Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan #klassikkohaaste

Mihail Bulgakovin (1891-1940) Saatana saapuu Moskovaan on odottanut omassa kirjahyllyssä lukemistaan yli 15 vuotta. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen, jota nyt tammikuussa vetää Tarukirja, puute on korjattu. Olen aiemmin lukenut Konstantin Paustovskia (1892-1968), joka oli Bulgakovin aikalainen ja myös kotoisin Kiovasta. Luokkatoveristaan  Kiovan kymnaasissa Paustovski sanoi näin elämäkertansa osassa yksi, Lapsuus ja kouluvuodet:

Muistan hyvin hänen poreilevan eloisuutensa, armottoman kielensä, jota kaikki pelkäsivät, hänen määrätietoisuutensa ja voimansa - se oli tunnettavissa hänen jokaisessa, jopa merkityksettömässä sanassaankin. Bulgakov pursui kekseliäisyyttä, pilailua, uskomattomia tempauksia. Hän muutti viimeistä nikamaa myöten tuntemamme kymnaasin arkipäivän mahdottomien tapausten ja henkilöitten maailmaksi.

Ja juuri tuosta hillittömästä ja pyörryttävästä mielikuvituksesta lukijana sain nauttia! Saatana saapuu Moskovaan on mieletön fantasia ja irvaileva veijaritarina; se on villiä ja pidäkkeetöntä mielikuvitusta, joka kätkee sisälleen kritiikkiä ja ironiaa silloista neuvostoyhteiskuntaa kohtaan. Kerrontatyylien vuorottelu on nerokasta: nyky-Moskovaa Bulgakov kuvaa hurjin fantasia-aineksin, Raamatun henkilöitä ja Golgatan tapahtumia sen sijaan korostetun asiallisesti. Nykyajassa ihmisiä katoaa jäljettömiin, kuten oikeastikin ja lahjuksia ottaa vastaan ken pystyy. Moskovan asuntopula on valtava ja asunnon saadakseen ihmiset tekevät melkein mitä tahansa. On virastoja, toimikuntia, lautakuntia, leimoja ja lupia, byrokratiaa byrokratian päälle. Ja toisiaan vahtivia silmiä, ilmiantajia ja vakoojia.

Kun pimeyden ruhtinas, mustan magian professori Woland saapuu seurueineen Moskovaan, koko kaupunki menee sekaisin. Kirjailijaliitto Massolitin nokkamies Berlioz jää raitiovaunun alle, liiton jäseniä joutuu hullujenhuoneelle tai miliisin kuulusteluihin lahjusten ottamisesta, keinottelusta tai valuuttapetoksista. Bulgakov kuvaa näitä valtaapitäviä omaa etuaan ajavina tomppeleina, jotka pyristelevät ja pelkäävät yhteiskunnan tiukassa talutusnuorassa.

Pontius Pilatuksesta kriitikkojen lyttäämän ja kiellettyjä aineksia sisältävänä hyllytetyn romaanin kirjoittanut Mestari romahtaa hulluuteen kirjailijanhaaveidensa romuttuessa, mutta myös menetettyään salaisen rakastettunsa Margaretan. Olin pudottaa silmäni kun pääsin Margaretan huikeaan lentoon! Nainen viiletti harjallaan kuin noita ympäri laajan Venäjänmaan, tunsi riehakasta kahleettomuutta, vapautta ja kosti säälimättä Mestarinsa lyttääjäkriitikoille. Liekö Bulgakov saanut vaikutteita aikalaiseltaan Marc Chagallilta?

Romaanin kolme erilaista juonipolkua kietoutuvat toisiinsa ketterästi, ja saatana on vähäosaisten puolella kostaen korruptoituneille omaa etuaan ajaville. Woland ja seurueensa - iso pulska musta kissa Begemot, saatanan sihteeri Korovjev-Fagot, Hella ja Azazello - sekoittavat Moskovan ylhäiset ja alhaiset. Varieteeteatterisa järjestetään huima näytös, ruplia ja dollareita sataa katosta ja naisille tarjotaan pariisilaisluomuksia ilmaiseksi. Sadovaja-kadun asunnossa 50 sattuu ja tapahtuu: asukkaat vaihtuvat, musiikkia kuuluu, ikkunoista lentelee taivaalle ihmisennäköisiä hahmoja...

Hirveästä migreenistä kärsivä Juudean maaherra Pontius Pilatus kuulustelee kansan villitsijänä vangittua kulkurirunoilija Jeśua Ha-Notsria. Pilatus tuntee sympatiaa tätä vaaratonta ja hyväntahtoista nuortamiestä kohtaan ja haluaisi pelastaa tämän - etenkin kun Ha-Notsri pystyy parantamaan hänen kaamean migreeninsä. Mutta ei uskalla uhmata jo langetettua tuomiota ja kärsii ikuisesti tunnonvaivoja pelkuruutensa vuoksi: Pelkuruus on kuolemansynneistä vakavin.

Kirjassa kohelletaan ja tapahtuu vaikka mitä. Osasta lumouduin, joskaan en aivan kaikesta. Esim. Wolandin tanssiaisten kuvaus ei innostanut. Bulgakov kirjoitti romaaniaan stalinistisen sensuurin varjossa kymmenisen vuotta, hioi, tuhosi ja aloitti uudelleen. Saatana saapuu Moskovaan on hämmästyttävä teos - villeistä villein fantasia ja piikikkäistä piikikkäin satiiri. Bulgakovin käänteissä lukija ei voi muuta kuin ihmetellä. Ja antaa mennä!

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
Alkuteos Master i Margareta 1928-40

Suomentanut Ulla-Liisa Heino
Kansi Urpo Huhtanen
Esipuhe Esa Adrian

Wsoy 2002 (ensimmäinen painos suomeksi 1967)
*****
Omasta hyllystä
_______________



Helmet-haaste: 8, 16, 18, 25, 38 (oli aluksi kielletty Neuvostoliitossa)
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Neuvostoliitto
Oman kirjahyllyn aarre

Mihail Bulgakov (1891–1940) syntyi Kiovassa, opiskeli lääkäriksi ja toimi kirjailijana, lehtimiehenä, näyttelijänä, ohjaajana ja dramaturgina. Hän hankki mainetta esikoisromaanillaan Valkokaarti (1924) ja varhaisilla näytelmillään, mutta joutui pian Stalinin paitsioon ja sensuurin kouriin. Saatana saapuu Moskovaan julkaistiin Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran osin lyhenneltynä jatkokertomuksena 1966–67, mutta kokonaisuudessaan vasta 1973. 

Veera Antsalo - Imago #runosunnuntai

Juoni on kaaoksen mestari, 

mutta kaaos on yllättävän hyvä järjestämään 

- kun sille antaa mahdollisuuden. 

Reader why did I marry him? -blogi on julkaissut iloksemme kokeellisen kirjallisuuden haasteen. Kukin voi määritellä kokeellisuuden omalla tavallaan. Itse määrittelin leikkimielisesti näin: Uutta kirjallisuutta, josta en ymmärrä juuri mitään. Veera Antsalon Imago istuu mielestäni hyvin tähän luokitteluun, sillä runojen fantasiamaailmat leijailivat ymmärrykseni yläpuolella. Mutta sen sentään ymmärsin, että kokoelma on vangitseva ja taianomainen. Sanon myös kuten yllä oleva sitaatti: Antsalo on aika velho luomaan kaaosta ja järjestämään sitä haluamallaan tavalla, ja teksti kulkee hurmaavassa rytmissä.

Antsalo kertoo runoissa nimettömiksi jäävistä naisista - 'tytöstä', filmitähdestä ja kuningattaresta. En tiedä ovatko he naisen eri rooleja tässä miesten maailmassa vai  surrealististen elokuvakäsikirjoitusten henkilöitä? Yhdistävänä tekijänä on valotus, valotusohjeet ja murtoluvut.  Plus aika monet jokaisen elämässä toistuvat ja toisiinsa kiertyvät sanat ja tilat. Absurdiudessaan Imagosta löytyy sukulaisuutta Lassi Hyvärisen Tuulelle ja kissalle, Henriikka Tavin Esim. Esalle ja Tuukka Pietarisen esikoiselle Yksin ja toisin.

Osiossa 'TYTTÖ' kuvataan tytön maailmaa ja elämänpiiriä. Tosin kaikki tuntuu olevan kuvailijalle epäselvää ja livahtavan kerkeästi kuvailun ulkopuolelle. On kerroksia ja moniulotteisuutta, menneisyyttä ja nykyhetkeä, jotka kaikki toistuvat ja limittyvät. Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. --- Yksinkertaista & monimutkaista. Tyttö asuu sukutalossa, joka ei ollut vakavaa ainesta. Jotain kuitenkin. Linnut valtasivat trillerimäisesti sukutalon ja häätivät suvun lattian alle - toistaiseksi.

