallisen elämäntavan suurin hidaste on hidas jatkumohakuisuus - halu välttää riskejä ja muutoksia, halu tyytyä entiseen ja tavanomaiseen.

Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista. Ihminen voi oppia näkemään väistämättömien pakollisuuksien sijasta kaikki mahdottomatkin mahdollisuudet ja toteuttamaan niitä elokuvallisen estetiikan hengessä. Hänen vain pitää uskaltaa poimia ja haukata niitä päärynöitä, joita elämänpuun oksat notkuvat. Se vaatii toki paljon - itse asiassa koko elämän - mutta lopulta ei sen enempää kuin vaihtoehtokaan.

Suominen saa kaapattua Karan suurelta Wsoyltä Kirjatorniin. Uuden kirjasarjan, nimeltään Maaginen kaupunkiopas ensimmäinen osa esittelee Jyväskylää. Merkityksellisyyshiukkasten eli M-hiukkasten tihentymät joissakin paikoissa ovat äärimmäisen otollisia elokuvallisille kohtauksille. Itse en tunne Jyväskylää juuri ollenkaan, mutta kaupunkia tunteva lukija saa lukemastaan taatusti paljon irti. Uskon myös että ajatus Harjukaupungin mahdollisista salakäytävistä kutkuttaa jyväskyläläisten mielikuvitusta.

Jääskeläisen huikeassa reaalifantasiassa tapahtuu paljon ja koko ajan. Kirjailijan ote pysyy napakkana alusta loppuun ja juonen mutkat tarjoavat hurjia yllätyksiä, traagista rakkauttakin. Minut hurmasi täysin elokuvallisen elämäntavan loistavasti kehitelty elämänfilosofia kaikkine siihen liittyvine piirteineen. Teos toi myös mieleen kymmenet hienot vanhat elokuvat karismaattisine tähtineen - kerrassaan nautittavasti kehitelty. Olin myyty.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin

Pasi Ilmari Jääskeläinen

Harjukaupungin salakäytävät

Atena 2010

Kansi Jussi S. Karjalainen

*****

Kirjastosta

Fiona Barton - Leski

Jeanie Taylor on tuore leski. Ei hänen elämänsä helppoa ollut aikaisemminkaan, mutta viimeiset neljä vuotta ovat olleet hermoja raastavaa piinaa: media on ollut kimpussa kuin hyeenalauma, naapurit ovat kääntäneet selkänsä ja solvauskirjeitä on tullut. Aviomiehen höpsötykset ovat paljastuneet joksikin äärimmäisen kuvottavaksi asiaksi. Nyt tämä piinattu nainen kertoo maagisen vetoavalla äänellä elämästään - ja minähän koukutuin ensi sivuista alkaen.

Vuonna 1957 syntynyt britti Fiona Barton antaa tässä esikoistrillerissään  äänen henkirikoksesta syytetyn puolisolle. Miltä vaimosta tuntuu, miten hän jaksaa seistä miehensä rinnalla, uskooko hän oikeasti tämän syyttömyyteen? Pitkä toimittajan ura ja vankka kokemus rikostapausten raportoijana kuultavat tekstissä vakuuttavasti. Kirjailija näyttää kuinka hillittömästi media metsästää, vainoaa ja vääristelee, miten poliisi tutkimuksissaan etenee. Barton kirjoittaa vetävästi ja nautittavasti. Alkuun on sanottava tosin, että aiheeltaan Leski on mitä kuvottavin: selvitettävä rikos kiertyy pedofiilirinkien, heidän nettikahviloidensa ja sairaan addiktionsa ympärille. Hyvän matkaa veikin ennenkuin pystyin vakuuttumaan siitä, että kykenen ylipäätään lukemaan tämän trillerin.

