Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad - Klassikkohaaste

Luin keväällä Helena Ruuskan oivallisen elämäkerran Eeva Joenpellosta ja siitä lähtien olen halunnut tuoda Joenpeltoa myös blogiini. Valitsin hyllystäni uusintalukuun teoksen Elämän rouva, rouva Glad, joka ilmestyi vuonna 1982. Olen lukenut teoksen vuosia sitten kerran tai kaksi. Muuta en muistanut kuin sen, että teos oli vakuuttava. Uudestaan lukiessa huomasin, että paljonpa olin unohtanut.

Kirjan nykytasossa eletään 30-lukua ja lukija tapaa rouva Gladin asumassa pienessä kaupungissa, jonne hän on muuttanut pari vuotta sitten, kun kolmannen aviomiehen Nalle Ketosen kanssa kävi niin kuin kävi. Rouva Glad on keski-ikäinen helmiinsä ja kettupuuhkiinsa pynttäytyvä itsenäinen nainen. Häntä pelottavat sosialistit ja se, että ne ryöväävät verotuksellaan häneltä kaiken. Maallista omaisuutta onkin kertynyt: liikeyrityksiä ja asuinhuoneistoja Helsingissä.

Mutta ei rouva Glad ole aina rikas ja kopea ollut. Joenpelto kerii rouvan elämän tapahtumia nykyhetkestä taaksepäin ja paljastaa vasta loppusivuilla sen perimmäisen syyn, miksi rouvasta alkoi kehittyä se nainen mikä hän on tänään. Rouva Glad on muutaman miehen muovaama ja katkerasti pettämä. Hän on niellyt nöyryytyksensä ja oppinut karvaasti, ettei lähimpäänkään ihmiseen voi luottaa, voi luottaa ainoastaan itseensä. Joenpelto kuvaa taitavasti rouva Gladin mielenliikkeitä ja ajankuvaa. Hänen ilmaisunsa on hyvin tarkkaa ja tikkaavaa,  höyryjunan lailla etenevää. Tuntuu kuin kirjailija käyttäisi mikroskooppia ja toisi sen avulla henkilöistä siivun kerrallaan lukijalle.

Keskimmäisen aviomiehen, rakennusmestari Viljami Gladin opettamana arasta ja hylätystä rouva Saara Nygrenistä os. Heinonen  tuli laskelmoiva bisnesnainen. Etunimi muuttui tyylikkäämmäksi Saraksi ja vaatteet ylellisiksi. Rakennusmestari oli rouvaa vanhempi ja käytti tätä bisnesneuvotteluissaan ja -illallisillaan koreana kukkasena ja liiketoimien helpottajana. Ja rouva hymyili niin että leukaperiä pakotti ja tanssi itsensä uuvuksiin. Välillä tuntui tyhjältä, mutta oli tanssittava puolison pillin mukaan, ja miehen kuollessa huomattava omaisuus siirtyi hänen omistukseensa ja rouva kaipasi ja itki ja suri ja masentui.

Hänen Helsingin vuokralaisensa neiti Ketonen kutsui rouvan kotiinsa maalle isoon taloon, jossa iloisessa siskoparvessa masennus hellitti ja uusi rakkaus ja seksuaalinen halu hyökyivät Saran elämään. Talon isäntä Nalle oli kymmenkunta vuotta nuorempi, viriili sängyssä, mutta mieleltään herkempi kuin rouva saattoi aavistaakaan. Sara oli tottunut laskemaan, mitä viivan alle jäi - ja nyt jäi pelkkä nolla. Hän hääti talosta miehen siipeilevät ja pelkästään kuluttavat siskot, traagisin seurauksin.

Rouva Gladin oli vaihdettava taas paikkakuntaa säilyttääkseen kasvonsa. Uudella pienellä paikkakunnalla oli helppo saavuttaa näkyvä ja arvostettu asema seurapiireissä. Paikkakunnan nimismies Järvinen alkoi etsiytyä rouvan seuraan, ja mikäs siinä, nimismies on pienellä paikkakunnalla tärkeä mies, josta voisi hyötyä. Mutta loppujen lopuksi tämä nimismies oli heikko ja höyrähtänyt. Mies oli IKL:n lumoissa, koulutti nuoria poikia järjestöön, tuhlasi alistamansa vaimon perinnön ja rakastui kuin nulikka nuoreen koulutyttöön.

Aivan teoksen lopussa lukija saa tutustua nuoreen ja mitätöityyn Saara Heinoseen, joka ei ollut yhtään mitään, ei vanhempiensa eikä etenkään lääkäriksi opiskelevan veljensä silmissä. Rumaksi ja tyhmäksi haukutun tytön elämään astui unelmien prinssi kartanonpojan Åke Nygrenin muodossa. Vihille mentiin pikaisesti, mutta elämä kartanossa ei tuonutkaan auvoista onnea. Agronomipuolisolla oli kädet täynnä työtä työväen lakkoillessa ja sisällissodan kolkutellessa ovella ja appivanhemmat sulkivat köyhän miniän täysin ulkopuolelle. Sitten syttyi sisällissota, Åke lähti sotimaan eikä palannut muiden miesten lailla. Nuori ja pitkästynyt Saara lankesi paikkakunnalta toiselle työn perässä kulkevan komennusmiehen syliin niine tavallisine seurauksineen.

Joenpelto luo aivan mahtavan henkilökuvan rouva Gladista, pettymysten pyrkyrimäiseksi muovaamasta naisesta. Kun ei ollut onnea mies- eikä muissakaan ihmissuhteissa, oli pakko kiinnittyä kynsin hampain rahaan ja omaisuuteen. Ne olivat ainoa turva. 1900-luvun alkuvuosien ajankuva poliittisine vääntöineen ja luokkaeroineen on myös hienosti kuvattu. Päähenkilön ohella romaanissa on liuta kiinnostavia sivuhenkilöitä. Rakennusmestari Glad jäi hiukan etäiseksi, sen sijaan kuvottavaan nimismies Järviseen Joenpelto on ladannut kaikki heikon ja aatteeseensa fanaattisesti uskovan miehen piirteet. Elämän rouva, rouva Glad on laatuproosaa kuten tältä painosten kuningattarelta voi odottaakin.

Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad 
Wsoy 1982
Omasta hyllystä
______________
Kartanon kruunaamaton lukija
Leena Lumi

Osallistun tällä postauksella kirjabloggarien klassikkohaasteeseen nro 11,

jota tällä kertaa vetää Jane Kirjan jos toisenkin -blogista.

Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:

#10: Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat

#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Anna Gavalda - Karkumatka & Viiniä keittiössä

Olen lukenut ranskalaiselta Anna Gavaldalta pari myöhemmin ilmestynyttä novellikokoelmaa: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (2018) & Kunpa joku odottaisi minua jossakin (2009). Kirjastossa sattui silmiini nämä kaksi pientä teosta, joissa on kummassakin vain yksi pitkähkö novelli. Noissa kahdessa tuoreemmassa novellikokoelmassa on mukana myös hurjia ja tummia sävyjä, mutta nämä ovat kilttejä ja sympaattisia, iltasaduiksi sopivia. Harmittaa, että kouluranska on tyystin unohtunut, muuten Gavaldan teokset sopisivat lyhyydessään myös alkukielellä luettaviksi.