'Tyttö' eli, niin hänen ruumiissaan oli tehty aina. Hän oli vähän, jotenkin, miten, sen, nyt, sanoisi. Episodimainen? Ainakin sekunnin murto-osan ajan. 

Tähän tulee pysyvää, hän uneksi. Tähän tulee muuttuvaa, hän uneksi. Ja niiden yhdistelmä joko onnistuu tai ei. Joko kaikuu tai ei. ... Hänen kohtalonsa oli pääasiassa siinä ja siinä. Eikä sitä sen paremmin voi kuvailla.

FILMITÄHDELLÄ on elämässään ylellisyyttä: hänellä on villa ja ihana, kaikkiin suuntiin jatkuva puutarha, jota ei voi nähdä yhdellä silmäyksellä. Naisen toiveita toteuttaa komea puutarhuri. Puutarhuri on mies, jota filmitähti ei koskaan näe ilman flanellipaitaa, vaikka ehkä toivoisi... Yleensä miehestä näkyy alppiruusujen keskeltä vain selkä, useimmiten vain flanellia.

Hänen (filmitähden) kätensä kulki kaiteilla, ylös ja alas. Ja hän oli kuin,,, mitä hän nyt oli. Niin kuin. Ytimessä.

Lasinhohtoisessa sadussa, heinänhohtoisessa peilissä tai jonkinlaisessa kuvussa elelee KUNINGATAR. Valtakunnassa on kaikki hyvin, paitsi että palatsi roikkuu vaarallisesti jyrkänteeltä ja että koiperhoset mussuttavat valtakuntaa pulveriksi. Kuningattaren kaksoispojat Amadeo ja Antonio perisivät aikanaan kaikki tämän pyöreän valtakunnan kulmat, jos pulverilta jotain sattuu jäämään.

Runoissa on kulmia, näkökulmia ja käännöksiä - aina oikealle, oikealle ja oikealle; usein tipahdetaan kuvailun ulkopuolelle.  On kohinaa ja kvintesenssiä; on lasia ja heinää ja peilejä. On kaiteita, portaita ja hiekkaa. Myös tektonisia, ornitologisia ja botaanisia syitä; on periytyvää huimausta, film noiria ja neorealismia. Ja viisi miljardia vuotta vanha aurinko loistaa kaiken yllä. Kaikki on Suurta Mysteeriä ja maailmankaikkeus laajenee! - tai jotain sinne päin.

Imago on yksi kahdeksasta Runeberg-palkintoehdokkaasta 2019. Jaan täysin raadin mietteet:  Imago on viekoitteleva, se on hulluttelevan absurdi ja hupsu, mutta niin ihanan taitava, taitava kaikkine kvintesensseineen! Kokoelman runoissa tapahtuu paljon, mutta Antsalo noituu lukijansa tekstin ääreen. Niin, ja sinne kuvailun ulkopuolelle!

Kello jotain hän juoksee kulmasta kulmaan, valo nielaisee hänet,
ja saan sen vaikutelman, että hän on vaarassa juosta ympyrää.
Hän on koko ajan vaarassa kadota

EDIT

Sen jälkeen kun olin bloggaukseni kirjoittanut ja palauttanut kirjan kirjastoon, huomasin Vetus & Novan postauksen. Sana imago voi tarkoittaa myös täysikasvuista perhosta. Kappas! Tämä selittää kyllä hyvin ne miljoonat surisevat hyönteiset, joita lukiessa ihmettelin.

Veera Antsalo - Imago

Kansi Jenni Saari

Teos 2018

****

Kirjastosta

______________

Helmet-haaste: 5 / Runeberg-palkintoehdokas, 17 / kaksoset, 25 / minulle uusi kirjailija
#kokkir

Runeberg-raati totesi:

"Imago on Antsalon kolmas runokokoelma. Raatiin teki vaikutuksen, miten teos vie lukijan kuvailun ulkopuolelle. Veera Antsalo onnistuu virittämään runoelmaan äänimaailman, josta syntyy niin houkutteleva ja viekoittelevan vino tila–aika-avaruus, että kuvien vilistäessä lukija halukkaasti lähtee matkaan kauas kuvailun tuolle puolen.”

Imagon ovat lukeneet myös Kosminen K, Lukuisa, Reader why did I marry him?

An InLinkz Link-up

Pirjo Toivanen - Pyhä paha perhe

Pirjo Toivanen vie esikoisromaanissaan Pyhä paha perhe Suomen hurjan 90-luvun laman tunnelmiin ja Helsinkiin, jossa katukuva on lohduton tyhjine liikehuoneistoineen ja jossa teatteritarjonta on pelkkää kabareeta ja revyytä - eiväthän laman rasittamat ihmiset muuta jaksa. Romaani on tarina juurista ja niiden tärkeydestä, adoptiolapsen tunnoista, siipeensä saaneista aikuisista, 50-luvun asenteista, yksinhuoltajuudesta, avioerosta, yrittäjyydestä, luottamuksesta ja rakkaudesta.

Kirjan päähenkilö on Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä Mirja, joka asuu Kallion paloasemaa vastapäätä upeassa jugend-talossa Ihantolassa. Epäsäännöllisten työaikojen vuoksi jääkiekkoa intohimoisesti harrastava poika Marko asuu isänsä luona Töölössä. Juuri ensi-illan alla Mirjaa kohtaa katastrofi: poskihammas lohkeaa ja niin Mirja tutustuu hammaslääkäriasema Hymysuun auttavaiseen Juhaan.

Suhde kehittyy intiimiksi aika sukkelaan, mutta mikä ettei. Molemmat ovat rakkaudessa siipeensä saaneita ja oman arkensa uuvuttamia. Yrittäjänä Juha painii talousvaikeuksien stressin silmässä, Mirja puolestaan exmiehensä piikittelyjen alla. Reumaepäily pojalla saa Mirjan etsimään tietoa biologisista vanhemmistaan ja sukunsa mahdollisista periytyvistä sairauksista. Ja siitäkös soppa syntyy - nainen uppoaa haasteelliseen sukusammioon, joka monimutkaisine kuvioineen suistaa naisen burnoutin partaalle.

Omissa juurissani ei ole mitään epäselvää, mutta ymmärrän hyvin Mirjan pakkomielteisen tarpeen selvittää omansa. Hän on kokenut aina itsensä ulkopuoliseksi ja erilaiseksi, kärsinyt ilkeydestä koulussa ja tätinsä taholta. Mirja on ihmetellyt omaa impulsiivisuuttaan ja tunteikkuuttaan. Hänessä kaikki on erilaista kuin kasvatusäiti Eevassa ja sisko Terhissä. Kun biologinen äiti Siiri löytyy, paljon itsestä selviää myös. Mutta samalla Mirja oppii arvostamaan uudella tavalla hyvää ja turvallista lapsuuttaan.

Pyhä paha perhe oli minulle todella mielenkiintoista ajankuvausta lama-ajan Suomesta ja Helsingistä - asiantuntijuudesta huomaa, että Toivanen on itse elänyt nuo ajat. Muistan itsekin tyhjinä ja mustina ammottavat näyteikkunat, jotka kirkuivat Vuokrataan-plakaatein; muistan kun vakaa Pukeva meni konkurssiin ja itsekin tuon ajan yrittäjänä yrittäjän epätoivoiset tunnot. Mirjan kautta teatterityöhön sai kurkistaa sisältäpäin, mikä oli kiinnostavaa.

Romaanin runsaat teemat Toivanen punoo sujuvaksi ja suorastaan jännärimäiseksi kokonaisuudeksi. Jotkut juonen käänteistä olivat aika mielikuvituksellisia, mutta mikä ettei. Kyllä tämä kaikki olisi voinut oikeastikin tapahtua. Lama-aika pani ihmiset tekemään poikkeuksellisia ja arveluttavia tekoja, ja 50-luvun asenteet raskaaksi tullutta hyvänkin perheen tyttöä kohtaan olivat rankkoja mutta tosia. Aikakauden ja ihmissuhteittensa myllytyksessä Mirjan ja Juhan rakkaus kesti haasteensa ja epäluottamuksen hetkensä. Lopuksi piipahdettiin minunkin suosikkikaupungissani Barcelonassa. Loppukohtaus Sagrada Familiassa oli aika ihana.

Pyhä paha perhe on hieno esikoisromaani aivan tavallisista ihmisistä laman, ihmissuhteiden ja vaiettujen salaisuuksien pyörteissä. Pidin kovasti.

