Max Porter - Lanny

Max Porterin esikoisteos Surulla on sulkapeite oli jo jännittävän omaleimainen, joten Lannyltä osasin odottaa taas jotain omintakeista. Omaperäinen ja kokeellinen Lanny onkin ja lyö aluksi lukijansa ällikällä. Kuka ihme on Isä Suomukka -vainaa vaihtelevine olomuotoineen ja lausahduksineen? Mitä ovat Porterin keskelle tarinaa paiskaamat typografisesti kiemurtelevat tekstit, jotka aluksi tuntuvat irrallisilta? Isä Suomukka -vainaan hahmo tuotti minulle eniten päänvaivaa. Hän taitaa olla joku perienglantilainen myyttinen satuhahmo, jonkinlainen ikiaikainen kylän- tai luonnonhenki, puck, joka esiintyy myös Shakespearen Kesäyön unelmassa. Hän on myös jonkunlainen robinhood, joka auttaa hyviä ja tekee kiusaa pahoille. Suomalaisen mytologian tontut, metsänhenget ja -haltiat ovat vähän samantapaisia.

Tapahtumapaikka on idyllinen englantilainen kylä vihreällä tilkkutäkillä, sopivan matkan päässä Lontoosta. On pubi, kirkko ja punatiilisiä rivitaloja - ei mitään erikoista. Kyläläiset ovat jämähtäneet uneliaaseen idylliinsä ja karsastavat kaikkea erilaista ja kylään muuttaneita. Lannyn perhe on karsastettu tulokas, sillä he ovat vasta hiljan muuttaneet kylään. Isä Robert ei haluakaan kotiutua maalle, sillä hän matkustaa joka päivä töihin Lontoon cityyn. Äiti Jolie on työtön näyttelijä, joka kirjoittaa kotona esikoistrilleriään. Lanny on veikeä ja hurmaava, viheltelevä ja lauleleva pieni poika, joka hyppelee elohopeana ja höpöttää lorujaan. Lanny rakastaa luontoa, puhelee puille ja hämmentää sekä vanhempiaan että ympäristöään.

Jokaisessa kylässä on oma kylähullunsa ja täällä se on Hullu-Pete. Ei hän oikeasti mikään hullu ole, vaan nuoruudessaan Pete oli hyvinkin kuuluisa avantgardetaiteilija. Mutta hän on homo ja erilainen ennakkoluuloisessa yhteisössään. Myös Lannysta on kaikilla kyläläisillä mielipide: harvat pitävät hänestä, useimpien, jopa isä Robertin, mielestä poika on omituinen ja kahjo.

Se timmi mimmi soitti ihan paniikissa, se, jolla on näkymätön mies, 

hänen outo vekaransa on kadonnut.

On ihan uskomatonta, että he ovat jättäneet pojan yksin

sen ukon seuraan ja vielä lukemattomat kerrat.

Erilaisia koiria, nuo eivät haista elävää lasta.

Erikoisjoukkoja, niinhän ne varmasti ovat, mutta ne ovat roskanneet

nurmikon ja lintujen kylpyaltaassa lojuu rikkinäinen kuivamustekynä.

Äiti Jolie ystävystyy taiteilija Peten kanssa ja pyytää tätä antamaan Lannylle taidetunteja. Nämä kaksi outoa ystävystyvät ja pojan seura tuottaa suurta iloa erakoituneelle ja ikääntyvälle taiteilijalle. Kun pikku Lanny katoaa, epäluulot kohdistuvat heti Peteen ja kylän valtaa lynkkausmentaliteetti: pedofiili se on! Kylä kuohuu, ollaan tuohtuneita ja pöyristyneitä. Jokaisella kyläläisellä on sensaatiosta sanottavansa ja pölinän kakofonian kumu kiemurtelee typografisesti kirjan sivuilla.

Syyttömyys ei paina, Pete hakataan silti ja hänen kotinsa sotketaan, ja seinille spreijataan törkeitä solvauksia. Lopulta Isä Suomukka päättää auttaa ja näyttää unessa pojan olinpaikan äidille. Lannyn löytyminen terveenä ja hyvissä voimissa on joillekin kyläläisille pettymys. Sensaatio lässähtää siihen eikä kylä enää ole valtakunnallisen huomion kohteena, toimittajat lähtevät pois ja pubin myyntikäyrä romahtaa taas alas kuin lehmänhäntä.

Lanny on kiehtova ja haasteellinen romaani englantilaisen kulttuurin ulkopuolelta tulevalle. Isä Suomukkaan liittyy varmasti paljon sellaista traditiota, joka ei minulle auennut. Eniten minua puhutteli toinen luku, jonka repliikit ovat täysin valmiita näyttämölle. Porter osoittaa, miten alhaisia me ihmiset olemme, sensaationnälkäisinä nautimme toisen tragediasta ja mediasirkus pyörii. Peten ja Jolien ystävyys kesti panettelut ja erilaisuuden, ja he ilmaisivat koskettavasti kuinka tärkeä ja rakas Lanny, tuo vihreäsilmäinen vihreä menninkäinen heille oli.