Karkumatka

Alkuteos L'Échappée belle 2009

Suomentanut Lotta Toivanen

Gummerus 2010
***

Simon lauloi, Vincent nauroi ja Lola hymyili. Kävelimme nelisin pitkin kuumana hehkuvaa tietä kohti keskiranskalaista pikkukylää. Ilmassa väreili asvaltin, mintun ja niitetyn heinän tuoksu. Lehmät ihailivat meitä, ja linnut kutsuivat toisiaan aterialle. Muutama gramma lempeyttä.

Novelli / pienoisromaani kertoo neljästä pariisilaisesta sisaruksesta, joiden keskinäinen side on luja ja lämmin huolimatta persoonallisuuseroista. Vanhimmat Simon ja Lola ovat jo naimisissa ja heillä on lapsia, nuorimmat Vincent ja Garance ovat huolettomia sinkkuja. Kaikki on kutsuttu maalle serkkupojan häihin. Reissu on täyttä pakkopullaa, sillä tylsät sukuhäät eivät voisi vähempää kiinnostaa. Reissun porkkana on se, että muut kolme tapaisivat myös Vincentin pitkästä aikaa. Autoa ajaa Simon ja kyytiin on koukattu boheemi, juhlimisesta tykkäävä pikkusisko Garance, joka osaa pyörittää isoveljen pikkusormensa ympärille. Garance on veljen tiukkapitoiselle farmaseuttivaimolle Carinelle punainen vaate. Simon joutuu tekemään vielä yhden aikaavievän koukkauksen, jotta avioeroa läpikäyvä Lola pääsee myös kyytiin.

Juhlapaikalla selviää, ettei Vincent pääsekään työkiireiden vuoksi häihin. Sisaruskolmikko tekee villin extempore-päätöksen: he jättävät niuhottavan Carinen häävieraiden joukkoon ja kääntävät auton kohti linnaa, jossa Vincent toimii oppaana.  Kolmen tunnin ajomatkan aikana he muistelevat huoletonta nuoruuttaan, nauravat ja laulavat tuttuja hittejä. Opaskierroksella odottaa yllätys: Vincent on pukeutunut aivan omituisesti, jotenkin dandymäisesti ja suoltaa turisteille täyttä potaskaa.

Tarina on lämmin ja sympaattinen, siinä pirskahtelee elämänilo. Sisarukset varastavat aikuiselämästään yhden kauniinhaikean lapsuuspäivän ja päätyvät hassusti myös boheemeihin hääjuhliin, joista pönötys on kaukana. Viikonlopun jälkeen kutakin odottaa taas aikuisen elämä arkisine huolineen.

Viiniä keittiössä

Alkuteos Je l’aimais 2002

Suomentanut Titia Schuurman

Gummerus 2004, 2010
****

”Miksi et kuuntele minua?”
Puraisin leipäpalaani.
”Siksi että sinä olet puskutraktori, tuhoat kaiken edeltäsi. Minun suruni on sinusta... mitä se olikaan? Rasittavaa ja kohta jo ärsyttävääkin, tiedän hyvin. Ja sitten ne verisiteet... Älytön käsite... Sinusta ei ollut sylittelemään tenaviasi tai sanomaan kertaakaan että rakastit heitä, mutta siitä huolimatta tiedän, että asetut aina heidän puolelleen. Mitä he sitten sanovatkin, mitä he sitten tekevätkin, he ovat aina oikeassa meihin barbaareihin nähden. Meihin joilla ei ole sama nimi kuin teillä.”

Tämä oli hieno ja yllättävä tarina, joka etenee armottomalla dialogilla. Alkuasetelma on aika tavallinen: aviomies rakastui toiseen ja jätti vaimonsa ja pienet lapsensa - täysin yllättäen. Chloén aviomies Adrien teki juuri niin, pakkasi kapsäkkinsä ja häipyi uuteen elämäänsä. Chloé on aina pitänyt appeaan Pierreä etäisenä ja täytenä kusipäänä, mutta nyt appi vaatii, että miniä lapsineen lähtee hänen kanssaan huvilalle, jossa he ovat aiemmin perheenä usein lomailleet. Huvilalla vaikenevasta Pierrestä selviää täysin uusia puolia. Hän sanoo rakastavansa miniäänsä enemmän kuin tytärtään ja moittii poikaansa. Mies avautuu myös oman elämänsä tragediasta joka todistaa, että joskus jättäminen on viisasta ja rohkeaa, jääminen pelkuruutta.

Pierre kertoo elämänsä rakkaudesta, joka käveli hänen elämäänsä yllättäen ja aivan väärään aikaan. Hän oli jo naimisissa ja pienten lasten isä, kun hän rakastui päätä pahkaa tulkkiinsa. Kyse ei ollut hetken huumasta ja pelkästä seksistä, vaan pitkään kestävästä syvästä tunteesta. Mies vietti vuosia kaksoiselämää, mutta ei lopulta rohjennut riuhtaista itseään irti rakkaudettomasta liitosta. Vaimo Suzanne sai tietää, mutta valitsi rahallisesti turvatun elämän ja yhteiset ystävät. Ja niin Pierrestä tuli mies, joka eli sammutetuin lyhdyin, nauttimatta elämästään. Hän sulkeutui apeana itseensä eikä jaksanut olla isä lapsilleen, ei myöskään miehen mallina pojalleen Adrienille.

Appi ja miniä viettivät maalla muutaman päivän, joivat kodikkaasti viiniä keittiössä ja puhuivat ja puhuivat. Oli hienoa, että Pierre oli miniänsä ’puolella’ ja halusi tämän ymmärtävän, että ansaitsi enemmän: arvostavan ja rakastavan aviomiehen. Kiinnostavaa pohdintaa myös siitä, mikä on eettisesti oikea teko kun / jos rakastuu jo varattuna toiseen täydestä sydämestä.

Ranskalainen Anna Gavalda (s. 1970) on Ranskan suosituimpia kirjailijoita. Gavalda valloitti lukijat ympäri maailmaa jo esikoisnovellikokoelmallaan Kunpa joku odottaisi minua jossakin (1999). Hänen kirjojaan on käännetty yli 40 kielelle, ja niistä on tehty elokuvasovituksia. 

Vappu Kannas - Rosa Clay

#naistenviikko

Vielä yksi naistenviikon postaus erikoisesta naiskohtalosta yli sadan vuoden takaa.
Rosa Clay / Lemberg (1875-1959) asui Suomessa lapsena ja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa. 
Vuosia hän jaksoi, kunnes pakeni meidän rasismiamme Yhdysvaltoihin.

Tutkija Vappu Kannaksen esikoisromaani Rosa Clay kertoo fiktiivisesti Ambomaalla syntyneestä samannimisestä mulattitytöstä, joka sai ensimmäisenä afrikkalaisena Suomen kansalaisuuden vuonna 1899. Rosa on siis merkittävä henkilö historiassamme, vaikka hänen kokemaansa rasismiin on kenties tuskallista tutustua. Rosan syntymä oli se tavallinen tarina: isä ulkomaalainen ja äiti hyvin nuori paikallinen tyttö, jolta lapsi otettiin heti huostaan. Nelivuotiaasta Rosa kasvoi suomalaisten lähetystyöntekijöiden Ida ja K. A. Weikkolinin kasvattina, ja he myös toivat tytön 13-vuotiaana Suomeen. Aikuisuuden kynnyksellä Rosa opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa ja toimi virassa useilla paikkakunnilla, joilla hän kohtasi päivittäin törkeää rasismia ja muutti sen uuvuttamana 29-vuotiaana Yhdysvaltoihin. Tarkemmin Rosan elämästä voi lukea täältä.