Pirjo Toivanen - Pyhä paha perhe
Kannen suunnittelu: Amelia Nyman
Kannen kuva: Reijo Toivanen
Stresa 2017
****
Kirjastosta
________________
Helmet-haaste: 2, 6, 25, 35, 37
Kulttuuri kukoistaa, Lukijan roolissa, Mannilainen
Kirjailijan kuva: Leila Itkonen

Fred Vargas - Pystyyn kuolleet

KOLME EVANKELISTAA  #1

Kolme evankelistaa on Fred Vargasin ihastuttava ja epätavallinen dekkaritrilogia. Aiemmin suomeksi ilmestyneet kaksi osaa julkaistaan nyt uusintapainoksina ja kolmas suomentamaton on myös Gummeruksen julkaisuohjelmassa. Todella hieno uutinen! Olen lukenut Vargasia paljon ennen blogiaikaa ja tämänkin muutama vuosi sitten - espanjaksi. En muista muuta kuin, että jutussa oli joku puu ja että tykkäsin kirjasta kovasti. Oikein muistin: mystinen nuori pyökki ilmaantuu entisen oopperalaulajan Sophia Simeonidiksen puutarhaan yöaikaan. Puu vaivaa naista alinomaa, mutta aviomies Pierre ei kuuntele vaimonsa huolia pätkän vertaa.

Sophian naapurissa on vanha lahoamassa oleva viisikerroksinen talo, ruma piste heidän kauniilla pariisilaisella pikkukadullaan. Taloon ovat vastikään muuttaneet kolme kusessa olevaa nuortamiestä. Kaikilla ikää kolmeviis, taustalla historianopintoja, mutta ei järkevää työpaikkaa eikä penniäkään rahaa. Helposti hermostuva, mustaan pukeutuva ja hopeisia sormuksia rakastava Marc eli Markus ilmentää olemuksellaan erikoisalaansa, pimeää keskiaikaa; vaalea viikinki, vähissä vaatteissa viihtyvä ja sandaaleissa kulkeva Matthias eli Matteus on alansa esihistorian tyyliin metsästäjä-keräilijä ja puhelias pikkutakki- ja solmiomies Lucien eli Luukas rakentelee alituiseen rintamalinjoja, kuten ensimmäisen maailmansodan ekspertille sopii. Taloon muuttaa myös Marcin eno, virkarikoksesta hyllytetty poliisi, vaiheikkaan elämän elänyt Armand Vandoosler.

Marc laski ensin toisen, sitten toisen kätensä nuoren puun rungolle. Puu oli vielä niin nuori että hän pystyi kietomaan sormensa sen ympäri. Pidellessään käsiään puun ympärillä hänen teki mieli kuristaa puu, puristaa sen kaulaa kunnes puu kertoisi kahden korahduksen välissä minkä vuoksi se oli tullut tähän puutarhaan. Marc irrotti kätensä lannistuneena. Ei puuta voi kuristaa. Puu pitää suunsa supussa, ei puhu, se on pahempi kuin karppi, ei edes päästä kuplia suustaan.

Kaikki siis alkaa tästä oudosta puusta. Sophia houkuttelee nämä kolme historiantutkijaa kaivamaan mystisen puun ympäriltä, jotta nähdään onko joku piilottanut juuristoon jotain - mutta tietystikään mitään ei löydy. Kuluu muutama päivä ja Sophia katoaa. Hänen ystävättärensä, pientä ravintola Tynnyriä alueella pitävä Juliette saa miehet taas toimeen. Tottahan on selvitettävä, minne Sophia on salaperäisesti ja yllättäen lähtenyt ja miksi. Ja niin tämä epätavallinen ja koominenkin etsiväjoukko alkaa setviä visaista tapausta runsaine lonkeroineen. Kirjan takakansi paljastaa, että syyllinen on tappanut neljä ihmistä kylmäverisesti - enkä minäkään sano muuta.

Tarinan viehätys piilee näissä keskenään kinastelevissa tyypeissä, jotka ovat henkilöhahmoina vallan mainioita. He asuttavat taloaankin historiallisen kronologian mukaan. Alinna rauhallisen Mathiaksen esihistoria,  portaat ylös ja päästään Marcin pimeään keskiaikaan, ja sitten seuraa Lucienin ensimmäinen maailmansota. Ullakolla asustelee vanhaherra Adrian. Miehet ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä, sanailevat ja naljailevat toisilleen jatkuvasti eivätkä voi ymmärtää toistensa erikoisalan valintaa. Entinen poliisi Adrian hyödyntää poliisisuhteitaan ja pomottaa arvovallallaan näitä kolmea pyhää.

Vargas taitaa myös jännityksen tihentämisen. Lukijalle annetaan eksyttäviä vihjeitä, potentiaalisia syyllisiä ja menneisyydestä putkahtelevia ihmisiä salaisuuksineen on paljon; muutama kunnon jymypaukkukin. Lopulta hurjien ja vaarallisten käänteiden jälkeen tapaus tietysti ratkeaa. Näiden miesten tutkijan terävät silmät ja luova intuitio soveltuvat eittämättä etsivän hommiin myös.

Vargasin huumori on valloittavaa, sympaattista ja jutustelevaa, tutkimuksen käänteissä on kosolti koomisia piirteitä. Romantiikkaakin leijailee ilmassa: Marcin sydän sykkii epäilyttävän Alexandran suuntaan, Matthewn valkohipiäiselle Juliettelle. Vandoosler julistaa jo aikaisessa vaiheessa, että tämä tappaja on peto. Pystyyn kuolleet on vetävä ja hauska käänteineen kaikkineen - eihän hurmaavan komisario Adamsbergin luojalta muuta voi odottaakaan.

Fred Vargas - Pystyyn kuolleet
Alkuteos Debout les morts (1995)
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019 (2002)
****
Lukukappale kustantajalta - kiitän
_______________

Helmet-haaste: 2, 7, 18, 
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Ranska
Teoksen on lukjenut myös Takkutukka Bloggaukseni Adamsberg-dekkarista Hyisiä aikoja

Evankelista-trilogian muut kaksi osaa:

* Un peu plus loin sur la droite (1996) - ei suomennettu, mutta tulossa!
* Sans feu ni lieu (1997) - Ei takkaa, ei tupaa (Gummerus 2003) 

Heli Laaksonen - Pulu uis, Raparperisyrän, Vissinki-laulut #runosunnuntai

Mul on kiäl. Tämä oma

tuuline ja merine.

Otin lukuun Heli Laaksosen murrerunoja, koska murteet tuntuvat nyt(kin) olevan in. Tammikuussa on ilmestynyt kaksi hienoa esikoisromaania, joissa kirjailijan oma murre on vahvasti läsnä: Johanna Laitilan Lilium regale ja Katja Kärjen Jumalanhuone. Ja toki muistamme vuonna 2017 ilmestyneen Rosa Liksomin Everstinnan,  ja miten vahvasti Anneli Kanto kirjoitti Lahtareissa.

Heli Laaksonen kirjoittaa lounaismurteella, joka on minulle aivan vieras. Kun aiemmin luin Sulavoita kuvittelin runot ääneen lausuttuina. Silloin ne avautuivat karjalaiselle minulle aika hyvin ja ihastuin. Googlatessa löysin myös tämän eri murteilla kirjoitettujen runojen kokoelman - Runoja murteilla. Mee, mummu ja muut, toimittaneet Heli Laaksonen ja Virpi Adamsson (Sarmala 2004).

Antakka mu olla lehm koivu al.

Viäkkä mu väsyne nahk kamarim permanol,

kakluni ette.
...

Menen maate ko nukutta

syän ko o nälk

juan ko o jano

istun keinus ja luve

fletkuttelen kintui

kilju välil ko kunnavaivane varpune:

Pysykkä pois!

Häipykkä helkkari!

Tämä o mu oma piirkuntta!

Noin hauskasti sitä rentoillaan ja omaa reviiriä puolustetaan! Kirjan alussa on Heli Laaksosen mainiot saatesanat Taustaks ja tarkotukseks ja lopussa  Siru Kainulaisen lyhyt essee otsikolla Kieli joka vaikuttaa. Murre saa Laaksosen runot kuulostamaan humoristisilta, mutta esim. esikoisteoksesta Pulu uis kuultaa traaginen koti-ikävä ja väärään paikkaan joutuminen. Runoilija asui tuolloin Helsingissä ja hänen kokemastaan vieraudesta nousi jopa haloo: Esikoisen kirjottamise aikoihi asusin pääkaupunkiseurul ja olin hukas ko vasen lapane. Muutamas runos puhisen ääne sen ahristukse, mitä metron oranssil penkil töröttävän maalaisen pääs liikku. Kainulainen selittää lisää: Puhe ei siis olekaan murre-eroista, päälle liimatusta murrekoristeesta vaan olemista syvästi koskettavasta omasta kielestä. 

HERTTONIEMI
sanno täti jostan kaukka
ja kuulosta niim pal fiinilt
ruatiks sanota kans
HERTONÄS
mut mun kiälelän ei san kukka mittä.

Mää aja asema ohitte vaa
kote kerra munst piret
hualtakka.

