Haruki Murakami - Tanssi tanssi tanssi

Aika huojui, asioiden jatkumo vääntyi mutkalle, 

painovoima tärähteli. 

Murakamin teoksista yksi parhaiten tunnelmaltaan mieleeni jäänyt on Suuri lammasseikkailu. Nyt saamme tuohon tarinaan jatkoa. Harmikseni en muista kovinkaan paljon aiemmasta osasta eikä ympäripyöreä, spoilausta välttelevä arvioni, auta asiaa yhtään. Joka tapauksessa neljä vuotta on kulunut yksinäisen, nimettömän kertoja X:n seikkailuista lumisessa Hokkaidossa. Viime aikoina X on nähnyt runsaasti unia silloisesta Delfiinihotellista ja salaperäisestä korvamallista Kikistä, johon hän tuolloin tutustui. Tuntuu, että joku itkee hänen vuokseen ja kutsuu häntä. Imu Sapporoon ja Hokkaidoon on niin pakottava, että X jättää sekalaiset kirjoitustyönsä ja matkustaa sinne.

Hipaistessani sieluni pintaa sormella tunsin jotakin oudon karheaa. Kaikki valui ohitseni äänettä, kuin hiekalle piirretyt merkit jotka tuuli puhalsi kadoksiin.

Entisen rähjäisen Delfiinihotellin tontilla pönöttää nyt teräksinen ja kimalteleva pilvenpiirtäjä, mutta nimi Dolphin Hotel on lainattu entiseltä. Hotellissa tapahtuu outoja: joskus törmää pimeisiin käytäviin, joissa haisee home. Aika-avaruus on omituisesti vääristynyt ja noissa pimeyksissä X kohtaa Lammasmiehen. 34-vuotias X on kaaottisessa järjestelmässä ajelehtivan ihmisen kuva: hän on yksinäinen ja irrallaan, ei kytköksissä mihinkään eikä kehenkään. Lammasmies lupaa auttaa hämmentynyttä miestä kytkeytymään todellisuuteen ja yhteiskuntaan, ainoa mitä tältä itseltään vaaditaan, on tanssia - tanssia aina vaan.

Murakami kutoo taas pitkän ja polveilevan tarinan, johon mahtuu paljon teemoja ja kummallisia ihmistyyppejä. Hotellin korrektiin virkailijatyttöön Yumiyoshiin miehen yhdistää pimeyden kokemus, mutta nainen on miehelle myös jonkinlainen reaalimaailman ankkuri. Kehittyneen kapitalismin pauloissa olevia henkilöhahmoja ovat mm. 13-vuotiaan Yukin vanhemmat, jotka osaavat tahkota rahaa, mutta kunnon vanhemmiksi heistä ei ole. Isä elää kirjoitustyölleen ja äiti valokuvilleen yksikätisen rakastajansa kanssa. Tytär on hylätyn oloinen, asuu yksikseen eikä käy edes koulua. X päätyy tytön jonkunlaiseksi beibisitteriystäväksi. Pidin siitä, miten vastuullisen isällisesti X oli yksinäisen Yukin tukena.

Mietin, että Gotandasta tulisi hyvä kulttijohtaja. Aamuin illoin hän johtaisi laumansa resitaatioon. "Kaikki oleva on typerää. Kuin kuivunutta koirankakkaa. Voikaamme pahoin." Kultti saattaisi menestyä.

Ajelehtiva X tappaa aikaa elokuvissa ja näkee rakkauskohtauksessa entisen koulukaverinsa Gotandan ja kadonneen Kikin. Hän etsii käsiinsä tämän elokuvataivaan tähden ja miehet alkavat tapailla toisiaan usein, sillä kummallakaan ei oikein ole muita ystäviä. He syövät ja juovat yhdessä, keskustelevat ja tapaavat maksettuja naisia. Eniten osaansa valittaa Gotanda, sillä edistynyt kapitalistinen järjestelmä on suorastaan nielaissut hänet. Komea ja elegantti Gotanda on tuotantoyhtiönsä orja: hän joutuu suoltamaan ala-arvoisia elokuvia liukuhihnalta ja tapaamaan ex vaimoaan naisen suvulta salaa. Maseratit ja muut ylellisyydet eivät ole tuoneet onnea, Gotanda haluaisi yksinkertaisen tavallisen elämän.

Monen aika rankan kirjan jälkeen Murakamin fantasia tuntui viihdyttävältä. Fantasiaelementtejä toki on, mutta ei niin ylenpalttisesti kuin joissakin hänen muissa teoksissaan. Murakami luettelee tapansa mukaan runsaasti yhtyeitä ja pop-kappaleita. Kirja olikin hauska aikamatka 80-90-lukujen hitteihin. Kertoja X:stä rakentuu perusluonteeltaan kunnollinen 34-vuotias mies, joka ei oikein ole löytänyt omaa kutsumustaan eikä elämän mielekkyyttä. Sekalaisia kirjoitustöitä on, mutta hän kutsuu niitä kulttuuriseksi lumenluonniksi ja hyvin vähän kiinnostaviksi.

Taivaan sininen väri tummui asteittain, kuin joku olisi näkymättömällä pensselillä värittänyt siihen yhä uusia kerroksia, ja muuttui vähitellen yön pimeydeksi.

Tanssi tanssi tanssi on paksu ja runsas teos. Lukijalta vaaditaan juonen ohella sen kuulostelua, mitä Murakami oikeastaan sanoo ja miten hienosti hän sanottavansa muotoilee. Luulen, että itseltä moni hieno helmi meni ohi. Teksti oli eläväistä, virtaavaa ja laadullisesti parempaa kuin esim. uusimmassa Komtuurin surmassa. Minua viehättää yleensäkin enemmän Murakamin alkupuolen tuotanto. Suomennoksessa vilisee hauskasti sana pöljä, erityisesti nuoren Yukin, mutta myös muiden sanomana.  Kovasti kutkuttaisi tietää, miten Murakami on tämän japaniksi ilmaissut.

Jännittävän murhajuonenkin Murakami tähän soppaan kehittää ja pari muutakin kuolonuhria tulee. Draaman huipennus Yumiyoshin kanssa toisen todellisuuden pimeyksissä oli hienosti kuvattu. Teoksessa on paljon humoristisia heittoja, se on taattua tasaista Murakamia ja hyvää viihdettä, mutta mikähän siinä on, etteivät Murakamin teokset oikein liikuta minua tunteen tasolla; pitääkö kirjallisuuden tehdä niin? Mutta kyllä tämä omalla Murakami-asteikollani kärkijoukkoon sijoittuu. Iloitsen eksyksissä olleen kertojan puolesta, sillä hän on ehkä löytämässä tyydyttävän ihmissuhteen ja oman tyynen paikkansa tässä meidän edistyneessä länsimaisessa kapitalismissamme.

Haruki Murakami - Tanssi tanssi tanssi
Alkuteos Dansu dansu dansu 1988
Suomentanut Antti Valkama
Kansi Jussi Kaakinen
Tammi 2019
Kirjastosta
________________

Muualla: Jorman lukunurkka

Kaikki bloggaukseni Murakamin teoksista: Komtuurin surma, Rajasta etelään, auringosta länteen, Miehiä ilman naisia, Suuri lammasseikkailu, Maailmanloppu ja ihmemaa, 1Q84, Sputnik-rakastettuni, Värittömän miehen vaellusvuodet, Kafka rannalla, Norwegian Wood

Cristina Sandu - Vesileikit

Vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet.