Kannas on tutkinut Rosa Claysta löytyvät dokumentit ja uurastanut mm. Kansallisarkistossa. Dokumentit ovat kuitenkin puutteellisia ja osa myös väritettyjä. Siksi kirjailija päätyi fiktiiviseen esitystapaan ja ottaa itsensä muutamassa kohdassa osaksi tarinaa. Hän toivoo Rosalta siunausta kirjaprojektilleen ja sanoo, ettei valkoisena naisena voi koskaan täysin asettua Rosan asemaan. Mutta upeasti ja herkästi Kannas eläytyy Rosan maailmaan, ajatuksiin ja tunteisiin. Tarina on koskettava kuvaus juuriltaan repäistystä ja rakkaudetta kasvaneesta tytöstä, josta ankara kasvatusäiti Ida piiskasi solmuruoskalla pirua ulos.

Mistään ei voi tietää, että nainen on ollut tytön taivas ja helvetti ja maailmankaikkeus lähes kaksikymmentä vuotta ja muovannut tästä oman luomuksensa niin kuin luomakunnan Herrakin teki, eikä nainen edes levännyt seitsemäntenä päivänä. Seitsemäntenä päivänä kaikki jatkui niin kuin muutenkin, eikä tyttökään saanut levätä milloinkaan.

Kasvatti-isä Kaarlo oli lämmin mies, mutta perheessä määräsi kylmä Ida. Mikään Rosassa ei miellyttänyt naista. En oikein ymmärtänyt, miksi Ida otti näitä afrikkalaisia kasvattilapsia, kun ei kuitenkaan osannut tai halunnut olla heille äiti. Koska hyvän kristityn kuului? Maineen ja rahan takiako? Tuntui nöyryyttävältä, että Rosa joutui lapsena toistuvasti esiintymään lähetysaatteen ystävien kokouksissa. Hän lauloi virren Enkeli taivaan kaikki säkeistöt ’hottentottikielellä’ ja luki Isämeidänrukouksen ovambomaan kielellä pönäköiden valkoisten rouvien tuijottaessa tätä pientä villi-ihmistä. Joensuun laulujuhlilla Rosan tehtävänä oli myydä valokuvia itsestään lähetystyön hyväksi, ja toistuvasti hänelle lällätettiin Mustaa Saaraa ja syljettiin päin.

Voi ottaa villi-ihmisen ja teeskennellä että se on sivistynyt, mutta mustasta ei saa valkoista eikä yöstä päivää.

Kun Rosa pääsi Sortavalan seminaariin asiat muuttuivat parempaan. Huonetoverista Saimasta tuli ensimmäinen oikea ystävä, mutta pian Saima rakastui ja meni naimisiin. Kaunisääninen Rosa ryhtyi laulamaan seminaarin kuoroissa, jopa johtamaan niitä. Mutta esiintyessä hän oli aina tuijotuksen ja supisemisten kohteena: Tuo ei kuulu tänne, tuo on jostain muualta.

Rosa ei Suomen vuosinaan löytänyt paikkaa, johon hän olisi sopinut - paitsi seminaarin muutamia alkuaikoja ja Tampereen Cederin koulua. Aina häntä tuijotettiin ja pelättiin, aina häneen suhtauduttiin torjuvasti ja vähätellen. Rosan kohtalo oli sydäntäraastavan karu, mutta sitkeänä naisena hän muutti englantia osaamattomana Yhdysvaltoihin ja meni naimisiinkin. Rosa Lemberg nimellä tämä nainen löytyy Wikipediasta. Arvo Lindewallin kirjoittama elämäkerta Rosasta on julkaistu 1942, mutta teosta ei pidetty täysin totuuden mukaisena. Myös englannin­kielinen elämäkerta löytyy ja tuoreehko Yle:n dokumentti. Kirjan lopussa Kannas kertoo näistä ja myös Rosan vaiherikkaasta elämästä Yhdysvalloissa. 

Rosa Clay herätti paljon ajatuksia ja jäi mietityttämään. Yli sadan vuoden takaiset rasistiset asenteet pomppasivat silmille ja Rosan tarina loi varjon koko lähetystyön ylle. Mutta ehkä muut Suomen Lähetysseuran työntekijät suhtautuivat käännytettäviinsä toisin kuin Ida Weikkolin. Toisaalta samana vuonna kuin Rosa sai Suomen kansalaisuuden Wsoy:n kustantamassa maantiedon oppikirjassa luki näin:

Luonteeltaan neekerit ovat lapsellisia ja kevytmielisiä. Heillä ei ole kirjakieltä eikä historiaa. He eivät ole koskaan rakentaneet mitään kauvan kestävää rakennusta.

Vappu Kannas - Rosa Clay
Kansi Emmi Kyytsönen
S&S 2020
Äänikirjan lukija Annukka Piiparinen
_______________

Kirjaluotsi
Reader why did I marry him?
Tuijata

Vappu Kannas (s. 1984) on kirjailija, kirjallisuudentutkija ja kääntäjä. Koulutukseltaan hän on L.M. Montgomeryn päiväkirjoista väitellyt filosofian tohtori. Kannaksen esikoisrunokokoelma Morsian ilmestyi vuonna 2018. 

Osallistun näillä postauksilla Tuijatan Naistenviikko-haasteeseen:

19.7. Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo
20.7. Rebecca Solnit - Miehet selittävät minulle asioita
21.7. Agatha Christie - Stylesin tapaus
22.7. Jill Mansell - Kaikki alkoi salaisuudesta
23.7. Tara Westover - Opintiellä
...

PARI KIINNOSTAVAA LINKKIÄ
Suomalaisten suhteesta kolonialismiin / HS
Suomalaiset saapuivat Ambomaalle 150 vuotta sitten / Suomen Lähetysseura

Tara Westover - Opintiellä

#naistenviikko

Viidennessä naistenviikon postauksessani sankaritar on päättäväinen nuori nainen, 
josta on esimerkiksi monelle - ei fiktiohahmo vaan aito.

Naistenviikkoa luotsaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja jo kuudetta kesää. 

Tara Westoverin esikoisteos Opintiellä on muistelmateos, ei siis autofiktiota. Westover kertoo lapsuudestaan seitsenlapsisen perheen nuorimpana Idahon takamailla. Hänellä on yksi sisko Audrey  (pseudonyymi) ja viisi veljeä: Tyler, Shawn (pseudonyymi), Richard, Luke ja Tony. Pseudonyymien käyttö sisarusten ja vanhempien nimissä osoittaa myöhempää välirikkoa. Perhe oli mormoniuskossa, mutta edusti uskossaan fanaattista äärilaitaa, mikä johtui perheen isästä. Hänen päässään velloivat vainoharhaiset ajatukset ja maailmanlopun uhka. Isä vihasi sydämensä pohjasta liittovaltiota ja näki sen kätyreitä joka puolella. Kätyrit aivopesivät lapsia myös koulussa, siksi perheen lapset eivät päässeet normaaliin aikaan opintielle. Isä rakensi latoja ja piti jättisuurta romuttamoa, jossa lapset, Tara mukaan lukien, joutuivat ahertamaan. Äiti oli yrttiparantaja ja itseoppinut kätilö, joka auttoi laittomasti mormoninaisia kotisynnytyksissä.