Laaksosen mukaan Vissinki-laulut ovat kokoomateokseen nonparelleiks runokakun päälle ripoteltui laulunsanoi. Ja Kainulainen: Sanojen katsominen ja näkeminen eivät riitä. Ne on myös kuultava ja niitä on tunnusteltava. / Rytmikäs, korvaan tarttuva, tuttu tai vieras äänteellisyys on osa kommunikaatiotamme joka päivä. Kansanlaulumaiset sanoitukset ovat syntyneet läntisten sananparsien inspiroimina. Harmikseni en löytänyt Vissinkiä Youtubesta, mutta Heli Laaksosesta siellä on montakin tallennetta.

Saatesanoissaan Laaksonen totesi, että mieli olisi tehnyt jättää joitain haparoivia nuoruuden runoja pois Pulu uis -kokoelmasta, mutta kaikki ne otettiin mukaan. Huumorintunnun alta löytyy teräviä Helsinki-huomioita, tuokioita vanhusten elämästä ja hauskasti sinne tänne hypähteleveviä aiheita. Raparperisyrämes esiintyy kualema, vanha hanttapuli. Runoissa vilahtaa evakkoon lähteneitä vanhuksia, hanttapulille vaimonsa menettänyt mies, mutta myös hulvatonta huumoria! Laaksonen päästää sadun ja mielikuvituksen valloilleen. Runominä kutsuu karhun kylään, kasvattaa takapihalla hämähäkkiä ja hirvellä voi olla nilkkasukat jalassa.

VINKEI YKSINÄISIL NAISIL

Jumankek,

meinasi oja aja.

Nii hyvännäköne mänty

ja iha yksi.

...

Sit ko sul se miäs jo o.

Pirä privat pelle-showt hänel sillo tällö.

Silut hänen tukkatas nii et pälvikalju alkka.

VINKEI YKSINÄISIL MIÄHIL

Ei ol ollenka vaikkia lumot tipui.

...

Laulutunnil ja äkki.

Kitara taik käyrätorvi kätte,

taik mikä huilu vaa, 

joku ko eres hiukam piippa.

...

Meil saa vävymplanttu raparpermehu

ja soker o juur päässy loppuma.

Heli Laaksosen murrerunot ovat hauskoja ja viisaita - näistä tulee hyvälle tuulelle, sillä Laaksonen ilottelee mielikuvituksellaan absurdisti ja ratkiriemukkaasti. Suositan, vaikka tämä murre vieras olisikin.

Heli Laaksonen

Pulu uis, Raparperisyrän, Vissinki-laulut

Kansi Riikka Majanen 

Sammakko 2015

****

Kirjastosta

_______________

Helmet-haaste: 37 (pienkustantamon julkaisema)

Kirjasähkökäyrän Mai on lukenut kokoelmat Pulu uis ja Sulavoi

Pulu uis (2001) ja Raparperisyrän (2003) ovat molemmat megahittejä ja murrerunouden klassikoita. Muita kokoelmia: Maapuupäiv (2005), Sulavoi (2006) ja Peippo vei (2011). Laaksonen on suomentanut virosta mm. Andrus Kivirähkin lastenkirjan Koiranne alkaa kohta kukkia.

An InLinkz Link-up

Heikki Kännö - Mehiläistie

Lukiessani vastikään Heikki Kännön Sömnön, olin sen verran täpinöissä, että Mehiläistie oli otettava lukuun myös. Genret lomittuvat häpeilemättä tässä Kännön huikeassa esikoisteoksessa. Mehiläistie on trillerin, scifin ja tietokirjan kombo, joka rönsyilee taiteen, taidehistorian, mystiikan, okkultismin ja natsien maailmoissa. Se kiertyy villinä performanssina innoittajansa Joseph Beuysin (1921-1986) elämän ja taiteen ympärille.

Jeder Mensch ist ein Künstler - jokainen ihminen on taiteilija, sanoi Beuys, saksalainen performanssitaiteilija, kuvanveistäjä ja taideteoreetikko, joka toimi myös Düsseldorfin taideakatemian professorina. Taide on kuvataiteilija-kirjailija Kännön intohimo ja hän haluaa jakaa tietoaan kuulijalle, esitelmöidäkin vähän. Beuys ja Fluxus olivat itselleni entuudestaan tuntemattomia, joten oli hienoa tutustua tähän 60-luvulla syntyneeseen avantgardistiseen liikkeeseen, johon voi kurkistaa vaikka täällä ja täällä.

Mehiläistiessä Kännö punoo tyylilleen uskollisena aivan hulvattoman ja mielikuvituksellisen tarinan joidenkin todellisten henkilöiden ympärille. Asiaa tuntematon lukija ei voi tietää mikä kerrotusta on faktaa, mikä fiktiota. Keskiössä on siis Beuys, joka Luftwaffen lentäjänä teki toisen maailmansodan aikana pakkolaskun Krimin vuoristoon. Mies imi siellä itseensä shamaanin voimat ja siellä tapahtui myös mystinen aikasiirtymä, jonka merkitystä Alfred Riemannin häikäilemätön natsiorganisaatio tutki vuosikymmenet. Krimiltä Beuysin performanssit perivät tärkeimmät elementtinsä - huovan, rasvan, hunajan ja lehtikullan - oikeasti. Ja mehiläiset.

Kännön villi performanssi oli minulle paikoin liian teoreettista ja yksityiskohtaista luettavaa, mutta enimmäkseen riemastuttava ja hauskoin kääntein ryyditetty lukukokemus. Joka suuntaan rönsyävän kerronnan ja vuolaan tekstin rivien väleistä pilkistää todellisia herkkuja. Varsin hupaisa kohtaus oli mm. pikku ryövärikaksikon Klausin ja Paulin flyygelin varastusoperaatio Essenin filharmoonikoilta. Samainen rujoksi ruhjottu flyygeli päätyi myöhemmin Beuysin performanssiin. Upeasti oli kuvattu myös Dora Schusterin performanssi New Yorkin MoMA:ssa, jossa nainen kumittaa kynnet verillä 38 neljän neliön kokoista isänsä muotokuvaa.

Hitler vaikutti leppoisalta ja näytti yrittävän pitää itärintamalla yltyvät Neuvostoliiton vastahyökkäykset mielensä takamailla. Hän kertoi Alfredille nimensä etymologiasta. Adolf juontuu muinaisgermaanisesta termistä Adelwolf ja tarkoittaa jaloa sutta. (...) Alfredin niskakarvat nousivat pystyyn, kun Hitler kallisti päänsä takakenoon ja ulvahti malliksi.

Natsit ja taide onkin luku sinänsä. Hitlerin suojatin Alfred Riemannin alias Richard Steinin vetämä, keskitysleireiltä pelastettuja juutalaisia psykopaatteja hyödyntävä organisaatio oli puistattava, mutta nerokkaasti kehitelty. Organisaatio oli mielipuolisen pakkomielteinen Beuysin suhteen, mutta myi ja välitti natsien takavarikoimaa rappiotaidetta ympäri maailman, listien taiteen oikeita juutalaisomistajia ja poistaen omat tietonsa kaikista henkilörekistereistä. Natsien takavarikoimia taideteoksia oli miljoonia - oikeasti - ja niitä putkahtelee päivänvaloon edelleen, ks. tapaus Gurlitt.

Galleristi Walter Schuster syntyi järkyttävissä oloissa Saksassa, kärsi aivoissaan olevan vihreän aineen aiheuttamista valtavista päänsäryistä - kunnes Beuys paransi hänet shamaanin käsillään. Hänellä oli myös todellisilta tuntuvia hallusinaatioita. Mutta olivatko ne hallusinaatioita? Aikuisena New Yorkissa koettu todellisuuden vääristymä vaihtoi vaimo Janen toiseksi.... Mutta onneksi Beuysin taiteellaan rakentamat majakat ja lähettimet mahdollistivat miehelle aikamatkan vuoden 1967 Düsseldorfiin, aikaan ennen syntymäänsä, aikaan jolloin tuleva vaimo Jane oli viisivuotias ja pelastettava.

Sinä, joka luet tätä bloggausta, olet varmasti aivan ymmällä. Mehiläistie on niin hurjaa mielikuvituksen lentoa, että veisi rutkasti sivuja avata se. Eikä puhki selittämisessä olisi ideaakaan - lue ja totea itse!

Heikki Kännö - Mehiläistie
Kansi Riikka Majanen
Sammakko 2017
****
Kirjastosta
_______________

Mehiläistie oli ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon 2018 saajaksi. Raati totesi: 

Rajattoman luovuuden taidonnäyte sukeltaa syvälle metafyysisten taideteorioiden, realististen ihmishahmojen ja tieteiskirjallisten elementtien uumeniin.