Cristina Sandun Vesileikit on ohut ja nopeasti luettu, mutta se mietityttää pitkään. Häikäisevintä tässä vain 118-sivuisessa pienoisromaanissa on se, että Sandu on pystynyt loihtimaan vähiin sivuihin kokonaisen maailman ja kertomaan kunkin kuuden naisen koskettavat kohtalot vielä lyhyemmin, vain muutamalla sivulla. Kustantajan sivuilla sanotaan tätä maagiseksi kudelmaksi - ja sitä tämä on. Jokainen lause on harkittu ja hiottu, jokainen sana valittu niin, että se vie tarinaa eteenpäin ja taikoo lukijan lumoonsa. Kaunis kansigrafiikka ja kirjan nimi viestivät kepeää ja iloista kesäistä tarinaa, mutta siitä ei ole kyse. Tarina on koskettava, surullinenkin.

Sandu kertoo kauniin sadun tavoin, miten nämä kahden joen ja kahden valtakunnan välisellä kannaksella, ei kenenkään maalla, kasvavat kuusi nuorta tyttöä löysivät unelmansa ja pitivät siitä sitkeästi kiinni, kyläläisten vähättelyistä ja naureskeluista välittämättä. He ymmärsivät, että vain tämä päämäärä, tämä unelma, olisi heidän lippunsa vapauteen. Tytöt asettivat itsensä pilkan ja vartalonsa katseen kohteiksi, mutta heistä tuli myös maansa ylpeyden aiheita. 

Tekstillään lukijaa hyväilevän sadunoloisen kehystarinan väliin Sandu sijoittaa kunkin kuuden tytön henkilökuvat heidän myöhemmästä elämästään. Nämä ovat lyhyitä realistisia novelleja, joissa kerronta lumoaa, mutta kontrasti sadun ja realismin välillä on iso ja luo jännitettä. Anita on päätynyt Helsinkiin, kuten maanmiehensä Hämähäkkimieskin. Nainen tekeytyy kuitenkin syntyperäiseksi suomalaiseksi ja pitäytyy visusti englannissa, sillä yhteinen kieli toisi miehen liian lähelle, tarvitaan suojamuuri menneen ja nykyisen väliin. Paulinan tapaamme laivalla turskaa pyytämässä Kalifornian rannikolla. Kun hän havaitsee muiden matkustajien supisevan jotain, häpeä ja epäily nostavat taas päätään. Paulina uskoo, että paikalliset haistavat hänet maahanmuuttajaksi - mutta ei, he supisevatkin parista kamerunilaisesta mustasta miehestä, jotka on syytä opettaa maan tavoille.

Sandra liftaa Ranskassa ja kertoo ystävällisesti kuskille olevansa muuttamassa Pariisiin, mutta tämä alkaa ilkeästi pilkata hänen ääntämystään. Elämä on vienyt Bettyn Karibialla kasinolle, sillä hän tarvitsee epätoivoisesti rahaa. Loistavan strategiansa avulla hän pääseekin takaisin Pariisiin, mutta rahat eivät enää riitä loppumatkaan. Nina on saanut töitä Roomassa varastotyöntekijänä. Hän on jo oppinut italiaa ja tuntee solahtaneensa italialaisiin oloihin; hän tuntee vapautta ja onnea, josta häpeä puuttuu. Mutta hänen 'ystävänsä' Angelo ja Valerie osoittautuvat selän takana pahaa puhuviksi. Kotikylään Yhdysvalloista palannut sairas Lydia huomaa, että mikään ei kotikylässä ole muuttunut; vain iäkäs Lintukasvattaja odottaa luottavaisesti suuria rahoja aurinkopaneeleista.

Vesileikit kertoo hyvin koskettavasti näiden naisten kokemasta vieraudesta ja ulkopuolisuudesta, kun he ovat heittäytyneet maailman virtaan. Välttyäkseen ryssittelyltä he haluavat salata juurensa, mutta sisimmässä kaikki entinen silti kaihertaa - ja paljastumisen pelko. Sillä kieli / aksentti erottaa ja ilmiantaa. En voi välttyä ajatukselta, että me olemme toiselle susia, emmekä kestä erilaisuutta. Me olemme järkyttävän omanapaisia ja kaksinaamaisia, paljastaa Sandu. Elämä on raskasta, jos ei voi luottaa toisen ihmisen hyvyyteen, mutta luottamus voi merkitä märkää rättiä kasvoille tai huijarin naurua; ja sukupuolensa vuoksi naisille kaikki on kaksinverroin vaikeampaa, aina löytyy ystävällisiä ’auttajia’.

Vesileikit on surullinen, mutta loistelias tarina, joka osoittaa ihmisen raadollisuuden lähimmäistään kohtaan. Kerronta on sadunhohtoista ja pelkistettyä. Sandu pakottaa lukijan lukemaan rivien välit. Cristina sanoi Seppo Puttosen haastattelussa halunneensa tutkia naisen eri rooleja, yksinäisyyttä, juurettomuutta ja vierautta toisissa kulttuureissa. Hän onnistui liikuttamaan minua syvästi tällä kokoaan suuremmalla pienellä kirjalla ❤︎

Cristina Sandu - Vesileikit
Kansi Tuuli Juusela
Otava 2019
Kirjastosta
_______________

Muualla: Tuija
Sandun hieno esikoisteos Valas nimeltä Goliat oli Finlandia-ehdokkaana pari vuotta sitten. 

Helsingin kirjamessut - Runoa & tunnelmia sunnuntailta

Suomalaista runoutta monikielisesti / Rosamaria Bolom, Violeta Gutiérrez Zamora, 

Helga West & Tua Forsström

Päivän koskettavin runokohtaaminen oli tämä ❤︎ Iki-ihana Tua aloitti lausumalla ruotsiksi Marilynistä kertovan runon. Sitten hän luki vielä Claes Anderssonin muistolle yhden hänen runoistaan. Saamelainen Helga West kirjoittaa sekä saameksi että englanniksi. Oli hienoa kuulla myös häntä! Sitten La Colectivan runot virtasivat suoraan sydämeen. He ovat viiden latinalaisamerikkalaisen naisen ryhmä, joka kirjoittaa runoja ja tekee taidetta. Naiset lukivat runoa Täällä - Siellä, jossa vastakkainasettelu oli hyvin koskettavaa. Ostin runokirjasta Muistikuvat - Imágenes de la memoria espanjankielisen version, mutta se ilmestyy suomeksi vielä tänä syksynä. Kustantaja jäi hieman epäselväksi, ehkä Schildts & Söderström?