Vuonna 2006 se tapahtuu, koko Hampshirea kuohuttava kauhea tapaus: nuoren yksinhuoltajaäiti Dawnin suloinen 2,5 vuotias tytär Bella katoaa kotinsa etupihalta.  Keskeinen rikostarkastaja jutussa on viisikymppinen Bob Sparkes, joka tietää kokemuksesta että pienten lasten katoamiset tai sieppaukset eivät ennusta mitään hyvää. Koko poliisilaitos toimii kiihtyvillä kierroksilla Bellan tapauksessa, mutta saalis on laiha ja aika tuntuu kuluvan loppuun.

Epäillyksi päätyy lopulta entinen pankkitoimihenkilö, nykyinen jakeluauton kuljettaja Glen. Hänen avioliittoonsa kampaaja Jeanien kanssa lapsettomuus tuo omat ristiriitansa. Tietokoneelta löytyy kotiesinnässä lapsipornoa ja miestä syytetään, mutta todisteet eivät riitä. Bellan tapaus muodostuu rikostarkastaja Sparkesille pakkomielteeksi: vaikka juttu likimain hyllytetään, Bella ei jätä miestä rauhaan. Sparkesilta vie neljä vuotta saada tapaus päätökseen.

Barton kehittää kihelmöivän jännittävän juonikuvion. Itse rikostarkastaja Sparkes tuntui melko värittömältä poliisimiehen perikuvalta. Karmivin henkilöhahmo oli tietysti tuo lapsipornoon addiktoitunut  ja vaimoaan alistava Glen. Mies oli täysiverinen narsisti: eristi, vähätteli ja määräsi kaikesta vaimonsa elämässä. Vaimo Jeanien oli tanssittava miehensä pillin mukaan, tuettava tätä myötä- ja vastamäessä ja pidettävä koti sairaalloisen siistinä. Pidin kovasti tavasta, jolla Barton pani Jeanien puhumaan ja tapahtumista kertomaan. Mutta lopulta paljastui, että naisessa oli kaksi persoonaa: alistuva ja kuuliainen Jeanie sekä määrätietoinen ja laskelmoiva Jean. Tunsin suurta myötätuntoa Jeanieta kohtaan ja ymmärsin häntä oikein hyvin.

Minusta tämä oli tavattoman hieno psykologinen trilleri: loppuun asti jännittävä, sujuvasti kirjoitettu, ja juoneltaan hienosti kehitelty. Jeanie oli hallitseva hahmo, muut jäivät tämän piinatun naisen varjoon. Ihastuin Leskeen. Iljettävistä pedofiilirenkaista ja heidän lapsipornobisneksistään oli tietysti kuvottavaa lukea, mutta lukijaystävällisesti Barton ei liiaksi keskittynyt pedofilian karmeimpiin piirteisiin.

Leski on noussut bestselleriksi ja sen käännösoikeudet on myyty jo 35 maahan. Bazar julkaisee myöhemmin suomeksi myös kirjailijan toisen teoksen The Child  (2017). 

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin

Fiona Barton
The Widow
Leski
Suomentanut Pirkko Biström
Kansi Eija Kuusela
Bazar 2018
****
Kustantajan lukukappale - kiitos

Elisabeth Norebäck - Sano että olet minun

Ruotsissa tuntuu kasvavan huipputrilleristejä ja -dekkaristeja kuin sieniä sateella. Nyt käsillä on Elisabeth Norebäckin, 37-vuotiaan insinöörin esikoisteos, joka nousi heti kansainväliseksi sensaatioksi. Teoksen käännösoikeudet myytiin 25 maahan jo ennen sen ilmestymistä.

Nelikymppinen Stella on menestynyt ja kaunis nainen. Hän toimii psykoterapeuttina Tukholmassa, on onnellisessa avioliitossa yrittäjämiehensä Henrikin kanssa, ja heillä on 13-vuotias poika Milo. Tasapainoiselta näyttäviin kulisseihin kätkeytyy kuitenkin suurta tragiikkaa ja surua. Stellan maailma romahti ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten kun hänen pieni tyttärensä Alice katosi jäljettömiin. Lapsen arveltiin hukkuneen mereen, mutta ruumista ei koskaan löytynyt. Teini-ikäisen Stellan epäiltiin jopa itse vahingoittaneen lastaan.