Kirja on hienosti ja sykähdyttävästi kirjoitettu, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi ihmetys. Ihmetys siitä, että Tara selvisi täysipäisenä ja ylipäätään hengissä lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja onnistui lopulta väittelemään tohtoriksi - omituisesta opintiestään huolimatta. Voisin myös epäillä, onko kaikki perheen elämästä kerrottu tottakaan, mutta päätän uskoa ja siirrän ihmetykseni totuuden pohtimisesta vaikka amerikkalaisen yhteiskunnan ihmettelyyn. En ole aiemminkaan mitenkään ihaillut Yhdysvaltoja, mutta viime aikoina sikäläisistä oloista lukemani sekä tuore uutisointi ovat kovasti nakertaneet maan imagoa.

Tara on syntynyt vasta -86. Miten tällaiset kotiolot ovat mahdollisia nykyaikana? Ei syntymätodistusta, ei yhtään lääkärikäyntiä, ei koulua. Äiti piti lapsille kotikoulua, mutta hänelle riitti lukutaito. Luulisi, että kotikoulua käyville lapsille olisi tasokokeita, joihin olisi osallistuttava. Westoverin perheen lapsille sattui myös vakavia onnettomuuksia, joissa normaalitapauksissa joudutaan sairaalahoitoon, ehkä teholle asti. Ymmärrän, että rouva Westover suhtautui koululääketieteeseen yhtä vainoharhaisesti kuin miehensä liittovaltioon, mutta silti. Ihmettelen eikö kukaan perheen ulkopuolinen nähnyt tai tiennyt mitä perheessä tapahtui? Vai eikö vain toiminut?

Entä yhden veljen, Shawnin väkivaltaisuus sisartaan kohtaan? Veli oli äkkipikainen jo valmiiksi, mutta väkivaltaisuus yltyi kun hän oli saanut muutaman vaikean päävamman. Tara otti veljensä käytöksen puheeksi vanhempiensa kanssa, mutta nämä päättivät uskoa poikaansa. Tämä villaisella painaminen johti lopullisesti Taran irtautumiseen vanhemmistaan ja erityisesti isästään. Seitsemästä lapsesta neljä hankki lopulta akateemisen koulutuksen ja muutti muualle; kolme jäi kotikaupunkiinsa ja työskentelee vanhempien suureen menestykseen nousseessa yrttibisneksessä.

Katsoin Youtubesta Taran haastatteluja (mm. Ellen Degeneres ja Oprah Winfrey). Hän on kaunis, herttainen ja fiksu nuori nainen kaikesta kokemastaan huolimatta. Älykäs historian tohtori Cambridgesta. Nuorena, vielä kotona asuessaan Tara lauloi kirkossa. Se oli suurin piirtein ainoa asia tyttäressä, josta isä oli innoissaan. Ja kauniisti hän laulaakin, kuuntele vaikka.

Opintiellä on uskomaton selviytymistarina. Onneksi Tara sai nuorena tukea veljeltään Tyleriltä, joka oli jo aiemmin irtautunut perheestä ja lähtenyt opiskelemaan. Myös isänpuoleinen isoäiti ja äidin siskot rohkaisivat nuorta Taraa opintielle. Tarvittiin lahjakkuutta, sinnikkyyttä ja luja tahto kaikesta uudesta ja omista sivistyksen aukoista selviämiseen - yksinkertaisesti ihailtavaa. Toivottavasti Tara Westoverista kuullaan jatkossakin, niin hienosti ja syyttelyihin sortumatta tämä muistelmateos on kirjoitettu.

Tara Westover - Opintiellä
Alkuteos Educated 2018
Suomentanut Tero Valkonen
Tammi 2019
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen
________________
Kirjoihin kadonnut   /   Kirsin Book Club   /   Leena Lumi   
Marjatan kirjat ja mietteet   /   Reader why did I marry him?

Osallistun näillä postauksilla Tuijatan Naistenviikko-haasteeseen:

19.7. Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo
20.7. Rebecca Solnit - Miehet selittävät minulle asioita
21.7. Agatha Christie - Stylesin tapaus
22.7. Jill Mansell - Kaikki alkoi salaisuudesta

Jill Mansell - Kaikki alkoi salaisuudesta

#naistenviikko

Kesä ja chick lit ne yhteen soppii!

Naistenviikkoa luotsaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja jo kuudetta kesää. 

Englantilaista Jill Mansellia (s. 1958) voinee luonnehtia yhdeksi anglosaksisen kirjallisuuden chick lit kuningattarista. Laskin Wikipediasta, että hän on julkaissut 31 genren kirjaa, joista suurin osa on ollut bestsellereitä. Jo aurinkoisella kannellaan kesätunnelmiin vievä Kaikki alkoi salaisuudesta tarjoaa rentouttavaa, kepeää ja romanttista kesälukemista höystettynä sympaattisella huumorilla ja ison perheen elämän hupaisilla sattumuksilla. Kaikki tämä merellisissä Cornwallin maisemissa ja rutinoituneen kirjailijan toimivalla konseptilla.

Kirjan päähenkilö on vajaa kolmikymppinen brittinainen Lainey, joka menettää unelmiensa työpaikan ranskalaisessa linnassa.  Irtisanomisen syynä on se, että linnaunelmaansa uskoneen vanhemman brittipariskunnan rahat on loppu ja konkurssi häämöttää. Komea poikaystäväkin lähtee omille teilleen ja rakkaudessa monesti siipeensä saanut nainen päättää pysyä erossa miehistä.

Lainey ja homoystävänsä Kit palaavat työttöminä Ranskasta Englantiin ja saavat onnekseen heti työpaikan komeassa cornwallilaisessa merenrantatalossa. Mutta työpaikan saadakseen heidän on esitettävä pariskuntaa, siinä yksi kirjan salaisuuksista. Tämän reippaan feikkiparin tehtävänä on toimia taloudessa jokapaikanhöylinä: kokata, siivota ja hoitaa puutarha - eli ratkaista talonväen kaikki arkiset pulmat ja pitää heidän elämänsä kaaos hallittavissa. Pikkupetos paljastuu aikanaan, mutta työpaikat pysyvät, sillä eihän perhe enää tulisi toimeen ilman näitä kahta supertyyppiä.

Talon omistaa tyylikäs ja originelli, giniä naukkaileva Sir Richard, aikansa Hollywood-kuuluisuus ja naistenmies, joka edelleen 80. ikävuottaan lähestyessään pakoilee ihailevia ja stalkkaavia fanejaan. Talossa asuvat myös Sir Richardin miniä Majella kolmine lapsineen sekä matkatoimistoa pyörittävä Majellan poikapuoli Seth. Laneyn sydän alkaa läpättää tietysti komealle Sethille vannomisista huolimatta ja Sethkin tuntee vetoa reippaaseen ja herttaiseen Laneyhin, vaikka kainalossa keimailee kuvankaunis nuori juristi Dawn.

Kaikki alkoi salaisuudesta on lämminhenkinen ja hyvin puhtoinen. Kirjan henkilöt ovat jopa ärsyttävyyteen asti kunnollisia, hyviä ja hyväntahtoisia ihmisiä. Etenkin Laneyssä nämä hyviksen piirteet oli viety huippuunsa; hän on nokkela ja aivan tajuttoman viisas nuori nainen, joka järjestää aina kaiken parhain päin ja saa jopa juron Sir Richardin ulos torjuvasta faniasenteestaan. Olisin toivonut hiukan rosoa tähän ylenpalttisen puhtoiseen idylliin, mutta Mansell kirjoittaa hyvin ja mukaansatempaavasti, ja pitää lukijan otteessaan. Hellepäiviin ja mielen kesämoodiin kirja sopii erinomaisesti. Ei tarvitse muuta kuin antaa meren liplattaa ja heittäytyä puhtoisen rakkauden ja rakastumisen tunnelmiin. 