Kritiikittömät / Vesa Rantama, Virpi Alanen & Susinukke Kosola

Miltä tuntuu jäädä ilman julkista vastaanottoa? Pääsy julkisen kritiikin kohteeksi on myös proosatulvassa kivistä, mutta sitä se on ennen kaikkea runoilijalle. Keskustelu alkoi maininnalla Mediapinnan Suomen 100-vuotisjuhlavuoden runokirjatulvasta: niitä ilmestyi monta sataa ja suurinta osaa ei huomioitu julkisuudessa millään lailla. Jos runokirja saa vain yhden kritiikin, kriitikon vastuu on valtava ja valta liian suuri. Tämä yksi kritiikki jää sitten leimaksi. Minä en tiedä, kuinka monta runokriitikkoa Suomessa on, mutta eittämättä heitä on minimaalisen vähän. Virpi sanoi, että jo kymmenenkin lisäkriitikkoa parantaisi tilannetta huomattavasti. Susinukke mainitsi, että kirjabloggaajat auttavat tilannetta jonkun verran, mutta eivät blogit ammattikritiikkiä korvaa. Silti hän painotti, että tavallisen lukijan olisi hyvä uskaltaa puhua omista runokokemuksistaan, sillä ne ovat tosia ja valideja.

Huomiotta, ilman ammattikritiikkiä, jääneistä runoteoksista nostettiin esiin Pirjo Kotamäen Lehtiä kuolleitten kirjaan, Mediapinta, Riikka Ala-Hakulan Kaupunkikaleidoskooppi, Poesia-vihkot, Timo Salon Mutta ennen muuta, Poesia sekä Tuija Välipakan interaktiivinen Red.

Runoilijat ilmaston puolesta / Miia Toivio - Sukupuutot, Vesa Haapala - Hämärä ei tanssi enää, Katja Seutu - Jäätyväinen & Ilja Lehtinen - Elinvoima

Vakavuus heijastui runoilijoiden kasvoilta, kun he puhuivat ilmastokatastrofista, jonka vaara on todellinen. Vesa sanoi, että häntä järkyttävät maapallon uhkista eniten ilmastoasiat ja liikakansoitus. Maapallo ei kertakaikkiaan kestä räjähdysmäisesti kasvavaa väestöä, pitäisi saada aikaan pitävät väestö- ja ilmastosopimukset. Miian runosta kuulsi se, että me hyvinvointivaltion asukkaat emme halua luopua mistään elämässämme; työnnämme ajatuksen pois mielestämme, emmekä ajattele että oma hyvinvointimme perustuu joidenkin (esim. afrikkalaisten) riistolle. Ajatuksia herättävä tilaisuus.

Runoilijat kohtaavat: Heli Laaksonen & Tõnu Õnnepalu, Seppo Puttonen

Virolaiselta Tõnu Õnnepalulta on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi runokokoelma Mitta, jota en ole vielä lukenut. Sen sijaan Heli Laaksoselta olen lukenut useammankin ihanan kokoelman, viimeisimpänä Aurinko. Porkkana. Vesi.

Infosotaa ja valeuutisia / Jessica Aro & Johanna Vehkoo

Nämä huipputerävät naiset kertoivat kirjoistaan Putinin trollit ja Valheenpaljastajan käsikirja. Oli aika hyytävää kuunneltavaa, miten meitä johdetaan harhaan ja manipuloidaan sosiaalisessa mediassa ’Digitaalinen itäraja vuotaa', mutta samaa masinointia puuhaavat myös ylinkansalliset jätit, Google ja Facebook. Näihin teoksiin olisi ehdottomasti tutustuttava!

Dioraama / Anna-Kaari Hakkarainen

Hurmaava Anna-Kaari kertoi eloisasti uuden romaaninsa kirjoitusprosessista ja dioraamoista. Dioraamat ovat lasin sisään suljettuja, jähmetettyjä kuvia, joissa luonnonlait eivät päde. Inspiraatio kirjaan tuli Tukholman biologisessa museossa olevista Gustav Golthoffin (1845-1913) dioraamoista. Kirjailija luonnehti teostaan ’muistin palatsiksi’. Kuulostaa todella jännittävälle; haluan tietää mitä kolibri tässä symboloi ja mikä rooli sukupuuttoon kuolleella kwaggalla teoksessa on. Pidin todella paljon kirjailijan edellisestä teoksesta Kristallipalatsi. Kirjoittaminen on Anna-Kaarille tapa olla olemassa, se tuottaa alati hämmästystä ja ihmetystä elämän edessä.

Kymmenen HS-esikoiskirjapalkintoehdokasta  / Suvi Ahola ja Antti Majander

Katso ehdokkaitten esittely täältä/HS. Itse olen lukenut heistä vain Laura Laakson Mrs. Milkywayn ja Jouni Teittisen Sydäntaskun. Voittajaa en oikein tohdi veikata, niin erilaisia nämä ehdokkaat keskenään ovat. Viime vuonna HS-palkinnon nappasi Eeva Turusen hulvaton Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.

Aho & Soldan: Suomi 1950-luvun väreissä / Henrik Meinander

Tämä Claire Ahon valokuvakirja on varmasti tutustumisen arvoinen. Valokuvat kertovat millaiselta Suomi näytti, ja ne ovat apuväline muistamisessa, mutta kertovat myös yhteiskunnan muutoksesta. Esipuheen tai kuvauksen kirjaan ovat laatineet historiantutkija, professori Henrik Meinander ja presidentti Tarja Halonen. Aikaisemmin olen tutustunut Ahon valokuvateokseen 50-luvun Helsingistä ja teokseen Helsinki 1968.

Osan sunnuntaista vietin messuilla perheen kanssa. Lasten alueet olivat hienoja ja värikkäitä,
ja nuoriso osasi ottaa rennosti. Minun jälkikasvuani kiinnostivat erityisesti
antikvariaatit ja vanhat lehdet!

Kiitos Helsingin kirjamessuille bloggaripassista!
Kyllä näillä elämyksillä pitkään jaksaa!

Helsingin kirjamessut - Tunnelmia lauantailta

Käännöksen äärellä / Pasi Ilmari Jääskeläinen & Leena Lehtolainen

Nykyään puhutaan paljon kirjallisuusviennistä ja aina on hienoa lukea kun suomalaisen kirjallisuuden käännöksiä myydään muille kielille. Entä miltä tuntuu kirjailijasta, jos ei osaa ollenkaan kohdekieltä. Lehtolainen on suosittu erityisesti Saksassa ja hänen teoksiaan on käännetty yli 25 kielelle. Jääskeläisen oikeuksia on myyty 14 maahan ja käännöksiä on mm. tsekiksi ja koreaksi. Molemmat kiittelivät kääntäjiä, jotka ovat huipputyyppejä ja joiden kanssa yhteistyö sujuu hyvin. Paneutumisesta kielii mm. se miten paljon kääntäjä lähestyy kirjailijaa kysymyksillään. Visaisia sanoja pohditaan yhdessä. Näin se menee: kirjailija kirjoittaa, agentti myy ja kääntäjä kääntää - kukin hoitaa oman pestinsä!