Helmet-haaste: 
3 (genre, jota en yleensä lue), 5 (ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi), 16 (todellisen ja epätodellisen rajamailla)

Muualla: Aamulehti,  Eniten minua kiinnostaa tie, Jokken kirjanurkka, Tähtivaeltaja 

Pää taustalla: Raoul Hausmann - Der Geist unserer Zeit (Mechanischer Kopf 1919), Pompidou Centerin luettelo

Johanna Laitila - Lilium regale

Rovaniemellä syntynyt esikoiskirjailija Johanna Laitila (s. 1986) on vahvan omaääninen kertoja pohjoisesta. Lilium regalen aikajana ulottuu Lapin sodasta nykypäiviin. Päähenkilö on Else, joka päätyy nuorena tyttönä Lapin tuhon jaloista evakkoon Ruotsin puolelle, sitten taas kotiin Tornionjokilaaksoon ja lopulta pakoon Ruotsiin. Lilium regale kertoo sodan traumoista, naisten välisestä rakkaudesta, kielen omaksumisesta ja siitä, että elämän eteen paiskaamista tragedioista huolimatta elettävä on.

Sota muutti Elsen elämässä kaiken. Köyhä mutta turvallinen lapsuus kääntyi menetysten poluksi. Tytölle rakas Heimo-isä päätti elämänsä häpeällisesti eikä äiti Hilja kestänyt suurta menetystään, vaan menetti järkensä. Else ja pienet sisaruksensa yrittivät elää mummon hoivissa miten taisivat. Myöhemmin taloudessa elävä sodan käynyt Urho raiskasi ja piinasi humalapäisään kuvottavalla tavalla nuorta Elseä, mummon hyssytellessä, että sodan traumatisoimaa miestä pitää ymmärtää.

Tämä oli nyt varmasti se kuoleman hetki, Else mietti, kun hänen vaivalla kehrätty ruumiinsa tuntui hajoavan siinä hikisessä huoneessa, Urhon nahkaisen käden alla, kierivän auki kuin lankakerä. Etäämpää hän katseli, kun luut pettivät hänen allaan, selkärangan valkoiset, karheat nikamat purkautuivat irti koverasta nauhastaan ja pompsahtelivat kilisten kylmää lattiaa vasten suurina, valkoisina helminä. Nap, nap, napnapnap....

Ruotsissa evakossa Else tutustui ja rakastui perheen samanikäisen tyttäreen Ingaan. Yhdessä opeteltiin toisen kieltä, koettiin vahva seksuaalinen herääminen ja sielunyhteys; luettiin Edith Södergranin runoja talon kirjastossa, tehtiin verivaloja...  Else sai hetken maistaa huolettomuutta paremman väen vauraassa ja turvallisessa piirissä, mutta julma kohtalo katkaisi nuoren rakkauden. Kotona Tornionjokilaaksossa Else päätyi kylän apteekkarinrouvan, venäläissyntyisen kirjakauppaa pitävän Irinan piiaksi. Kaunis Irina lumosi nuoren ja yksinkertaisista oloista tulevan Elsen.

Kuvitteliko Else vain, miten ilma heidän välillään hykisteli paksuna, sen, miten heidän kehonsa tuntuivat nojaavan toisiaan vasten, miten Irinan katse valui hänen ihollaan hunajana ja pysähtyi hänen silmissään liian pitkään, upposi hänen sisäänsä kuin kivi joen pohjaan, niin että sisukset notkahtivat.

Kun traagisten tapahtumien jälkeen Irina käänsi Elselle selkänsä, oli mentävä naimisiin lapsuudenystävän Samulin kanssa ja lähdettävä kiireesti pakoon Ruotsiin. Else eli elämäänsä niillä korteilla, jotka käteen rypistyneinä jäivät. Irina toimi tahollaan samoin, mutta rakkaus säilyi jossain sielun perimmäisessä sopukassa. Lilium regale on vahva naiskohtaloiden kuvaus ajalta, jolloin köyhyys ja sota traumatisoivat mieliä ja jolloin homoseksuaalista rakkautta suurempaa tabua tuskin oli. Sekä Else että Irina joutuivat kieltämään ja salaamaan seksuaalisuutensa; molemmat päätyivät tahoillaan naimisiin ja saivat lapsia miehiensä kanssa.

Tämän romaanin kohdalla on puhuttava kielellisestä ilmaisusta. Laitilan teksti on vahvoin ja runsain kielikuvin höystettyä. Erittäin persoonallista, aistivoimaista ja juurevaa, paikoin todella sieluunmenevää. Mutta itselleni näitä kielikuvia oli hiukan liikaa. Liekö syynä se, että olen etelän kuivemman kielen kasvatti. Minua häiritsi myös jatkuva ja runsas tämä-pronominin käyttö ihmisistä, silloin kun se ei selvyyden vuoksi ollut tarpeen. Itse olisin mieluusti korvannut sen sopivalla persoonapronominilla, etunimellä tai muulla sanalla. Onkohan tämäkin joku pohjoisten murteitten ilmiö? Kun mieleni tarttui tähän, en päässyt häiritsevyydestä eroon. Lilium regale on näistä häiritsevyyksistä huolimatta vahva ja komea kirjailijanuran aloitus ja dramaattinen naisen elämänkaaren kuvaus.

Kuva: Marek Sabogal

Johanna Laitila - Lilium regale

Gummerus 2019

****

Ennakkokappale kustantajalta - kiitän

_______________

Helmet-haaste: 15, 18, 25, 49 / Muissa blogeissa: Leena Lumi,  Kirjaluotsi, Tuijata

Kirjan lopussa siteerataan tämä Edith Södergranin runo kokonaan ruotsiksi:

Hör, en stjärna föll med en klang!
Gå icke ut i gräset med bara fötter;
min trädgård är full av skärvor.

Lina Bengtsdotter - Francesca / Charlie Lager #2

Lina Bengtsdotterin Charlie Lager -dekkarisarjan kakkososa Francesca ilmestyy näinä päivinä suomeksi (Otava), mutta hätäisenä luin sen ruotsiksi. Charlie palaa Gullspångiin, jossa edellisenä kesänä tutki Annabellen katoamista ja jossa hän sekoili sen verran, että hänet hyllytettiin jutusta. Nyt Tukholmassa käynnissä oleva tutkinta kahden nuoren virolaisen naisen murhista käy Charlien psyykelle ja pomo on passittanut hänet psykiatrin juttusille. Pomo inttää myös, että Charlien pitäisi pitää  rästissä olevia lomiaan. Kun lapsuudenystävä Susanne on avioliittonsa kanssa romuna, Charlie lähtee lapsuutensa maisemiin - tueksi ystävälleen ja tutkimaan 27 vuotta vanhaa nuoren tytön katoamistapausta, jota ei koskaan selvitetty.

Francesca sukeltaa suoraan ykkösosan henkilöihin ja maisemiin, joten sarjan lukeminen järjestyksessä on ehdoton juttu. Bengtsdotter kuvaa laajasti ankeaa Gullspångia, jonka kaikki asukkaat tuntuvat enemmän tai vähemmän syrjäytyneiltä ja alkoholisoituneilta. Kylän keskus on baari, jossa juopporemmit kokoontuvat ja jossa vietetään perinteikästä sadonkorjuujuhlaa. Paljon puidaan myös Charlien ystävän Susannen avioliittoa ja isän lähdön vaikutusta lapsiin.

Tuttu miljöö palauttaa Charlien mieleen omituisia muistikuvia äiti Bettystä ja lapsuuden tapahtumista, mutta hän ei osaa erottaa ovatko ne tapahtuneet oikeasti. Monissa muistikuvissa hän kulkee hämärissä kadonneen Francescan kotiin Gudhammariin. Äiti koputtaa ovelle ja anoo, mutta tyly ääni hätistää heidät aina pois. Charlie ei tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta tietää varmasti käyneensä nyt kummitustaloksi muuttuneessa kartanossa. On outoa, ettei kukaan Gullspångissa edellisenä vuonna maininnut vuosia sitten kadonnutta Francescaa; on outoa että pieneltä paikkakunnalta katoaa kaksi nuorta tyttöä. Onko tapauksilla jotain yhteistä?

Bengtsdotterin kerrontaratkaisu on jännittävä. Charlien ja Gullspångin nykyhetkeä valottaa kaikkitietävä kertoja, menneisyyttä Francescan päiväkirjat. Ääni menneisyydestä kertoo tytön elämästä ja skismasta vanhempien ja sisko Cécilen kanssa. Se kertoo elitistisestä Adamsbergin sisäoppilaitoksesta, johon Francesca ei ikinä kotiutunut ja josta hän on itsemurhayrityksen takia erotettu. Ääni kertoo sydänystävä Paulin itsemurhaksi kutsutusta kuolemasta, joka Francescan mielestä oli murha, mutta kukaan ei usko häntä.

Kakkososa syventää kuvaa alkoholiongelmaisesta Charliesta, joka edelleen vähän yli kolmikymppisenä kantaa ja oireilee järkyttävän lapsuutensa traumoja. Äiti Betty oli epävakaa ja alkoholisoitunut nainen, joka järjesti talossaan Lyckebossa kosteita juhlia juoppoystävilleen. Toki herää kysymys, miten ihmeessä Ruotsin lastensuojeluviranomaiset eivät puuttuneet aikoinaan Charlien elämään, eivätkä nykyisyydessä teini-ikäisen Saran elämään, jonka elämä on aivan yhtä surkeaa ja turvatonta.