Jill Mansell - Kaikki alkoi salaisuudesta
Alkuteos It Started with a Secret 2020
Suomentanut Pirjo Ruti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Bazar 2020
Ennakkokappale kustantajalta
_______________

Amman lukuhetki
Kirjakaapin kummitus
Kirjojen kuisketta
Luetut kirjat -blogi

Osallistun näillä postauksilla Tuijatan Naistenviikko-haasteeseen:

19.7. Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo
20.7. Rebecca Solnit - Miehet selittävät minulle asioita
21.7. Agatha Christie - Stylesin tapaus

Agatha Christie - Stylesin tapaus

#naistenviikko

Tuijata. Kulttuuripohdintoja haastaa jo kuudetta kesää lukemaan ja postaamaan naisteemalla. 

Tässä kolmannessa naistenviikon postauksessani päähenkilöt ovat dekkarikirjallisuuden
nimekkäimpiä miehiä ja naisilla on vain sivuosat. 
Mutta Agatha on Agatha jo tässä esikoisteoksessaan!

Stylesin tapaus on Agatha Christien esikoisromaani, jonka ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Wsoy on julkaissut teoksesta hienoisesti korjatun painoksen, jossa on mukana myös Christien alkuperäinen loppuratkaisu rinnakkaisversiona (luku 12).  Ei siinä muuten suurta eroa ole, vain loppuratkaisun paikka. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Poirot teki yhteenvetonsa oikeudenkäynnin aikana, mutta paikka muutettiin kartanon saliksi - ja tämä piirre toistui sitten Christien myöhemmissä teoksissa. Kirja oli vallan mainio kuunneltava, Christielle niin tyypillisen monimutkainen juoneltaan ja käänteiltään. Kapteeni Hastingsin ja Hercule Poirotin henkilöhahmot ovat jo valmiita, tuttuja ja keskenään riemukkaasti kinastelevia.

Sinun pääsi on sekaisin. Eikö niin? Älä hätäile, mon ami. Sinä olet kiihtynyt; sinä olet jännittynyt - se on vain luonnollista. Pian, kun olet rauhoittunut, me panemme tosiasiat järjestykseen, kunkin siististi omalle paikalleen. Me tutkimme - ja hylkäämme. Ne jotka ovat tärkeitä, ne me panemme yhdelle puolelle; ne jotka eivät ole tärkeitä, puff! Hän väänteli pieniä kerubinkasvojaan ja tuhahteli jokseenkin huvittavasti. ”Ne me pyyhkäisemme pois!"

Tarinasta lyhyesti ilman juonipaljastuksia. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan vuosiin ja tyypillisesti englantilaiseen kartanomiljööseen. Kapteeni Hastings on haavoittunut länsirintamalla ja nyt lepäämässä ystävänsä John Cavendishin kotikartanossa. Poirot on muutaman muun belgialaisen kanssa sotaa paossa läheisessä kylässä, mikä on kartanonrouva Emily Inglethorpin hyväntekeväisyyden ansiota. Kartanonrouva on Johnin ja veljensä Lawrencen äitipuoli, joka on seitsenkymppisenä mennyt uusiin naimisiin parikymmentä vuotta nuoremman, epäilyttävän Alfredin kanssa. Kartanossa asuvat myös Johnin vaimo Mary, rouvan seuraneiti-sihteeri Evelyn Howard sekä köyhä sukulaistyttö Cynthia Murdoch. Seudulla häärii myös arvostettu toksikologi tohtori Bauerstein, joka on saksalaissyntyinen, mutta saanut Englannin kansalaisuuden.

Christiemäinen lukijan pyöritys alkaa kun kartanonrouva kuolee kauheisiin kouristuksiin. Epäillään stryktiinimyrkytystä ja Hastings ja Poirot ryhtyvät tutkimaan asiaa. Herrojen yhteistoiminta on kihelmöivän hauskaa ja heidän dialoginsa nautittavia. Hastings ei monestikaan pysty seuraamaan Poirotin harmaiden aivosolujen vinhaa juoksua - kyllä, harmaat aivosolut mainitaan jo tässä teoksessa. Tapansa mukaan Christie ripottelee henkilöistään epäilyttäviä asioita. Perinnön vuoksi nuori aviomies on alkuun pääepäilty, mutta monella muullakin saattaisi olla motiivi. Nuoret kartanonherrat John ja Lawrence ovat taloudellisesti riippuvaisia äitipuolestaan, nuori Cynthia on töissä sotasairaalan myrkkyvarastossa ja Maryn kuullaan korottavan ääntään anoppinsa kanssa riidellessään. Entä mitä ihmettä tohtori Bauerstein tekee kartanon mailla aamukuudelta täysissä pukeissa?

Agatha Christie iski kultasuoneen luedessaan Hastingsin ja Poirotin hahmot ( juu, ja neiti Marplen myös). Stylesin tapaus oli viihdyttävä, käänteitä oli paljon ja kuvaus elävää. Sieluni silmillä näin Poirotin viilettävän Stylesin kartanon ja majapaikkansa väliä, hyppivän innossaan kartanon ruohikolla ja sivelevän viiksiensä suippoja kärkiä! Kohtelihan hän väliin alentuvasti hidashoksottimista Hastings-parkaa, mutta antoi tälle myös tunnustusta hyvistä päättelyistä. Olen lukenut monia Christien dekkareita ennen blogiaikaa, mutta tästä ei ollut mitään muistikuvaa. Stylesin tapaus oli hieno ja historiallinen kuuntelukokemus, josta Jukka Pitkänen teki kerrassaan nautittavan.

Agatha Christie - Stylesin tapaus
Alkuteos The Mysterious Affair at Styles 1920
Suomentanut Paavo Lehtonen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Wsoy 1970, korjattu, 100-vuotisjuhlapainos 2020
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
_______________
Jokken kirjanurkka
Lukujonossa
Agatha Christie (1890-1976) kirjoitti elämänsä aikana noin 70 romaania sekä tukun radio- ja teatterikäsikirjoituksia, novelleja ym. Hän loi englantilaisen salapoliisiromaaniperinteen, jonka jalanjälkiä monet tallaavat vielä tänäkin päivänä.

Osallistun näillä postauksilla Tuijatan Naistenviikko-haasteeseen:

19.7. Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo
20.7. Rebecca Solnit - Miehet selittävät minulle asioita

Rebecca Solnit - Miehet selittävät minulle asioita

#naistenviikko

Tuijata. Kulttuuripohdintoja haastaa jo kuudetta kesää lukemaan ja postaamaan naisteemalla. 

Feministiset esseet istuvat loistavasti naistenviikkoon, mutta minulla oli ongelma.
Koin esimerkit liian amerikkalaisiksi ja tänä päivänä luettuina caset 
olivat vähän vanhentuneita jo, ilmestyihän teos alunperin jo 2014.