Mihin menet kirjallisuus? / Riikka Pelo & Juha Siro

Tämä oli tosi kiinnostava keskustelu, joka ryöppysi ja rönsysi moneen suuntaan. Kun autofiktio on kuuma juttu juuri nyt, onko fiktio luisunut jonkinlaiseen kriisiin? Siro totesi, että elämä ja kirjallisuus ovat aaltoliikettä ja mainitsi autofiktion ’isän ja äidin’ - Walt Whitmanin ja Emily Dickinsonin. Runous on hänen mielestään kirjallisuuden kasvukärki. Kirjallisuuden kenttä on laaja, ja romaanikeskeisyydestä olisi syytä päästä eroon. Meillä Suomessa runojen ohella myöskään novellit eivätkä esseet saa ansaitsemaansa huomiota. Pelolle puhdas fiktio on tärkeää, mutta hän mainitsi myös Jenny Erpenbeckin ja Svetlana Alekšjievitsin dokumentaariset tyylit. Molemmat pitivät hienona kustantamokentän laajentumista, jolloin kokeellisellakin kirjallisuudella on mahdollisuus. Molempien kirjailijoiden uutuuskirjat ovat lukematta, Pelon Kaikki elävä / Teos ja Siron Yllämme kaartuva taivas / Like.

Luurit korvilla / Laura Paloheimo & Jukka Viikilä

Tämä oli kiinnostavaa, koska itse edelleen haluan kirjani vain kirjoina. Viikilä kertoi lukeneensa äänikirjaksi teoksensa Suomalainen vuosi, mutta yhtään äänikirjaa hän ei ole minun laillani kuunnellut. Paloheimo kertoi innokkaasti ja vakuuttavasti äänikirjojen eduista. Hän on kirjoittanut kirjakirjoja, mutta myös pelkästään äänikirjana ilmestyneen moniosaisen Sinut haluan vain. Ehkä tottelen Paloheimoa ja kokeilen jotakin!

Musta vyö / Petri Tamminen

Petri Tammista oli ihana kuunnella, niin aito ja ’tavallinen’. Hän on kirjoittanut autofiktiota aina, jo ennen kuin siitä tuli nykyinen kuuma trendi. Matemaattisen tarkan luonteensa mukaisesti Tamminen kertoi viilaavansa ja hiovansa lauseitaan ainakin 17 kierrosta. Hän haluaa viljellä ilmaisuja, jotka tuntuvat huumorilta, mutta samalla puristavat sydämestä. Isän kuolema suisti kirjailijan epäselvään ja ahdistavaan jaksoon, etsimään elämän merkitystä. Omakohtaisesti koetun teoksen työnimi olikin ”Pelkään että kuolen”.

Kun yö saapuu Venezuelaan - taistelu oikeusvaltiosta / Mikko Pyhälä

Karina Sainz Borgon loistava teos Caracasissa on vielä yö, jätti lähtemättömän jäljen. Venezuelassa Suomen suurlähettiläänä vuosina 2006-2013 toimineen Mikko Pyhälän tarinointi Hugo Chavezin hulluudesta tuntui tuhannen ja yhden yön sadulta, niin hurjaa kaikki on Venezuelassa ollut. Maasta on paennut 5-7 miljoonaa ihmistä, heistä noin 2 miljoonaa pääasiassa jalan, koska julkista liikennettä ei käytännössä ole. Pyhälän kertoma vahvisti sen, ettei Sainz Borgon romaanissa yhtään mikään ollut liioiteltua!

Valuvika / Soili Pohjalainen

Valuvika asettaa vastakkain kaksi sukupolvea sekä pääkaupunkiseudun ja Pohjois-Karjalan. Marian isoisä Arttu on eräänlainen Pohjois-Karjalan murretta puhuva mielensäpahoittaja, jonka elämänviisaudet eivät ole syvällisiä aforismeja, mutta joskus paras roolimalli onkin karvalakkimalli.

Miina Äkkijyrkkä

Miina Äkkijyrkkä on raflaava nainen. Siitä kertoo jo elämäkerran nimi Jumala ja erotiikka. Hän kertoi olevansa körttikodin kasvatti, jonka johtotähdet elämässä ovat luovuus, usko, erotiikka ja naudat. Ensimmäisen nautaveistoksensa hän teki jo pikkutyttönä, ja niitä syntyy edelleen. Raflaava Miina hihkaisi yleisölle: Te ootte karjaa! Muistakaa rukoilla ja naida! Haastattelu päättyi yhteiseen virrenveisuuseen. Ehkä oli kirjamessuilla ensimmäinen kerta kun katsomo veisaa virttä.

Älä heittäydy junan alle / Viv Groskop 

Englantilainen Groskop oli loistava ja hauska esiintyjä! Hän kertoi nuorena ihmetelleensä sukunimeään ja arveli sen olevan saksalaista perua. Myöhemmin selvisi, että sukunimi oli Puolan juutalainen = Fat Head. Kirjailijan suosikki venäläisistä klassikoista on Saatana saapuu Moskovaan ja hän suositteli lukijoille Tsehovin novelleja. Haluan ehdottomasti lukea tämän, sillä luulen että hauskuutta on tiedossa. Groskop kertoi asuneensa Moskovassa ja opiskelleensa venäjää ja pyöritelleensä tätä aihetta liki 20 vuotta. Kirja esittelee yksitoista venäläistä klassikkoa kirjailijoineen sekä huvittaa wanna-be-venäläisen Groskopin Venäjän-kokemuksilla.

Sömnö / Heikki Kännö

Ihmemies Heikki Kännön halusin nähdä livenä, sillä myös hänen teoksensa Mehiläistie oli mielikuvituksen ilotulitusta! Kännö kertoi, että Perussuomalaisten jytky sinetöi lopullisesti Sömnön tapahtumien sijoittamisen Ruotsiin. Kirjassa mainitaan Suomi vain kaksi kertaa: puhutaan suomalaisesta vodkasta ja jääkylmästä Helsingistä. Kännö sanoi, että kirjailijan on luotava fiktiossa oma maailmansa, jossa pätee oma logiikkansa. Keväällä 2020 ilmestyvä ”Runoilija" lähtee Nietzchestä ja kertoo miehisyyden voittokulusta historiassa ja luotaa misogyniaa. Tämä on kirja, jota odotan innolla!

Sammakon sarjakuvataiteilijoista tuttu on Liv Strömquist, jolta olen lukenut kolme teosta, viimeisimpänä Einsteinin vaimon. Hänen kollegansa Moa Romanova ei ole vielä tuttu. Molemmilta tulee uusi kirja ensi keväänä.

Bolla / Pajtim Statovci 

Statovci tuntui hyvin hämmentyneeltä valtavasta ihmismäärästä, joka oli kerääntynyt häntä kuulemaan. Rauhallisesti hän kertoi, että toiseuden tematiikka kiinnostaa häntä, koska hän on itsekin sitä kokenut. Hän sanoo yrittävänsä ymmärtää ihmisen pimeitäkin puolia ja pitävänsä narratiiveista, joissa unelmat eivät toteudu. Bollan Arsim oli hänestä raskas hahmo luoda, mutta joskus on hahmon kannalta vaikea sanoa mikä on oikein, mikä väärin.

Kirjamessujen organisaatiolle ensi vuodeksi minulla olisi yksi toivomus. 