Kuuntelin otteita Lannystä myös äänikirjana, ja mikä mieletön elämys se olikaan! Lukijoita on useita: Toni Kamula, Aku Laitinen, Erja Manto, Jukka Pitkänen ja Krista Putkonen-Örn. Jos Porterin teksti ei aukene lukemalla, suositan ehdottomasti äänikirjan kuuntelua. Eläytyvää ja taitavaa. Vallan mainio kohtaus tapahtui Lannyn äidin ja kaikesta valittavan rouva Angela Lartonin välillä Lannyn juuri kadottua. Erja Mannon ja Krista Putkonen-Örnin dialogia oli nautinto kuunnella ❤︎ Ilouutinen lopuksi: Max Porter tulee toukokuussa vieraaksi Helsinki Litiin.

Max Porter - Lanny
Alkuteos Lanny 2019
Suomentanut Irmeli Ruuska
Kansi Martti Ruokonen
Wsoy 2020
Kustantajalta
_______________

Max Porter (s. 1981) on työskennellyt kirjakaupassa ja kustannustoimittajana. Nykyään hän keskittyy päätoimisesti kirjoittamiseen. Hänen ensimmäinen, palkittu romaaninsa Surulla on sulkapeite (Grief is the Thing with Feathers, suom. Irmeli Ruuska) oli huima arvostelu- ja myyntimenestys. Porterin uusi romaani, kirjamaailman valloittanut, juuri suomeksi ilmestynyt pieni suuri kirja Lanny kertoo yhteisön ja mielikuvituksen voimasta, lapsuudesta ja rakkaudesta. Lannysta on tekeillä myös elokuva, ja kirjan oikeudet on myyty yli 20 maahan.

Isä Suomukka on saanut nimensä tästä kasvista:

Suomukka - Lathraea squamaria / Luontoportti

Suomukka on hyvin omalaatuinen kasvi: se on siirtynyt täysin loisivaan elämäntapaan. 

Lajin tieteellinen nimi tarkoittaa piilossa olevaa, ja tämän täysin lehtivihreättömän kasvin elämästä 
suurin osa tapahtuukin katseilta piilossa mullan alla. Syksyllä kasvi siirtyy lepotilaan. 

Suomukka on niin hyvin sopeutunut elämään maan alla, että kykenee jopa kukkimaan 

ja tuottamaan siemeniä nousematta pinnalle. Kuva Wikimedia Commons.

Celeste Ng - Olisi jotain kerrottavaa

Celeste Ng:n esikoisromaani Olisi jotain kerrottavaa vie amerikkalaisen pikkukaupungin elämään 1970-luvulle ja syvälle Leen perheen painajaiseen. Heidän rakas tyttärensä Lydia on juuri kuollut ja heidän maailmansa romahtanut. Leen perhe on yhteisössään kummajainen. He ovat kaupungin ensimmäiset aasialaistaustaiset asukkaat, he ovat kinkkejä ja vinosilmiä, koko kaupungin silmätikkuja. Lukijana tuntuu hurjalta eläytyä tuon ajan ahtaisiin asenteisiin ja naisen lokeroituun asemaan. Tuntuu käsittämättömältä, että rotujenväliset avioliitot tulivat kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa laillisiksi vasta 1967. Lukija saa miettiä monenlaista historiallista ilmiötä, mutta ennen kaikkea sitä, mitä tapahtui, miksi 16-vuotias Lydia hukkui järveen. Tytöllä oli koko elämä edessään, ei hän voinut tarkoituksella hukuttautua. Vai voiko?

Ng kertoo takaumin, miten perhe on muodostunut. Hän kertoo vaalean Marilynin ja kiinalaistaustaisen Jamesin seurusteluajoista ja heidän lapsuuskodeistaan. Marilyn kasvoi kahden kotitalousopettajaäitinsä kanssa. Hän oli älykäs tyttö, joka halusi elämältään jotain enemmän - hän halusi lääkäriksi! Urahaaveet romutti se tavallinen tarina. Hän rakastui säälittävään Jamesiin, tuli raskaaksi ja opinnot jäivät kesken. James halusi kaikin voimin sulautua massaan, mutta erottui kiinalaisena aina joukosta, eikä vaalea vaimo suinkaan edistänyt tavallisuutta. Vinosilmäinen James ei istunut Harvardin imagoonkaan, vaan unelmien urapesti vaihtui vaatimattomaan collegeen pikkukaupungissa. Perheeseen syntyivät Nathan ja Lydia ja sitten vielä iltatähti Hannah.