Rebecca Solnitin teos Miehet selittävät minulle asioita  on vilahdellut usein kirjablogeissa ja termiin miesselittäminenkin olen törmännyt usein. Naistenviikon kunniaksi tutustuin vihdoin tähän teokseen. Yhdeksässä, eri vuosina ilmestyneessä esseessään Solnit kertoo naisvihasta, sen pitkästä perinteestä ja viittaa usein omiin teoksiinsa. Yksi essee kertoo Virginia Woolfista. Teksti on tutkijan napakkaa ilmaisua termeineen, jota ei ole aivan helppoa maallikon seurata. En oikein päässyt tekstin imuun, mutta myönnän, etten kesähelteillä jaksanut kunnolla paneutua tähän.

Esseistä syntyy sellainen mielikuva, että Yhdysvalloissa naisten asema on hyvin huono ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on paljon. Siihen verrattuna me Suomessa eletään kuin lintukodossa, mutta seksuaalinen häirintä ja lähisuhdeväkivalta eivät toki ole tuntemattomia täälläkään. Hieno juttu, että meidän raiskauslakiamme ollaan nyt uudistamassa ja siihen tullee vapaaehtoisuus-pykälä. 

”Seksi ilman suostumusta on raiskaus. Suomen lainsäädäntö ei vastaa kansainvälisiä standardeja eikä ole linjassa esimerkiksi Istanbulin sopimuksen kanssa. Uhrien oikeusturvan takia olisi tärkeää muuttaa raiskausrikosten määrittely suostumusperustaiseksi. Tällä hetkellä lakia on mahdollista tulkita monella tavalla, ja eri tulkinnoissa suostumuksen merkitys vaihtelee. Uhreille tämä tarkoittaa sitä, että oikeuden toteutuminen on kiinni siitä, kuka lakia tulkitsee.” - tutkija Otava Piha 

Yhdysvaltojen joukkoampumistilasto on karmea ja Solnit painottaa, että tekijä on yleisimmin valkoinen mies ja ihmettelee, mikä kulttuurissa johtaa tähän ja myös korkeisiin raiskaustapauksiin. Vuonna 2018 maassa tapahtui yli 700 000 raiskausta.

Lähisuhdeväkivalta, miesselittäminen, raiskauskulttuuri ja seksuaalinen ylemmyydentunto ovat sanoja, joilla voimme määritellä uudelleen monen naisen päivittäin kohtaamaa maailmaa.

//

Tutkimuksen mukaan monissa raiskauksissa hyökkääjää motivoi ajatus siitä, että miehellä on oikeus harrastaa seksiä naisen kanssa riippumatta naisen toiveista.

//

Kyse on systemaattisesta kontrollista. Siksi entiset kumppanit murhaavat niin usein naisia, jotka ovat uskaltanet erota heistä. Siksi monelle naiselle suhde muistuttaa vankilaa.

Miehet selittävät minulle asioita on täynnä painavaa asiaa. Koin esimerkit kuitenkin liian amerikkalaisiksi ja tänä päivänä luettuina caset olivat vähän vanhentuneita jo.

Rebecca Solnit - Miehet selittävät minulle asioita

Alkuteos Men Explain Things to Me 2014

Suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2019

Äänikirjan lukija Satu Paavola

____________

Rebecca Solnit (s. 1961) on kirjoittanut useita teoksia, jotka käsittelevät esimerkiksi feminismiä, historiaa ja sosiaalisia suhteita. Miehet selittävät minulle asioita on tuonut amerikkalaisen Solnitin laajemman yleisön tietoisuuteen.

Osallistun näillä postauksilla Tuijatan Naistenviikko-haasteeseen:

19.7. Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo

Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo

#naistenviikko

Tuijata. Kulttuuripohdintoja haastaa jo kuudetta kesää lukemaan ja postaamaan naisteemalla. 

Tässä ensimmäisessä naistenviikon postauksessani afrikkalainen naiskirjailija Petina Gappah

 luo hienon ja realistiselta tuntuvan henkilökuvan Halimasta, Livingstonen kokista. 

Millaista oli elää 1800-luvun lopun Afrikassa orjana ja toivoa vain vapautta?

Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo kertoo värikkäästi eläytyen, miten Livingstonen retkikunta kuljetti Chitambon suoalueella kuolleen Livingstonen ruumiin Sansibariin ja edelleen haudattavaksi Westminster Abbeyhin. Suolatun ja kuivatun ruumiin uskomattomaan kuljetukseen osallistui koko 69-henkinen ryhmä, eivät pelkästään Susi ja Chuma. Gappah eläytyy loistavasti Livingstonen kokin Haliman nahkoihin. Toinen kertojaääni on Bombayssa koulutetun ylemmyydentuntoisen ja hurskastelevan Jacob Wainwrightin. Retkikunta pähkäili pitkään, mitä tehdä kun Livingstone kuoli. Sitten päätettiin haudata Livingstonen sydän puun alle, kuivata ruumis ja uskaltautua pitkälle 2500 km:n pituiselle ja vaaralliselle matkalle, joka kesti viisi kuukautta.

Kun bwana Daudi murehti kauan sitten kaikkia Nyangwessa teurastettuja ihmisiä, sanoin hänelle, että et saa mitenkään heitä takaisin. Sinulle on annettu tämä yksi elämä, ja senkin jälkeen kun olet jättänyt sen taaksesi, ihmisiä syntyy ja kuolee ja heitä teurastetaan samalla lailla, ja Niili nousee ja laskee ja virtaa riippumatta siitä, onko sen lähdettä löydetty vai ei. - Halima

Halima oli Livingstonen naispuolinen kokki, älykäs ja tarkkaavainen nainen. Hän on aivan uskomaton suupaltti, jolla on sanottavaa asiasta kuin asiasta. Ihailin Gappahin loistavaa mielikuvitusta ja eläytymiskykyä. Halima kertoo retkikunnan jäsenistä, juoruja sen muista naisista ja mukana kulkevista lapsista. Hän piti yhtä vahvan, mutta väkivaltaisen miehen Amoden kanssa, mutta ymmärsi olevansa vain miehen reissunainen. Haliman sydän läpätti Susille, mikä johti usein Amoden kuritustoimiin. Haliman elämänhaave oli vapaus ja oma talo.

Se oli hyvin lannistavaa. Olin ajatellut, että tämä mies olisi tulvillaan Vapahtajan valoa, että hän olisi vakaa kuin kallio ja levittäisi ympärilleen pelastuksen säteitä. Mutta hänpä vain paritti naisia miehilleen. - Jacob

Jacob Wainwrightin ääni on toisenlainen. Mies on ylemmyydentuntoinen ja fanaattinen kristitty. Jacobin suurin halu on saada pappisvihkimys Englannissa ja toimia sen jälkeen lähetyssaarnaajana. Niin hurskas kristitty kuin onkin, liha on heikko ja hän himoitsee seurueen kaunista Ntaoékaa, mutta tulee karvaasti petetyksi. Mies moittii kovin sanoin myös Livingstonea, joka hänen näkemyksensä mukaan veljeili orjakauppiaiden kanssa eikä saanut montaa sielua käännytettyä. Wainwrightin matkalla pitämät päiväkirjat julkaistiin 2019, mutta Gappahin kirja oli silloin jo valmis.

Petina Gappah rakentaa Livingstonen palvelijoiden ruumissaatosta huikean, moniäänisen kudelman, joka on yhtä aikaa suuri seikkailu ja kriittinen näkökulma löytöretkiin ja kolonialismiin.