Kun tiedetään yleisömagneetit, eikö millään voitaisi järjestää isompaa tilaa tai heille useampaa esiintymiskertaa? Liki mahdotonta oli esim. lauantaina kuunnella Statovicia, Sofi Oksasta, Loiria ja David Nichollsia. Koirapuistoa yritin kuunnella Esplanadi-lavan syrjässä seisten, mutta sitten viereen tuli iäkäs herra, joka oli kadottanut tungoksessa vaimonsa. Hän jatkoi järjestysmiehen kanssa tilanteen pohtimista korvani juuressa kunnes kyllästyin ja lähdin pois.

Tämä bloggaus on nopeasti kirjoitettu. Jos olen pannut jonkun kirjailijan suuhun
sanoja, joita hän ei ole sanonut tai ajatuksia, joita hän ei ole tarkoittanut, pyydän anteeksi.
Jaksaa, jaksaa - vielä sunnuntai!

Helsingin kirjamessut - Tunnelmia torstailta

Erittäin kiinnostava kirjailija- & kirjaesittely oli tämä: Suvi Vaarlan Westend (Wsoy) ja Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo (Like). 90-luvun lama on hyvässä muistissa ja se kiinnostaa. Suvi totesi, että 90-luvun lamasta on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa yllättävän vähän. Syynä ehkä se, että se on vielä liian lähellä - kirjoitettiinhan sisällissodastakin enemmän vasta viime vuonna. Hanna-Riikan romaani vaikuttaa rajummalta ja dystooppisemmalta. Se kertoo saman kuvitteellisen betonilähiön eri alaryhmistä ja siitä, miten köyhyys ja syrjäytyminen periytyvät sukupolvelta toiselle. Näitä kahta kirjailijaa oli upea kuulla, ja molemmat kirjat ovat saaneet loistavat arvostelut. Kumpikin kirja päätyi lukupinooni. 

Piipahdin sovitusti Stresan standyllä. Tapasin Pirjo Puukon, jonka novellikokoelmasta Mutkanlukutaito pidin kovasti ja sain mukaan hänen uusimpansa, romaanin Kunnes jalkasi kantavat. Mukaan sain myös Tero Seppäsen Suruttomat urut ja kuulin Pirjo Toivaselta, että lama-ajan kuvaus Pyhä paha perhe saa ensi vuonna jatkoa - hienoa. Kiitos kirjoista ja kuulumisista!

Tuomas Kokkoa, Aino Vähäpesolaa & Emma Kantasta jututti autofiktiosta Sisko Savonlahti. Kännykkäkuvani jäivät luokattomiksi, joten julkaisen kirjoista kansikuvat. Yhtään näistä kolmesta autofiktiosta en ole vielä ehtinyt lukea, mutta kiinnostus kasvoi entisestään. Kolmikko oli fiksu, nuori ja ihanan energinen ja vastaili kysymyksiin hykerryttävälläkin tavalla. Mm. Emma kertoi, että viimeisellä punaisella minuutilla hän vaihtoi henkilöittensä oikeat nimet - ja korvasi ne Pekingin metropysäkkien nimillä! Autofiktio on nyt kuuma trendi, mutta lukijan ei kannata todellakaan vetää johtopäätöstä, että kirjailija kertoisi omasta elämästään yksi yhteen! Lyhyt esittely näistä kiinnostavista kirjoista kustantajien sivuilta:

Aino Vähäpesola - Onnenkissa (Kosmos)

Onnenkissa kertoo, miksi Södergranin runot ovat ajankohtaisia juuri nyt, mutta samalla se on autofiktiivinen romaani naiseudesta, joogasta, seksistä, kuolleen miehen asennosta, raitapaidoista ja elämästä setien ehdoilla rakennetussa maailmassa. Teos liikkuu esseen, autofiktion ja romaanin välimaastossa ja pakenee määrittelyjä.

Emma Kantanen - Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus)

Koodien ja kuvien kautta maailmaa tarkkaileva pelinkehittäjä saa mahdollisuuden lähteä Kiinaan töihin. Kun kotimaa jää taakse, totutut tavat horjuvat ja tukahdutetut taidot pyrkivät pintaan. Elämää ja ihmissuhteita on rakennettava uudestaan tavu kerrallaan. Nimien koodit ja yhteisöjen hierarkiat vetävät väärinymmärrysten viidakkoon, jossa selviytyminen vaatii vähintään kaksoisagentin taitoja ja puhelimessa toimivan automaattikääntäjän apua.

Tuomas Kokko - Tosi kivat juhlat (Kosmos)

Tosi kivat juhlat on kiusallisen tarkkanäköinen romaani KISS-collegepaidoista, Flow-rannekkeen piilottelusta vähävaraisten avustusjonossa, tosi kivoista 30-vuotisjuhlista, puhelinmyyjän salatauoista, epäonnistuneesta seksistä ja sen oikean etsimisestä, kun myös ihan kuka tahansa kelpaisi. Tuomas Kokon minimalistinen proosa kuvaa ihmistä ja elämää niin tarkasti, että lukija ei tiedä, pitäisikö sille itkeä vai nauraa.

Ellen Thesleffistä ja Sigrid Schaumanista kertoilivat Hanna-Reetta Schreck ja Camilla Granbacka. Hanna-Reetan Minä maalaan kuin jumala olen lukenut ja nähnyt tietysti näyttelyn HAMissa. Sigrid Schauman on minulle tuntemattomampi, mutta haluaisin lukea myös tämän Camillan kirjan:

Sigrid Schauman (1877–1979) tunnetaan maalauksistaan, jotka kylpevät valossa. Schauman menetti varhain äitinsä sekä veljensä Eugenin, joka jäi historiaan kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaajana. Nuorena taiteilijana Schauman koki erikoisen rakkaustarinan, mutta sen päätyttyä hän jäi yksinhuoltajaksi, jonka oli ansaittava elantonsa. Hänestä tuli arvostettu taidekriitikko, joka vapaahetkinään maalasi ja matkusti Euroopassa.

Wabi ja Sabi -mietiskelypäiväkirjasta (Gummerus) kertoili aurinkoinen Minna Eväsoja.  Minnan kirjat Melkein Geisha ja Shoshin, aloittelijan mieli ovat minusta aivan ihania. Mietiskelypäiväkirja on tavallaan kääntökirja: toisella puolella on yhdeksän Wabi-runoa, toisella yhdeksän Sabi-runoa - ja tilaa on myös lukijan omille päiväkirjamerkinnöille. Minna kertoi, että Japanissa tanka-runoperinne 1000-luvulta on säilynyt elävänä. Valitut runot wabista ja sabista, ja niiden selitykset, käyvät ikäänkuin vuoropuhelua kuvataiteilija Tuula Moilasen yksityiskokoelmasta valittujen puupiirrosten kanssa. Kauneimmat suomenkielen sanat ovat Minnasta äiti ja yö - vokaaliensa vuoksi!