Bengtsdotter kohtelee henkilöitään empatialla ja kirjoittaa sujuvaa, helposti ruotsiksikin luettavaa tekstiä. Kirjan paras anti on ehkä sosiaalisten epäkohtien, ihmisten vaikeuksien ja Gullspångin ankeuden kuvaamisessa, sillä jännittävyyttä sai odottaa teoksen loppupuolelle asti. Hienosti Bengtsdotter kuitenkin solmii mielikuvitukselliset langanpäät yhtenäiseksi tarinaksi ja jättää tukevan koukun seuraavaan osaan - eräs tärkeä kirjan henkilö makaa koomassa Karoliinisessa sairaalassa. Miten käy, herääkö hän?

Lina Bengtsdotter - Francesca
Kansi Elina Grandin
Forum 2018
***
Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste: 2, 18, 40

Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Ruotsi

Francescan on lukenut ruotsiksi myös Lukemista-blogi
Gullspång on Bengtsdotterin lapsuuden kotipaikka. 
Hän on koulutukseltaan ruotsin ja psykologian opettaja.

Aila Meriluoto - Tämä täyteys, tämä paino #runosunnuntai

Maistellaan yhdessä puhdasta tätä. Olemassaoloa.

Aila Meriluoto täytti 10. tammikuuta 95 vuotta. Runosunnuntai ei aivan osunut kohdalle, mutta sydämelliset onnittelut! Tämä täyteys, tämä paino on Meriluodon neljästoista runokokoelma ja sen runot ovat vuosilta 2006-2010. Kokoelman runot Meriluoto on siis kirjoittanut yli 80-vuotiaana, mikä on loistava osoitus siitä, ettei luovuudella ole parasta ennen -päivämäärää. Kääntäjä-kirjailija Eila Kostamon kanssa yhteistyössä koottu kokoelma on jaettu seitsemään osioon: Huonetiloissa, Läsnä, Henkilökuvia, Rakkaudesta, Croquis (Omistettu Pirkko Cunninghamille), Kesät ja Täyteys.

Epäilen, etten aiemmin ole lukenut Meriluodolta mitään, en proosaa enkä runoja. Muistan kuitenkin hänen haastattelujaan aikakauslehdissä omaelämäkerrallisten, kohua herättäneiden teosten tiimoilta (Peter, Peter ja Vaarallista kokea). Nuoruuden myrskyisä avioliitto Lauri Viidan kanssa kesti kahdeksan vuotta, sitten tuli muita rakkauksia ja lopuksi Jouko. Töölössä Kauppakorkeakoulun tienoilla näin runoilijaa monestikin puolisonsa, kansantaloustieteen professorini Jouko Paakkasen (1928-2004) kanssa. He ehtivät olla naimisissa 24 vuotta.

Hieroglyfejä, rakkaani:
muutama viiva, koukero, mistä?
Rakkaudesta juuri nyt - minne jo menit?
Huhuilu, rakkaani.
Hiljaisuus. Ohut viive.
Rakkaus. Ohut viiva.
Tulkitsematon.

Kun ikä on tuonut liikkumiseen vaikeutta, runoilijan päivät kuluvat pääosin kotona - Ajatuksia sinne ja tänne, kuin ruokalajeja, tuoksuvia, höyryäviä, aromit täysimmillään. Ja nälkä, nälkä. Hän katselee elämänjanoisena ja uteliaana maailmaa viidennen kerroksen ikkunasta, aamuin ja öin; kiertää asuntoa huoneesta toiseen, kulmiin kompastellen - treenaten kävelykepin kanssa. Peilistä katsoo ryppyinen nainen, mutta Meriluoto suhtautuu huumorilla niihin temppuihin, joita ikä tekee vanhenevassa kehossa ja mielessä. Olo on joskus eksynyt ja ihmisten nimet ovat unohtuneet, mutta runoilija näkee läheiset ihmisensä elävästi ja elävinä - Kuolleet ystävät seisovat ovella verevinä, hymyillen. Kopkop. Sisään. Hei! Muistot ovat lasinkirkkaita ja unet värikkäitä ja runsaita. Meriluoto elää intohimolla tätä päivää kuin satakieli - täynnä mahtavaa preesensiä - vaikka tiedostaakin aikansa rajallisuuden.

Muisti hupenee

juuri kun on muistoja täynnä.

Omituista.

Hassua.

Elämä on vitsi.

Eikä sitten kuitenkaan viitsi nauraa. 

Se on niin syvää komiikkaa.

...

Me pitkään eläneet naiset, ---

Me emme ikinä lakkaa, elämme vain. Häikäilemättä.

Nuoret bloggaajat eivät olleet löytäneet kokoelman runoista samastumispintaa, mutta minua nämä runot puhuttelivat. Vanheneminen, kehon rypistyminen ja rapistuminen, ja lopulta kuolema ovat kaikilla meillä edessä. Runoista kuultaa pitkään eläneen naisen elämänymmärrys ja perspektiivi. Seesteisyys, se että runoilija on sinut elämänsä ja nykyhetkensä kanssa. Meriluodon runojen sanoma tuntuu voimaannuttavalta: tässä - kohdalla - elämä - nyt. Meriluoto on elänyt intuitiolla ja vahvasti. Aina ei varmastikaan ole ollut kepeää, mutta ”Mä olen elänyt, hitto vieköön!” - toteaa Meriluoto HS-haastattelussa.

Äkkiä tässä.

Täydesti läsnä.

Kahdeksankymmentäviisi vuotta.

Kädet rypyssä, huterat jalat.

Ja elossa ääriä myöten.

Ylikin. Tipahtelee.

Vyöryy.

Runokokoelman kansi on tavattoman kaunis, mutta valitettavasti en löytänyt tietoa sen suunnittelijasta. Ikä ja jonkinlainen hyvästijättö kuuluvat siis runoista, mutta säkeet soljuvat todella kauniisti ja vaivatta. Luin runoja useampaan kertaan, ja jokaisella lukukerralla löysin jotain uutta, koskettavaa ja viisasta. Voin silmilläni nähdä yksinäisen runoilijan kodissaan Töölössä, jossa mieleen tulvii muistoja muiston perään ja jossa hänellä on kaikki aika - nyt.

Aila Meriluoto - Tämä täyteys, tämä paino
Wsoy 2011
***
Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste 18, 25, 29, 36

Muualla: Kaikkea kirjasta, Kirjakaapin avain, Kirjapolkuni, Leena Lumi, Pihin naisen elämää

Panu Rajala on kirjoittanut Meriluodosta elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea (Wsoy 2010):

”Kirjan nimi kuvastaa tätä runouden ja elämän jännitettä, että Aila Meriluoto on toisaalta kirkas, itsensä hallitseva runoilija ja sitten tämmöinen rohkea elämään heittäytyjä.” - Rajala

An InLinkz Link-up

Katja Kärki - Jumalan huone

Kirja ilmestyy 29.1.19

Jumalan huone on Rovaniemellä asuvan, mutta Nurmeksesta kotoisin olevan Katja Kärjen (s. 1985) vahva ja vakuuttava esikoisteos. Kirja kertoo kolmen sukupolven naisten tarinaa, ja näyttää, miten sodan traumojen rikkomat mielet, niin naisten kuin miesten, panevat tekemään epätoivoisia ja pöyristyttäviä tekoja. Jumalan huone näyttää, mitä on elää ja kasvaa kuin mustassa aukossa, kun ahdas lestadiolainen uskonnollisuus vyöryy yllä ja ympärillä, kun lahko hallitsee elämän jokaista osa-aluetta.

Romaanin aikaperspektiivi on laaja: tapahtumat ulottuvat 30-luvulta nykypäiviin, ja henkilöitä on paljon, olivathan perheet suuria. Aikatasot risteilevät ees ja taas, mikä suuren henkilömäärän ohella hankaloitti hiukan seuraamista. Henkilöluettelo olisi ollut mieleeni. Keskiöön nousee Martikaisen suvun kolme naista: sota-aikana nuoruutensa elänyt Aili, joka on 60-luvulla syntyneen Marian täti ja tämä puolestaan 80-luvulla syntyneen Elsan täti.

Kärki luo kaikista naisista elävät ja vahvat henkilökuvat, ja näyttää heidän inhimilliset tuskailunsa, katkeruutensa ja pikkumaisuutensa kaikessa raadollisuudessaan. Ailin kohtalo oli minusta koskettavin. Nuori Aili menetti sodassa sulhasensa ja vielä rakastamansa Maurin siskolleen Vienolle. Mauri oli mies, joka oli mennyt sodassa rikki ja teki aivan kauheita tekoja, mutta ei Aili voinut vetoaan mieheen vastustaa. Traagiset olosuhteet pakottivat Ailin sisarensa lasten äidiksi ja suojelemaan nuoruuden salaisuuttaan kaikin, nykymittapuilla arvioiden arveluttavinkin keinoin. Aili uhrautui velvollisuuksiinsa.