Tuohon kustantajan lausumaan on helppo yhtyä. Pimeydestä loistaa valo teki yli sadan vuoden takaisen Afrikan todellisuuden eläväksi. Orjakauppiaiden valta ja kaamea toiminta saivat tuntemaan häpeää länsimaisuudesta. Tuohon aikaan Afrikassa oli eri heimojen hallitsemia alueita, joissa retkikunta joutui taistelemaan ja moniin vaaroihin. Kuolonuhreilta ei vältytty. Mutta kaiken seikkailun, suuren tehtävänsä ja vaarojen keskellä retkikunnan jäsenet olivat inhimillisiä tunteineen ja toiveineen. Gappah loi heille kaikille elävät persoonat ja minusta Anna Saksmanin ääni istui loistavasti teokseen.

Luin hiljattain myös Gappahin Muistojen kirjan.

Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo

Alkuteos Out of Darkness, Shining Light 2019

Suomentanut Aleksi Milonoff

Tammi 2019

Äänikirjan lukija Anna Saksman

________________

Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjaluotsi
Lumiomena
Oksan hyllyltä

Osallistun tällä postauksella Tuijatan Naistenviikko-haasteeseen.

Victoria Hislop - Paluu

Lähikirjastoni on heinäkuussa kiinni enkä jaksanut siirtää varauksiani toiseen toimipisteeseen. Niinpä etsiskelin taas kerran äänikirjapalvelusta kuunneltavaa ja törmäsin Victoria Hislopin paksuun teokseen Paluu. En pitänyt alkuunkaan lukijan äänestä ja olin jättää kirjan kesken. Mutta onneksi ymmärsin nostaa kuuntelunopeutta - ja kas, kirja tempaisikin lumoavasti mukaansa!

Kirjan 2000-luvun alun nykytaso  kertoo 35-vuotiaasta englantilaisesta Soniasta, jonka avioliitto Jamesin kanssa on huonoissa kantimissa. Naisen äiti oli syntyperältään espanjalainen, mutta MS-tautiin menehtynyt äiti ei koskaan puhunut menneisyydestään. Salsaa rakastava Sonia lähtee ystävänsä Maggien kanssa Granadaan salsa-kursseille ja tutustuu paikallisessa kahvilassa, El Barrilissa mukavaan iäkkääseen kahvilanpitäjään. Seinällä olevat vanhat valokuvat nuoresta flamencotanssijasta Mercedeksestä näyttelevät kirjassa merkittävää osaa.

Kirjan parasta ja kiinnostavinta antia olivat Espanjan sisällissodasta kertovat osuudet. Hislop oli valinnut tapahtumapaikaksi oivallisesti Granadan, jossa homoseksuaaliksi tiedetty Frederico García Lorca murhattiin elokuussa 1936 ja jossa hänen sukunsa talo, Huerta de San Vicente, toimii edelleen museona. Hislop kertoo, miten julma ja verinen sisällissota ja sen jälkeinen Francon diktatuuri tuhosivat yhden aivan tavallisen granadalaisen Ramírezin perheen.

Jännitteet tasavaltalaisten ja fasistien välillä olivat kasvaneet ja kärjistyneet pikkuhiljaa toisen tasavallan aikana vuodesta 1931 lähtien. Politiikka tuli myös perheen poikien väliin. Kitaraa soitteleva homopoika Emilio pysyi politiikasta erillään, mutta opettajana toimiva Antonio ja lupaava härkätaistelija Ignacio ottivat kärjekkäästi yhteen. Ignacio veljeili porvariston ja oikeiston kanssa ja hänen huolettomat lausumansa johtivat Emilio-veljen pidättämiseen ja myöhempään kuolemaan. Isä Pablo vangittiin tekaistuin syin, kukkoileva Ignacio murhattiin ja Antonio lähti rintamalle. Sodan jälkeen hän päätyi pakkotyöhön ja rakentamaan Francolle Valle de los caídos -muistomerkkiä.

Ramírezin perheen ainoa tytär Mercedes oli 16-vuotias ja eli flamencolleen. Hän oli esiintynyt malagalaisen mustalaisen Jávier Monteron kanssa ja myös rakastunut mieheen. Kun perhe oli jo hajalla ja sota tuli kotiaukiolle Granadassa, Concha-äiti antoi tyttärelleen luvan lähteä etsimään rakastamaansa miestä. Taival oli raskas eivätkä rakastavaisten tiet enää koskaan kohdanneet. Minua viehätti valtavasti tapa, jolla Hislop selitti ja kuvasi flamencoa.

El baile es la antesala de la prostitución.

Kuva ja infoa flamencosta täällä.

Wikipedia sanoo flamencon jakautuvan yli viiteenkymmeneen eri tyylilajiin eli paloon. Keskeisiä lajeja ovat muun muassa Toná, Siguiriyas, Bulerías, Alegrías, Soleá, Tangos, Fandangos, Tientos ja Verdiales. Francon sensuuri ulottui myös flamenco-sanoituksiin. Alunperin flamenco oli alimpien yhteiskuntaluokkien marginaalinen taidemuoto, jota valtavirta ei ymmärtänyt, juonsihan se juurensa mustalais- ja muista etnisistä kulttuureista. Espanjan sisällissodan vuosina 1936–1939 flamenco-sanoitukset olivat myös tapa hyökätä fasisteja vastaan ja puolustaa avoimesti tasavaltaa. Francon voiton jälkeen monien sanoituksissaan naisten asemaa ja tasavaltaa puolustaneiden flamenco-laulajien oli paettava maasta. Francon aikana flamenco ’pestiin’ (fue blanqueado) ja valjastettiin palvelemaan diktatuurin tarkoitusperiä ja turismia. 

Hislop on tutkinut Espanjan sisällissodan kulkua tarkoin ja perustaa romaaninsa faktaan. Minusta Paluu on yksi parhaista Espanjan sisällissodasta lukemiani kirjoja.  Romaanissa kerrotaan myös baskikaupungista Guernicasta, jonka tuho pommituksissa oli täydellinen. Ja brittinä Hislop kertoo myös baskilasten siirroista turvaan Englantiin. Ms Habanalla kuljetettiin 4000 lasta hoitajineen turvaan sodan jaloista toukokuussa 1937. Baskilapsista paljon tietoa / University of Southhampton.

Itse olen piipahtanut vain pikaisesti Granadassa. En nähnyt Sacromontea enkä Lorcan taloja. Mutta toki Alhambra ja kaupungin kapeat kujat olivat elämys. Lorcasta olen kirjoittanut useammankin postauksen - Veren häät & Bernarda Alban talo, Andalusian lauluja ja Draamaa Lorcan tapaan. Espanjan sisällissodasta kertovat loistavat, mutta suomentamattomat Almudena Grandesin teokset Los pacientes del doctor García ja El corazón helado sekä Javier Cercasin El monarca de las sombras.

Victoria Hislop - Paluu
Alkuteos The Return 2008
Suomentaja Laura Jänisniemi
Kansi Satu Kontinen
Bazar 2016, äänikirja 2020
Äänikirjan lukija Annu Valtonen
_______________

Kirjaluotsi

Kirjavinkit

Victoria Hislop (s. 1959) on brittiläinen kirjailija. Hän sai vuonna 2007 parhaan tulokkaan Galaxy British Book Awards -palkinnon esikoisromaanillaan Saari. Kirjasta on tehty myös 26-osainen tv-sarja, joka on Kreikan kaikkien aikojen suosituin televisiosarja. Hislop asuu Kentissä puolisoineen, ja heillä on kaksi lasta. Hänen kirjojaan on käännetty 26 kielelle.