Cristina Sandu - Vesileikit, haastatteli Seppo Puttonen. Sandun hieno esikoisteos Valas nimeltä Goliat oli Finlandia-ehdokkaana pari vuotta sitten. Vesileikit on ohut ja nopeasti luettu, mutta se mietityttää pitkään. Olin sen lukenut edeltävänä iltana ja Cristinaa oli mielenkiintoista kuunnella. Kirjasta jäi minulle surullinen olo: jostakin nimettömästä itäblokin maasta kotoisin olevat kuusi uimarityttöä päätyivät ympäri maailman ja heidän sopeutumisensa uuteen kulttuuriin ei ollut kivutonta. Päällimmäiseksi jäi tunne, että he kaikki häpesivät maata, josta olivat lähtöisin ja yrittivät salata syntyperänsä - vieras aksentti kuitenkin armotta paljasti, etteivät he olleet paikallisia. Romaani on aukkoinen ja pelkistetty ja pakottaa lukijan päättelemään itse. Cristina sanoi halunneensa tutkia naisen eri rooleja, yksinäisyyttä, juurettomuutta ja vierautta toisissa kulttuureissa. Kieli on tavattoman kaunista ja Seppo siteerasi yhden lauseen: Vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet.

Helsingin kirjamessujen avauspäivä torstai oli messukeskuksessa sopivan väljä ja istumapaikka löytyi hyvin. Ainoastaan Olli Jalonen räjäytti pankin: Esplanadi oli seisomapaikkoja myöten täynnä. Kuuntelin sympaattista Jalosta hetken seisten, ja sitten siirryin muualle. Finlandia-voittaja Taivaanpallo ja Anguksen vaiheita Briteissä kuvaava Merenpeitto ovat aivan sydämenkirjoja minulle ❤︎

Mitta mitasta - Suomennos Slam / Juhani Lindholm & Alice Martin - tälläkin kertaa mahtavaa kuunneltavaa! Käännettäväksi oli valittu Philip Larkinin (1922-1985) runo The Trees, jonka jambi haastoi kääntäjiä. Englanninkielinen runoteksti kätki niin paljon vivahteita, ettei niitä saatu esiin suomennoksiin samassa runomitassa. Molemmat kirjoittivat myös pidemmät tulkinnat. Nautin!

Pari vuotta sitten Suomennos Slamissa esiintyi Kersti Juva, joka on vastikään julkaissut teoksen Löytöretki suomeen (SKS). Itselle englanti on vain oman elämän ilostuttaja, mutta aion suurella mielenkiinnolla tutustua tähän teokseen!

Tanssikaa! / Riitta Jalonen

Luin juuri tämän haasteellisen, mutta koskettavan teoksen ja halusin kuunnella lisää kirjailijan ajatuksia. Riitta kertoi, että häntä kiinnostaa erityisesti ihmisen mielenmaisema. Tanssi on tässä suruteoksessa tärkeä: tanssi antaa ihmiselle luvan olla hiljaa toisen lähellä ja kuunnellun iskelmän sanat puhuvat puolestamme kun mielen kipeät asiat sulkevat suut. Oma torstaipäivän tähtihetkeni oli, kun bloggauksestani luettiin ääneen sitaatti. Minusta se oli merkki siitä, että tavoitin jotain sellaista, mitä kirjailija oli tarkoittanut ❤︎ 

"Koko ikänsä suvun surutaakkoja kannettuaan Elisabet uskaltaa lopulta luovuttaa taakkansa Espanjassa näkemälleen luolamaalauksen biisonille. Se on niin vahva ja alkuvoimainen, ettei murru tämänkään raskaan surutaakan alla. Tanssikaa! vaatii haasteellisena lukijalta tarkkaavaisuutta, mutta se on hyvin kaunis ja hyvin koskettava teos.”

Kirjamessut eivät todellakaan helpota lukupino-ongelmaa: tulin kotiin viiden uuden kirjan kanssa 

ja ehdottomasti on löydettävä aikaa näille, joiden kiinnostavia kirjailijoita kuuntelin. 

Ja tämä oli vasta ensimmäinen päivä! Tänään kerään voimia huomiselle, sillä lauantaista tule pitkä.

❤︎

Sara Stridsberg - Rakkauden antarktis

Kuollut tai elävä, sillä ei ollut enää mitään merkitystä. 

Olin kuollut jo valmiiksi, aikoja sitten, vaelsin ystävieni kanssa hautajaissaattueena läpi Tukholman.

Rakkauden antarktis on hurjin Sara Stridsbergin kolmesta suomennetusta teoksesta. Minäkertoja on Inni, nuori heroinisti ja prostituoitu. Hän ei enää elä tässä maailmassa, sillä hänet on murhattu, paloiteltu kahteen valkoiseen matkalaukkuun ja hänen päänsä on heitetty lietelammikkoon. Aika hurja lähtökohta siis. Fiktion taustalla on Ruotsia kuohuttanut prostituoidun paloittelumurha kaukaiselta 80-luvulta.

Verisuonissa kupliva ruskea neste sai aikaan jotakin, mikä muistutti viimeistä kohtalon hetkeä miehen käsien alla, jolloin kaikki yhtäkkiä hiljeni, ja minä lakkasin pyristelemästä vastaan. Taika-aineen huumaava teho häivytti arvottomuuden ja huonommuuden tunteen, ajatuksen siitä että olin pelkkä tuhohyönteinen joka piti karkottaa.

Tuonilmaisista Inni kertoo, miten tähän on tultu, miten hän lähti saalistajan matkaan Herkulesgatanilta kuin isäntää seuraava kuuliainen koira. Stridsberg ei anna armoa lukijalle, vaan veivaa murhan kulkua ja yksityiskohtia toistuvasti. Teksti on leijailevan runollista, mutta sitten kirjailija läväyttää pöytään (inho)realistiset termit, ei kaihda yhtäkään ilmaisua. Inni kertoo vanhemmistaan Rakshasta ja Ivanista, jotka elivät vain toisilleen, rakastivat, ryyppäsivät ja riitelivät. Vanhempien etunimet viittaavat maahanmuuttajataustaan, mutta selviää vain, että Rakshan entinen maailma tuhoutui riehuvana liekkimerenä. Inni ja hänen pikkuveljensä Eskil olivat maailman yksinäisimpiä lapsia, joitten oli pärjättävä omillaan. Eskil oli Innille rakas, mutta sitten tapahtui onnettomuus, joka jätti syvän haavan Innin sieluun, ja syyllisyydenkin.

Rakkaus on kuin lunta, se kietoo maailman valoonsa ja katoaa sitten.

Tylsässä ja tapahtumattomassa ajattomuuden tilassa, vainajien maailmassa, Innillä on aikaa ja kyky seurata vanhempiensa ja lastensa elämää maan päällä. Kyllä, hänellä on kaksi lasta. Vaikka henki on väkivaltaisesti riistetty, äitiyttä ei ikinä voi kukaan häneltä riistää. Inni ja miehensä Shane (Turkista kotoisin?) olivat huumekoukussa eivätkä he päässeet siitä irti kuin väliaikaisesti. Inni myös paljastaa, ettei ikinä oikeasti halunnut heroiinista eroon; hän oli kaksikosta enemmän altis. Valle eli Valentino otettiin huostaan sosiaalitoimen hurjalla rynnäköllä kolmivuotiaana, Solveig lähti sijaiskotiin suoraan synnytyslaitokselta. Vain hetken kuluttua vastasyntyneestä Solveigista luovuttuaan, Inni jo istuu vessassa kiristysside ja neula reidellään.