Pieni Maria koki lapsuudessaan järkyttäviä. Minusta oli ihme, että hänestä kasvoi kaiken jälkeen järkevä aikuinen nainen. Tiukka uskonnollinen yhteisö rajoitti kiltin ja nöyrän Marian elämää ja naiseutta aikana, jolloin muualla oltiin jo opittu itsenäisiksi ja vapauduttu esimerkiksi seksuaalisesti. Maria-parka juuttui kiihkeään kiellettyyn rakastumiseensa vuosikausiksi, mutta lopulta tunteiden vyyhti alkoi purkautua. Vihdoin nelikymppisenä Maria uskalsi rikkoa tabuja, irrotella ja toimia vallattomasti - itsenäisesti ja puheista välittämättä.

Nuori Elsa ryhtyi avoimeen kapinaan ja otti uskosta ja perheestään täydellisen irtioton. Hän kirosi koko perkeleen sukunsa, lähti opiskelemaan Jyväskylään ja ryhtyi roikkumaan ihanan rumpalinsa epämääräisissä piireissä. Elsa veti kapinansa todella överiksi: kuvioon tulivat seksi irtosuhtein, bileet, viina ja huumeet. Muutaman vuoden holtittomasti riehuttuaan tyttö oli rauhoittumaan päin.

Jumalan huone kuvaa järkyttäviä tapahtumia, jotka Kärki taitavalla kerronnallaan saa tuntumaan todelta. Kaikki tämä olisi voinut oikeastikin tapahtua. Eniten minua sävähdytti Aili kovine kohtaloineen: hänen elämänsä oli raadantaa, uskonnolle ja miehille alisteista, ja kaikki yksityiset oman elämän ja onnen haaveet romuttuivat. Yksi iloa tuova salaisuus naisella onneksi oli. Pidin kovasti Marian ja Elsan lämpimästä ja välittävästä suhteesta. Vähiten pidin Elsan riekkumisvuosien kuvauksesta. Minusta sitä oli liian pitkälti ja kuvaus ehkä liioiteltuakin, mene tiedä.

Katja Kärjen esikoisromaani on synkkä ja vahva menneisyyden kuvaus Pohjois-Karjalasta. Murre oli minusta hyvä lisä eikä sitä ollut liikaa. Romaanin kaikki naiset olivat uskonnon uhreja. Uskonto kietoi heidät mustan aukon umpioon, josta ei ovea ulos ollut. Jos olikin, avain oli miesten ja lahkosaarnaajien taskussa. Hieno ja hurja esikoinen, jossa tapahtuu paljon, mutta ohjat pysyivät kyllä hyvin Kärjen hyppysissä.

Kuva: Mirva Vainio

Katja Kärki - Jumalan huone

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Bazar 2019

*****

Ennakkokappale kustantajalta - kiitän

_______________

Helmet-haaste mm. 14, 18, 25, 40, 43, 49
Muualla: Kirjakaapin kummitus, Luetut kirjat, 

Katja Kärki (s. 1985) on kotoisin Nurmeksesta ja koulutukseltaan äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä -opettaja sekä sanataideohjaaja. Kärki on opiskellut myös maantiedettä, erityispedagogiikkaa, draamakasvatusta sekä rikos- ja prosessioikeutta.

Colm Tóibín - Brooklyn

Vastikään lukemani Nora Webster oli koskettava kuvaus menetyksestä ja surusta toipumisesta. Brooklynissä Tóibín tarttuu maansa massiiviseen siirtolaisuuteen, mikä on jonkinlainen kansallinen trauma vielä tänäkin päivänä. Miljoonat irlantilaiset ovat jättäneet kotimaansa poliittisista, uskonnollisista ja taloudellisista syistä. Siirtolaisuus kasvoi rajusti 1800-luvun puolessa välissä, jolloin Irlantia kohtasi perunaruton aiheuttama suuri nälänhätä: miljoona kuoli ja kaksi miljoonaa muutti noina vuosina siirtolaisina muihin maihin. 1800-luvulla kaikkiaan 10 miljoonaa irlantilaista lähti siirtolaisiksi, liki 5 miljoonaa heistä Yhdysvaltoihin. Tänään irlantilaista syntyperää olevia asuu noin 80 miljoonaa ympäri maailman ja 36 miljoonalla amerikkalaisella on irlantilaiset juuret. Haulla Irish diaspora löytyy valtavasti tietoa. En tiennyt aiemmin, että Irlannin siirtolaisuus oli näin valtavaa.

Romaanin keskiössä on nuoren siirtolaiseksi lähteneen irlantilaistytön elämä ja ne suuret ratkaisut ja vaikeat päätökset, joita hän hyvin nuorena joutuu tekemään. Noin parikymppinen Eilis Lacey asuu äitinsä ja toimeliaan isosiskonsa Rosen kanssa Enniscorthyssä Kaakkois-Irlannissa. Isä on kuollut ja kolme veljeä lähteneet työn perässä Englantiin. Rosella on hyvä kirjanpitäjänpaikka ja hän elättää äitiään ja siskoaan, mutta Eilisille ei kunnon työtä löydy. Niinpä Rose, äiti ja Brooklynistä kotona käymässä oleva irlantilaisen seurakunnan pappi, isä Flood, junailevat Eilisin Yhdysvaltoihin.

Matka myrskyävän Atlantin yli on Eilisille hurja koettelemus, mutta hyttitoverin avulla siitä selvitään. Isä Flood on järjestänyt tytölle asunnon rouva Kehoen talosta, jossa asuu alivuokralaisina pienissä huoneissaan kaikkiaan kuusi nuorta irlantilaistyttöä. Nokkimisjärjestys tyttöjen kesken on selvä: konttorityöntekijät ovat olevinaan hienosta asemastaan, uusi tulokas Eilis kuuluu alimpaan kastiin, työskenteleehän hän vain myyjänä Bartoccin tavaratalossa. Ensimmäiset viikot kuluvat uuden humussa, mutta sitten iskee jäytävä koti-ikävä, alakulo ja masennus.

Täällä Eilis ei ollut kukaan. Se ei johtunut yksinomaan siitä, että hänellä ei ollut ystäviä eikä perhettä, vaan pikemminkin siitä että hän oli haamu tässä huoneessa, kaduilla matkalla töihin, tavaratalossa. Mikään ei merkinnyt mitään. Friary Streetin talossa huoneet kuuluivat hänelle, hän ajatteli, ja niissä liikkuessaan hän oli oikeasti siellä. Kotikaupungissa, kun hän käveli kauppaan tai ammattikoululle, ilma, valo, maa, kaikki oli lujaa ja osa häntä, vaikkei hän olisi tavannut matkalla ketään tuttua. Täällä mikään ei ollut osa häntä. Kaikki oli onttoa ja tyhjää, hän ajatteli.

Onneksi rouva Kehoe pitää Eilisistä ja osoittaa välittävänsä ja isä Flood järjestää paikan kirjanpitokurssilta. Uppoutuessaan kirjanpitokirjoihin Eilis ei ehdi enää sureksia niin paljon, ja kun kirkon irlantilaistansseista löytyy poikaystäväksi italialaistaustainen köyhä Tony elämä tuntuu jopa onnelliselta. Rakkaus saa sydämen sykkimään ja luo tulevaisuudenuskoa, mutta sitten pakottavien perhesyiden vuoksi Eilisin on matkustettava kotiin Irlantiin. Ihmeekseen Eilis kokee vierautta sielläkin, mutta hullaantuu paikalliseen Jimiin. Ja äitihän on onnessaan yrittäessään järjestää Eilisin sikäläisiin naimisiin ja pitääkseen tyttärensä kotimaassa. Työpaikkakin olisi nyt Amerikoissa hienostuneelle tytölle tarjolla, mutta mitä tekee Eilis? Kumman maan ja kumman miehen Eilis valitsee?

Nora Websterin luettuani tiesin mitä odottaa: vähäeleistä ja tarkkanäköistä, monin pienin yksityiskohdin höystettyä arjen kuvausta. Tóibín kuvaa nuoren Eilisin tuntoja ja mielenliikkeitä herkällä vaistolla. Juurettomuus ja yksinäisyys kalvavat, mutta ilonhetkiäkin elämästä löytyy. Eilisin elämän rinnalla piirtyy nautittava ja elävä ajankuva niin köyhästä Irlannista kuin Brooklynin suuresta irlantilaisyhteisöstä. Oli aika huvittavaa lukea katolisen seurakunnan vähävaraisille järjestämästä joulujuhlasta, josta papparaiset hädin tuskin pääsivät omin jaloin koteihinsa. 50-luvulla elettiin Yhdysvalloissa myös tiukan rotuerottelun aikaa ja Bartoccin tavaratalo herätti hämmennystä avatessaan ovensa myös värillisille asiakkaille. Tavaratalossa järjestettiin myös silloiset Hullut päivät nailonalennusmyynnin muodossa! Siirtolaisten surkeat asuinolot tulivat myös esiin: Tonynkin vanhemmat ja heidän neljä poikaansa asuivat ahtaasti pienessä keittiön ja kamarin asunnossa.