Lorca syntyi 1898 Fuente Vaqueros nimisessä kylässä 17 km Granadan kaupungista länteen. Lähellä kaupungin keskustaa oli taas Lorcan perheen kesäasunto Huerta de San Vicente. Tässä espanjankielisessä videossa kuvia molemmista museoista ja täällä enemmän tarinaa espanjaksi Huerta de San Vicentestä, josta Lorca lähti etsimään turvaa serkkujensa luota, mutta hänet teloitettiin  19.8.36 homoseksuaalisuutensa ja vasemmistolaisuutensa vuoksi. Lorca oli 38-vuotias.

DE PROFUNDIS

Sata rakastavaista 

nukkuu ikuista unta 

kuivan mullan alla. 

Andalusiassa on 

pitkät ja punaiset tiet. 

Córdobassa oliivipuita

joihin iskeä sadat ristit 

heidän muistokseen. 

Sata rakastavaista 

nukkuu ikuista unta.

Los cien enamorados 

duermen para siempre 

bajo la tierra seca. 

Andalucía tiene 

largos caminos rojos. 

Córdoba, olivos verdes 

donde poner cien cruces, 

que los recuerden. 

Los cien enamorados 

duermen para siempre.

Jean-Paul Didierlaurent - Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurentin pienoisromaani Lukija aamujunassa on täynnä hassuja henkilöhahmoja, mutta tarina on liikuttava ja sympaattinen. Kirjan päähenkilö on 36-vuotias Guylain Vignolles, joka asuu ankeassa yksiössä Rouget de Lisle -niminen kultakala puhekumppaninaan. Hän on koko ikänsä kärsinyt pilkkaa nimestään, joka kääntyy saamarin pelleksi, Vilain Guignol joksikin... Mies on töissä Luonnollisen kierrätyksen ja käsittelyn yhtiössä Sternissä, jossa saksalaista tuotantoa oleva hirmuinen Zerstor 500 jauhaa säälimättömässä kidassaan paperimassaksi kirjatonnin toisensa perään. Koneen dieselmoottori täristää koko hallia ja 38-tonniset rekat kippaavat lastiaan järkyttävän isoiksi kasoiksi.

Guylainia oksettaa joka aamu töihin mennessään, niin syylliseksi hän olonsa tuntee. Niinpä hän pelastaa teurastajakoneen sisuksista löytämiään eloonjääneitä sivuja, kuivaa ne imupaperien välissä ja lukee niitä ääneen aamujunassa, sen kummemmin valikoimatta tai etukäteen lukematta. Aamujunan matkustajat kuuntelevat häntä ja kuunellessaan pääsevät hetkeksi kauas ankeasta aamustaan.

Pomo Felix Kowalski tuijottaa vain tuottokäyrää ja vahtii valvontakameroilla työntekijöitään ja nuori kirjatuhovimmainen työkaveri Bruner on samanlainen kusipää. Ainoastaan aleksandriini-runomitalla puhuva ja kirjoja, erityisesti näytelmien monologeja rakastava vahtimestari Ivon on ystävä. Läheisin on kuitenkin sairaseläkkeellä oleva Giuseppe, joka menetti molemmat jalkansa Zerstorin kitaan. Antikvariaatti Albert kerää Guylanin pyynnöstä määrättyä Vanhan ajan puutarhat nimistä kirjaa, jonka 1300 kappaleen painos on painettu sille massalle, johon Giuseppen jalat olivat jauhautuneet. Kirjojen etsiminen pitää masennuksen poissa Giuseppen mielestä, omasta mielestään hän saa niiden mukana jalkansa takaisin.

Eräänä päivänä Guylain löytää USB-tikun junan istuimen raosta. Se sisältää 72 päiväkirjanomaista tekstitiedostoa, joiden kirjoittaja on yleisen vessan hoitajana toimiva Julie. Nainen laskee kerran vuodessa työympäristönsä kaakelilaatat. Niitä on aina 14 717, mikään ei muutu, vaikka Julie toivoo edes yhtä pehmeää kahdeksikkoa. Guylain rakastuu oitis tähän tuntemattomaan Julieen ja ryhtyy jäljittämään häntä.

Guylainin lukemat tekstinpätkät ovat alussa hätkähdyttävän julmia, ehkä ne kuvastavat vihaa kamalaa työpaikkaa kohtaan. Kun olin selvinnyt hämmennyksestäni, Lukija aamujunassa oli riemastuttava kokemus Jukka Pitkäsen eläytyvää ääntä kuunnellessa. Tarina on hupsun absurdi, mutta liikuttava ja kirjan loppuluku oli ihastuttava. Pidin kovasti Moniquesta & kumppaneista & lukutuokioista Hoivakoti Sinisateessa. Vanhuuteensa vaipunut kuulijakunta tuntui heräävän eloon eroottista tekstiä kuunnellessaan.  Guylain oli eräänlainen hyväntekijä ja ilon tuottaja - toivon onnea ja rakkautta hänen elämäänsä.

Jean-Paul Didierlaurent - Lukija aamujunassa
Alkuteos Le liseur du 6h27 2014
Suomentanut Kira Poutanen
Tammi 2014, äänikirja 2020
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
_______________
HS
Kirjahullun päiväkirja
Reader why did I marry him?

Jean-Paul Didierlaurentin (s. 1962) toinen romaani Le reste de leur vie / The Rest of Their Lives ilmestyi 2016. Yksi hänen uusimmista teoksistaan on novellikokoelma Macadam (2018), joka nähdäkseni on käännetty vain saksaksi.

Runoiija Rouget de Lisle loi Marseljeesin 1792.

Hyvää Suomen kuvataiteen päivää!

Tänään Helene Schjerfbeckin (1862-1946) syntymäpäivänä vietetään Suomen kuvataiteen päivää. Minulla on hyllyssä tämä ihana aarre, Kohtaamisia (Wsoy 1982) - Edith Södergranin runoja kuvitettuna Schjerfbeckin taiteella. Bloggaus kirjasta täällä. Onneksi Schjerfbeckin upea näyttely Maailmalta löysin itseni Ateneumissa oli ennen koronakevättä! Bloggaus siitä löytyy täältä. Ja vielä yksi linkki Edith Södergranin runoihin.

POHJOLAN KEVÄT

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,

kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,

ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan

sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.

Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.

Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.

Vanha kuusi valvoo ja muistelee

valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

TÄHDET

Yön tullen

minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule, tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

Lähde: Södergran, Edith 1929: Levottomia unia: runoja. Suomentanut Uuno Kailas. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki.

AURINGON NOUSTESSA

Ihmiset, ihmiset,

niinkuin sade valuu taivaasta,

niin astun minä alas maahan.

Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet,

salaman vangitsin oikeaan käteeni,

valtaa, valtaa virtaa huuliltani.

Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi.

Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt 

–uusi päivä saapuu.

Lähde: Södergran, Edith 1929: Levottomia unia: runoja. Suomentanut Uuno Kailas. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki.

Puut tuulessa 1918, yksityiskokoelma, Ateneumin näyttelyssä Hiljainen kauneus

Hyvää Suomen kuvataiteen päivää!

TAIDE-tagillä varustetut postaukseni - yli 20. Postaukseni taidenäyttelyistä.