Seuraavan kerran Stella meni psykoosiin 12 vuotta sitten, kun hän uskoi nähneensä Alicen huvipuistossa. Seurasi taas hoitojakso psykiatrisessa sairaalassa. Stella on oppinut hallitsemaan paniikkejaan ja sietämään ahdistustaan, mutta uskoaan tyttärensä elossaoloon hän ei ole koskaan menettänyt. Nyt Stellan elämän tasapaino suistuu taas raiteiltaan: hänen vastaanotolleen saapuu Isabelle, jonka Stella uskoo olevan kadonnut tyttärensä. Tytöllä on isänsä Danielin mustat hiukset, tämän suippo menninkäiskorva ja hymykuopat.

Stella on aina tuntenut että Alice on elossa, mutta kukaan muu läheisistä ei hänen uskomukseensa yhdy: Alice on kuollut ja haudattu. Piste. Aviopuoliso Henrik pelkää vaimonsa joutuvan taas psykoosiin, ja oireet ovatkin selvät. Stella saa taas paniikkikohtauksia eikä nuku; hänestä tulee ärtyisä ja epälooginen; hän käyttäytyy töissäkin agressiivisesti ja peruu vastaanottoaikojaan; hän alkaa juoda liikaa ja käyttäytyy nolostuttavasti ystävien ja sukulaisten parissa.

Mutta Stella ei anna periksi, vaan ryhtyy ottamaan asioista selvää salaa mieheltään. Norebäck loihtii huippujännittävän, pahaenteisen tunnelman ja mielettömän monimutkaisen juonikuvion, jossa lukija ei tiedä mikä on totta mikä Stellan harhaa. Nainen näkee nimittäin näkyjä, tuntee että häntä seurataan ja saa olemattomia puhelinsoittoja.

Toisissa luvuissa puheenvuoron saa nuori ja herkkä Isabelle, joka opiskelee Tukholman teknisessä korkeakoulussa. Hän on elänyt eristyksissä maalla, kaipaa vastikään kuollutta isäänsä ja tuntee etäisyyttä äitiinsä Kerstiniin. Hoitoalalla työskentelevä äiti Kerstin tuntuu yksinkertaiselta jalat maassa -tyypiltä, jonka kovasta elämästä hohdokkuus on kaukana. Hän haluaa suojella tytärtään suurkaupungin vaaroilta, varoittaa miehistä ja haluaisi tytön muuttavan takaisin kotiin Borlängeen.

Norebäckin vahva ja mestarillisella tavalla laadittu ja kerrottu trillerijuoni piti hyppysissään. Vihjeitä ja epäilyksiä pulpahteli mieleen pitkin matkaa. Tämä oli kolmen naisen triangelidraamaa, kaksi äitiä ja tytär heidän välissään. Stellan psyyken hätä ja aaltoilu oli kuvattu tarkkanäköisesti ja nuoren Isabellen toiveet ja ajatukset luonnehdittu herkällä kädellä. Taidokas henkilökuva syntyi myös Kerstinistä. Hurja tarina, ei moitteen sijaa, paitsi aivan lopussa: minusta oli epäuskottavaa, että kukaan nainen lähtisi yksin kohtaamaan henkilöä, josta tietää jo sitä sun tätä epäilyttävää.

Trilleri antoi paljon ajateltavaa. En voi kuvitellakaan. miltä äidistä tuntuu jos pieni lapsi katoaa vastaavalla tavalla. Olisi ihme jos hän ei romahtaisi. Tuli sääli myös niitä lapsia, jotka joutuvat elämään mielenterveydeltään järkkyneen vanhemman kanssa. Toivottavasti heitä ei ole paljon. Tämä oli vavahduttava kertomus järkkymättömästä äidinrakkaudesta ja äidinvaistosta. Huikea esikoisteos.

Muualla: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin

Elisabeth Norebäck
Säg att du är min 2017
Sano että olet minun
Suomennos Ida Takala ja Sirje Niitepöld
Like 2018
*****
Kustantajan lukukappale - kiitos