Brooklyn oli helposti luettava, rauhallinen ja viehättävä romaani. Se innosti tutkimaan Irlannin historiaa ja eläytymään köyhien siirtolaisten asemaan. Romaani toi mieleen myös oman sukuni Amerikkaan lähteneitä. Sama tarina meilläkin: tyhjätaskuina ja suurin toivein lähdettiin, osa onnistui ja menestyi, osa menehtyi sairauksiin, alkoholiin ja yksinäisyyteen. On jo vuosia siitä kun tein sukututkimusta, mutta edelleen mieltäni hämmentää tämä merkintä Ellis Islandin maahantulokirjoissa: Albertina 42 vuotta, mukana 40 dollaria, matkalla miehensä Eliaksen luokse. Elias oli lähtenyt Suomesta 10 vuotta aiemmin ja tähän heidän jälkensä päättyivät.

Colm Tóibín - Brooklyn
Alkuteos Brooklyn 2009
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina

Tammi 2011

****

Kirjastosta

________________

Helmet-haaste 18, 31

Seinäjoen kaupunginkirjasto: Irlanti, USA

Muualla: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, PS Rakastan kirjoja (täällä monta linkkiä muihin blogeihin)

Kohtaamisia - Edith Södergran ja Helene Schjerfbeck #runosunnuntai

Jag längtar till landet som icke är,

ty allting som är, är jag trött att begära.

Kohtaamisia on upea isokokoinen runo- ja taideteos, jossa Edith Södergranin runot ja Helene Schjerfbeckin taide käyvät vuoropuhelua koskettavalla tavalla. Kokoelman toimittaja Karri Kokko sanoo, ettei teoksen tarkoituksena ole kuvittaa Södergranin runoja, vaan esittää nämä kaksi oman alansa edelläkävijää yksilöinä rinnan, aikalaisia kun olivat. Näiden kahden naistaiteilijan elämässä voi tosiaan löytää paljon yhtäläisyyksiä: isien varhaiset kuolemat, köyhyys, sairaus ja arvostuksen puute omana elinaikana. Eroja löytyy asuinpaikasta ja elämän pituudesta: Schjerfbeck eli iäkkääksi vaikkakin lonkkaansa ontuen, Södergran menehtyi 31-vuotiaana tuberkuloosiin.

Kuva: Creative Commons

Helsingissä syntynyt Helene Schjerfbeck (1862-1946) oli oman tiensä kulkija, joka ei tyytynyt kompromisseihin eikä noudattanut mitään ismejä. Jopa taiteilijatarystävät, Helena Westermark & co, eivät ymmärtäneet hänen pelkistettyä tyyliään. Elinaikana ei juuri arvostusta herunut, vaikka taidekauppias Gösta Stenman ja Einar Reuter auttoivat monin tavoin ja tekivät Schjerfbeckin taidetta tunnetuksi.

Pietarissa syntynyt ja siellä koulunsa käynyt Edith Södergran (1892-1923) sairastui tuberkuloosiin vain 16-vuotiaana. Hän oleskeli moneen otteeseen parantoloissa, Nummelassa ja Sveitsin Davosissa, kunnes päätti parikymppisenä hoitaa itseään äiti Helenan tukemana kotona Raivolassa lähellä Viipuria. Kuvassa nuori runoilija poseeraa Raivolan pihalla pulskan Totti-kissan kanssa. Kissat olivat Södergranille tärkeitä ja Totti niistä rakkain. Runoilijan hautamuistomerkin lähellä Raivolassa on myös Totin muistopatsas.

Teininä tuli luettua runoja meidän traagisesti nuorina menehtyneiltä naisrunoilijoilta, sittemmin runoja ei lukupinostani ole paljonkaan löytynyt. Entuudestaan muistin muutaman upean osanottorunon, kuten esimerkiksi Tähdet ja Syksyllä. Tässä kokoelmassa puhuttelivat mm. runot Rakkaus, Elämä, Olemisen riemu, Muotokuva ja Ei mitään. Runot on suomentanut Uuno Kailas ja ne esitetään suunnilleen Runoja-kokoelman järjestyksessä, joka ilmestyi suomeksi ensi kerran 1929 ja siitä on otettu useita painoksia. Kohtaamisia-kokoelmassa on valikoima runoja kokoelmista Runoja (1916), Syyskuun lyyra (1918), Ruusualttari (1919), Tulevaisuuden varjo (1920) ja Maa jota ei ole (1925).  Joulukalenterini luukussa 24 julkaisin kokonaan Södergranin runon Ruusualttari / Uuno Kailas.

Lopussa on myös runojen alkuperäiset ruotsinkieliset versiot. Olikin mielenkiintoista verrata alkuperäisiä ja suomennoksia keskenään, sillä olen törmännyt eri versioihin. Södergranin runoja ovat suomentaneet myös ainakin Pentti Saaritsa, Aale Tynni ja Hilja Mörsäri. Södergranin merkitys suomalaiselle runoudelle on kiistaton. Hän toi Suomeen modernismin ja vapaan runomitan ja hän on kansainvälisesti tunnetuin runoilijamme. Södergranin runoja on käännetty yli 40 kielelle.

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet, 
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa. 
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
...

Makaan koko päivän ja odottelen yötä,
makaan koko yön ja odottelen päivää,
makaan sairaana paratiisin puistossa.
Tiedän, että en tule terveeksi,
ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane.
Olen kuumeinen kuin suokasvi,
uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti.

Runoista kuultaa kuoleman läheisyys, jota Schjerfbeckin iäkkäänä maalaamat omakuvat kuvittavat pysäyttävästi. Lukiessa mietin, miten ahdistavalta ja epäoikeudenmukaiselta oma kohtalo mahtoi nuoresta Södergranista tuntua. Antibiootteja ei ollut eikä tuberkuloosia voitu tuolloin parantaa; parantolassa potilastovereita menehtyi jatkuvasti viereisistä sängyistä. Nykyrunouden jälkeen jotkut runot tuntuvat kiihkeässä dramaattisuudessaan ja uskonnollisuudessaan hiukan vierailta minulle maalliselle lukijalle. Mutta toiset ovat äärimmäisen väkeviä ja riipaisevia tulkitessaan ihmisen osaa tässä maailmankaikkeudessa. Löysin runoista selvää kapinaa elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan: Varjossa lepää sairas jumala uneksuen ilkeitä unia... / I skuggan ligger den sjuke guden och drömmer elaka drömmar... Välillä runoilija taas luottaa Jumalaan ja tyytyy kohtaloonsa. Sairaudesta huolimatta Södergran näkee kauneutta, etenkin luonnossa ja kirjoittaa runoihinsa hivenen huumoriakin. Viimeisten kokoelmien runoissa väsymisen ja luovuttamisen tunnot saavat vallan, joskin ylpeällä uhmalla kuorrutettuina:

Minulla ei ole mitään muuta kuin loistava vaippani, punainen pelottomuuteni. / Jag har ingenting annat än min lysande mantel, min röda oförskräcklighet.

Kohtaamisia on hieno poikkitaiteellinen helmi, jonka mieheni poimi minulle kirjaston runohyllystä. Nämä kaksi ihailtavaa ja uutta luonutta menneisyyden naista puhuttelivat minua syvästi. Upeiden runojen ohella kokoelmasta löytyy monta sellaista Schjerfbeckin teosta, joita en ole aiemmin kirjoissa nähnyt - isoina nelivärikuvina. Hieno kokonaisvaltainen ja mykistävä runokokemus. Ehkä voisimme ottaa oppia Södergranin ajatuksista ja tarttua hetkeen:

Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki, 
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.

Livet är att tro sig vara svag
och icke våga.

❤︎

Kohtaamisia - Edith Södergran ja Helene Schjerfbeck
Toimittanut Karri Kokko
Wsoy 1982
****
Kirjastosta
_________________

Helmet-haaste: 8, 18, 24& 42 

Seinäjoen kaupunginkirjasto: Suomi
Schjerfbeckin teokset kuvasin itse kirjasta: Tyttö veräjällä 1897-1902, akvarelli, hiili ja lyijy, Gyllenbergin kokoelma / Omakuva 1944, öljy, yksityiskokoelma, Tukholma

Helene Schjerfbeckistä lukemaani: Mila Teräs - Jäljet / Riitta Konttinen - Oma tie / Riitta Konttinen -Taiteilijatoveruutta

An InLinkz Link-up