Olen monesti ajatellut että kuolema ei halunnut minua, maistoi vain ja sylki samantien ulos. Mutta lopulta sen mieli näköjään muuttui. Mitä siitä pitäisi sanoa? Ikävää toki, etten saanut elää pidempään, mutta kukaan meistä ei selviä elämästä hengissä.

Kun lapset oli menetetty ja Shane lähtenyt, Inni ei toivonut elämältään enää yhtään mitään. Hän oli loistava saalis saalistajalle, tuolle jääsilmäiselle miehelle, jonka siisti ja normaali olemus peitti pedon. Stridsberg kelaa siis toistuvasti Innin murhaa edeltäviä hetkiä. Hänen päänsä painuu mutaan ja hiekkaan miehen raiskatessa ja julmasti irrottaessaan kuristusotetta hetkeksi, kunnes vie tappamisen loppuun.

Kaikki on sallittua, ja me olemme aina siellä. Me emme odota mitään, emme omista mitään, me vain olemme, meille saa tehdä mitä vain.

Rakkauden antarktis on järkyttävää luettavaa, mutta Stridsberg kirjoittaa upeaa kaunokirjallisuutta ja taikoo lukijan maagisella otteella lumoihinsa. Kirjaa ei oikein voinut panna syrjään, niin voimakas sen imu oli. Muisteluiden valossa Innistä välittyy fiksu ja ajatteleva ihminen, joka kertoo tarinaansa selkeästi ja tunteilematta, sortumatta sääli- tai empatiapisteiden kalasteluun. Tekstiin piiloutuvat terävät heitot nykymaailmasta ja nyky-Ruotsista jäävät mietityttämään. Keltainen lehdistö mässäilee surutta rikoksilla, joiden uhri on nainen. Myös dekkareita kuluttava yleisö voi tutkistella itseään: useimpien dekkareiden kidutettu tai murhattu uhri on nainen, nuori tyttö tai lapsi. Tällainen juoni myy parhaiten.

Takakannesta tarttui silmääni pari lausetta: Stridsberg kirjoittaa kenties Ruotsin intensiivisintä ja kauneinta proosaa. / Stridsbergin kielen ilmaisuvoima on tyrmäävä. Se satuttaa kauneudellaan ja rumuudellaan. Usein samanaikaisesti. Näihin ajatuksiin on helppo yhtyä. Rakkauden antarktis on raju ja karu, mutta loistelias ja kaunis. Kiitokset elämyksestä myös Outi Mennalle.

Sara Stridsberg - Rakkauden antarktis
Alkuteos Kärlekens Antarktis 2018
Suomentanut Outi Menna
Tammi 2019
Kirjastosta
________________

Muualla: Kiiltomato, ruotsiksi, Leena Lumi, Reader why did I marry him, 
Bloggaukseni teoksista Niin raskas on rakkaus & Unelmien tiedekunta

Tarinaa kertoo Inni, prostituoitu ja narkomaani, jonka elämä päättyy julmalla tavalla kuusikossa järven rannalla. Kuolleen naisen perspektiivistä katsotaan maailmaa, jossa hänen lapsensa ja vanhempansa ja tietysti murhaaja jatkavat elämäänsä. Kuten Stridsbergillä yleensä, tämänkin tarinan takana on todellinen tapahtuma, Ruotsin tunnetuin paloittelumurha vuodelta 1984, jossa prostituoitu Catrine da Costan ruumiin osia löytyi Tukholman ulkopuolelta. Tunnusomaiseen tapaansa Stridsberg onnistuu kohottamaan todelliset, järkyttävät tapahtumat taiteeksi, joka käsittelee suuria teemoja -- tällä kertaa naisvihaa, äitiyttä ja sukupolvien yli jatkuvaa syrjäytymisen ketjua.

Vinkkejä Helsingin kirjamessuille

Helsingin Kirjamessut ovat ovella, ja kirjallisuuden ystävää hemmotellaan taas monenlaisella tarjonnalla. Keräsin tähän muutamia ohjelmavinkkejä kolmelle päivälle, sillä näillä näkymin jätän perjantain väliin ja käyn messuilla torstaina, lauantaina ja sunnuntaina.

TORSTAI

Klo 11.00 Senaatintori

Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta / Tuomas Kokko, Aino Vähäpesola & Emma Kantanen, haastattelee Sisko Savonlahti

Olen lukenut vain Sisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, eikä se purrut minuun yhtään. Onnenkissaan ei riittänyt laina-aika... Muut kaksi ovat tuntemattomia, mutta silti kuuntelu voi olla hyvinkin mielenkiintoista!

Klo 11.30 Töölö
Wabi ja sabi - mietiskelypäiväkirja / Minna Eväsoja

Eväsojan kirjat Melkein Geisha ja Shoshin, aloittelijan mieli ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.

Klo 13.30 Töölö

Salongeista julkiseen tilaan, mietteittä naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta / Sisko Savonlahti, Laura Lindstedt ja Katja Kallio, haastattelee Venla Hiidensalo

Klo 14.30 Töölö
Mitta mitasta - Suomennos-slam / Juhani Lindström & Alice Martin

Uskon, että tämä on tälläkin kertaa mahtavaa kuunneltavaa! Erinomaiset suomentajamme ovat tarkkoja nyansseista ja tuovat kansainvälistä kirjallisuutta meidän ulottuvillemme!

Klo 15.30 Esplanadi
Tanssikaa! / Riitta Jalonen

Luin juuri tämän haasteellisen, mutta koskettavan teoksen ja haluan kuunnella lisää kirjailijan ajatuksia.

LAUANTAI

Klo 10.30 Senaatintori

Sukupuoli- ja etnosensitiivisyys fiktiossa / Pajtim Statovci & Koko Hubara, haastattelee Antti Kasper

Olen lukenut kaikki kolme Statovcin romaania, viimeisimpänä Bollan. Hubaran Ruskeat tytöt on myös luettu.

Klo 11.00 Töölö
Käännöksen äärellä / Pasi Ilmari Jääskeläinen & Leena Lehtolainen, haastattelee Tommi Melender

Onko vaikea antaa oma teos kääntäjän käsiin silloin, kun ei itse osaa kohdekieltä?

Klo 13.00 Esplanadi
Musta vyö / Petri Tamminen
Musta vyö oli hieno ja koskettava tarina kuolemanpelosta.

Klo 14.30 Kruununhaka
Kun yö saapuu Venezuelaan - taistelu oikeusvaltiosta / Mikko Pyhälä, haastattelee Aleksi Siltala

Karina Sainz Borgon loistava teos Caracasissa on vielä yö, jätti lähtemättömän jäljen. Mielelläni kuulen maasta lisää.

Klo 15.00 Senaatintori

Helsingin Sanomat: Koirapuisto / Sofi Oksanen

Koirapuistohan on trillerimäinen tarina Ukrainan hedelmöityshoitobisneksestä.

Klo 15.30 Esplanadi

Valuvika / Soili Pohjalainen, haastattelee Laura Niemi-Pynttäri

Karhean humoristinen Valuvika asettaa vastakkain kaksi sukupolvea, joiden elämät törmäävät toisiinsa sukutilan ruohottuneella pihamaalla. Artun elämänviisauksista ei saa syvällisiä aforismeja, mutta joskus paras roolimalli onkin karvalakkimalli.

Klo 17.30 Senaatintori
Sömnö / Liv Strömquist, Moa Romanova & Heikki Kännö, haastattelee Helena Kulmala

Ruotsalaiselta feministisarjakuvataiteilijalta Strömquistilta olen lukenut kolme teosta, viimeisimpänä Einsteinin vaimon. Hänen kollegansa Moa Romanova ei ole vielä tuttu. Heikki Kännön haluan nähdä livenä, sillä hänen teoksensa Mehiläistie ja Sömnö olivat molemmat mielikuvituksen ilotulitusta!

SUNNUNTAI

Klo 11.00 Töölö
Dioraama / Anna-Kaari Hakkarainen
Olen lukenut kirjailijalta teoksen Kristallipalatsi, josta pidin todella paljon.

Klo 12.00 - 13.00 Senaatintori
Helsingin Sanomat: Esikoiskirjailijat / 10 esikoiskirjapalkintoehdokasta esittäytyvät, haastattelee Suvi Ahola ja Antti Majander

Viime vuonna HS-palkinnon nappasi Eeva Turusen hulvaton Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.

Klo 13.00 Töölö
Runoilijat kohtaavat: Heli Laaksonen & Tõnu Õnnepalu, haastattelee Seppo Puttonen

Virolaiselta Tõnu Õnnepalulta on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi runokokoelma Mitta, jota en ole vielä lukenut. Sen sijaan Heli Laaksoselta olen lukenut useammankin ihanan kokoelman, viimeisimpänä Aurinko. Porkkana. Vesi.

Nähdään messuilla! Jos tunnistat minut, nykäise hihasta.

Riitta Jalonen - Tanssikaa!

Pää on valtava mylly. Kaikki on tallessa, 

ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin niistä oma sekava ratansa.

Riitta Jalosen Tanssikaa! on lukijalle varsin haasteellinen romaani. Aikatasot ja lyhyet välähdykset Elisabetin päänsisäisestä maailmasta välähtävät teoksen sivuilla. Väliin Elisabet on lapsi, joka puhuu nuoren äitinsä kanssa, tekee lumienkeleillään sodassa kuolleille enoilleen helpommaksi siirtymisen tämän maailman ja tuonpuoleisen välille. Lapsen hahmossa hän tarkkailee lapsuuskotinsa loputtomia lauantaitansseja Säkkijärven polkan jytisyttäessä lattialankkuja. Ennen kaikkea hän eläytyy äitinsä tunteisiin ja kohtaloon.

Äiti rukoilee muitten mukana, tuijottaa arkkua, puree hampaita yhteen ettei ala itkeä. Arkussa ei ole oma veli, mutta jonkun toisen veli tai isä.

Väliin Elisabet on aikuinen, joka katselee äidin muotokuvaa seinällään, huolehtii rakkaan Kerä-kissan voinnista ja juttelee ikääntyneen Viljamin kanssa. Elisabet oli pieni herkkä tyttö, joka eli kodissa, jossa kuolleet enot olivat aina läsnä. Hän oli yksinäinen lapsi, joka leikki napeilla ja lumppulaatikossa ja jonka mielikuvitusmaailmassa eivät todellisuuden lait päteneet.

Miltä tuntuu pienestä tytöstä varttua surun ja kuoleman keskellä? Elisabet imi sisimpäänsä äidin, perheessä asuvan, kotinsa rajan taakse menettäneen Viljamin ja muiden kanssakulkijoiden tuskan. Hän ei tarvinnut ääneen lausuttuja sanoja, vaan näki intuitiolla ihmisten päänsisäiset ajatukset; hän näki opettajan salatun itkun ja kuuli Viljamin huudon. Kuormittavaa ja raskasta. Äiti oli elämän tärkein henkilö, kaunis ja kuningatarmainen kaimansa Elisabeth II:n mukaan.

Äidin mielestä jokaisella olisi pitänyt olla kotona Unelma-niminen kukka muistuttamassa, että piikeistä voi yllättäen puhjeta jotain kaunista.

Sodanjälkeinen 50-luku oli kaikkialla surun ja menetysten leimaama, vaikka jälleenrakennukseen tartuttiinkin kiihkeästi. Sodan haavoittamia, tunteittensa kanssa kipuilevia ihmisiä oli paljon, jokaistahan sota jollain tavalla kosketti. Miehet palasivat sodasta kotiin muuttuneina, jos ylipäätään palasivat. Moni nuori mies palasi vammautuneena, moni menetti läheisiään. Elisabetin äidin taakka oli melkein mahdoton kantaa: hänen neljä veljeään kaatui sodassa. Mutta äiti Elisabeth ei unohtanut heitä, vaan juhli jokaisen veljen syntymäpäivää ja keksi karkottaa surua ja ahdistusta tansseilla, joihin kutsui muita sodan satuttamia kanssakulkijoita. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis.

Jalonen omistaa teoksen edesmenneille sukulaisilleen ja listaa seitsemän E-kirjaimella alkavaa enoaan. Omistuksen saa myös äiti, joka täyttää pian 95 vuotta, ja tietysti oma ydinperhe. Olen elänyt kuolleitten suvussa, mutta tämä kirja on romaani. Tanssikaa! on siis sydänverellä kirjoitettu ja se kosketti syvältä. Tunsin Elisabetin ja hänen äitinsä tuskan, ja tarina vei minut omaan lapsuuteeni.

Ajattelenkohan viimeiseksi äitiä, jota päivä päivältä olen ajatellut enemmän ja enemmän niin kuin minun pitäisi säilyttää hänet elossa yhtä pitkään kuin itse pysyn hengissä.

Jossain kohtaa Elisabet listaa enoilta perittyjä fyysisiä piirteitään, ja tuntuu kuin myös kuolleiden hengissäpitämisen menettelytapakin olisi siirtynyt perinnöksi - äidiltä. Teoksen kieli on kaunista ja runollista, ja tekstissä on maagisrealistisia elementtejä. Monet lauseet ja kohtaukset koskettivat, esimerkiksi käynnit Teuvan sankarihaudoilla, äidin pikku-Lotan virka sekä Viljamin rakkaus äiti Elisabethia kohtaan. Koko ikänsä suvun surutaakkoja kannettuaan Elisabet uskaltaa lopulta luovuttaa taakkansa Espanjassa näkemälleen luolamaalauksen biisonille. Se on niin vahva ja alkuvoimainen, ettei murru tämänkään raskaan surutaakan alla. Tanssikaa! vaatii haasteellisena lukijalta tarkkaavaisuutta, mutta se on hyvin kaunis ja hyvin koskettava teos.

Riitta Jalonen - Tanssikaa!
Tammi 2019
Kirjastosta
_______________

Muualla Ilta-Sanomat, Kirjaluotsi, Lumiomena, Tuijata
Bloggaukseni teoksesta Todistaja Brigitin talossa, Kirkkaus on vielä lukematta

 Riitta Jalonen tavattavissa Helsingin kirjamessuilla

torstaina klo 15.30, Esplanadi