Marilyn lataa pahaatekevällä vimmalla tyttäreensä Lydiaan kaikki kariutuneet unelmansa. Lydiasta tulisi lääkäri, Lydiasta tulisi jotain suurta. James oli samoilla linjoilla, joskaan ei yhtä näkyvästi. Vanhempien painostuksesta loistava Lydia alkaa himmetä ja sammua, hänestä tulee yksinäinen ja koulumenestys heikkenee.  Perhekuvio on vääristynyt, vaikka kumpikaan vanhemmista ei tarkoita tarkoituksellisesti pahaa.  He keskittyvät Lydiaan, eivät näe Nathania, eivätkä etenkään nuorintaan, Hannahia.  Erityisen pahaa teki lukea Hannahin osasta: hän oli näkymätön lapsi, kuin koiranpentu, joka janosi huomiota, rakkautta ja kuulosteli kodin tunnelmia piilosta pöydän alta.

Olisi jotain kerrottavaa on vaikuttava ja surullinen tarina. Ng kuvaa loistavasti kunkin perheenjäsenen roolia tässä eristyneessä ja ympäristössään erottuvassa perheessä. Perheenjäsenten suhteet ovat vinksallaan ja lukija saa todistaa Marilynin pakkomielteistä piiskausta ja sisarustenvälistä kilpailua. Lukija saa kurkistaa Jamesin mielen sopukoihin, joissa leijuu koskaan ilmaisematon epäily, että Marilyn katuu avioliittoa hänen kanssaan.

Olisi jotain kerrottavaa vie lukijan keskelle perheen surua ja tragediaa ja kirjailija kuljettaa henkilöitään ja lukijaa kohtauksesta toiseen. Hän osoittaa piinallisen tarkalla tavallaan, mitä tapahtui ja mitä kukin tunsi. Tarvitaan kovia sanoja ja epätoivoisia tekoja ennen kuin puhdistava huojennus tulee. Lukija on onnellisemmassa asemassa kuin romaanin henkilöhahmot, sillä lukija tietää enemmän. Jäljelle jääneitä perheenjäseniä epätietoisuus jää kalvamaan iäti, mutta kyllä he toipuvat, ajan kululla on sellainen vaikutus. Anna Saksmanin ääni oli magneettinen ja niittasi minut tarinan äärelle. Hänen ilmeikäs äänensä istui Sari Karhulahden upeasti suomentaman tarinan tunnelmaan. Kyllä, pidin valtavasti tästä eläytyvästä ja autenttisen oloisesta kurkistuksesta vuosikymmenien taakse.

Celeste Ng - Olisi jotain kerrottavaa
Alkuteos Everything I Never Told You 2014
Suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2020
Äänikirjan lukija Anna Saksman
_______________

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Tuijata

Olisi jotain kerrottavaa on romaani siitä, miten ääneen lausumattomat toiveet voivat luoda kuilun ihmisten välille ja miten pienistä asioista kasvaa hiljaisuudessa isoja. Se on riipaiseva kuvaus kahden kulttuurin välillä elämisestä ja vanhempien lapsilleen asettamista odotuksista.

Celeste Ng (s. 1980) kasvoi Shaker Heightsissa, Ohiossa, ja asuu nykyään Cambridgessa, Massachusettsissa. Hänen toinen romaaninsa Tulenarkoja asioita (2019) on sekin ollut valtava myynti- ja arvostelumenestys, joka vahvisti Ngn asemaa yhtenä suosituimpana yhdysvaltalaisena nykykirjailijana. Ngn kirjojen käännösoikeudet on myyty 33 maahan.

Uhattu elämä, Sinebrychoffin taidemuseo

Uhattu elämä / Sinebrychoffin taidemuseo

13.2.–23.8.2020

"Eläimet ovat yksi vanhimmista kuva-aiheista – niitä tunnetaan jo esihistorialliselta ajalta. Näyttelyssä on esillä näkemyksiä eläimistä ja luonnosta 1500-luvulta nykypäivään. Teoksista välittyy eri aikakausien suhde luontoon ja eläimiin. Mitä näemme teoksissa nyt? Eläinten kautta ihminen katsoo myös itseään. Länsimaisessa maailmankuvassa eläinten ja luonnon ajatellaan olevan ihmisiä varten. Todellisuudessa ihmiset ovat vain osa kokonaisuutta. Näyttelyn teosten välityksellä tarkastellaan ihmisten matkaa luonnossa ja luonnon kanssa. Ymmärrys yhteiselosta auttaa säilyttämään elintilaa sekä ihmisille että muille luontokappaleille.” - museon sivu

Hieno näyttely oli tämäkin. Pidin siitä, että näyttelyssä soli sekä uudempaa että 

vanhempaa taidetta  ja monia tyylisuuntia. Omia lemppareitani olivat mm. Akseli Gallén-Kallelan 
pienten teosten sarja, myös Hjalmar Munsterhjelmin mystinen kasvikuva oli upea. 

Tässä maistiaisia, aivan kaikkien taiteilijoiden nimiä en painanut mieleeni.

Viggo Pedersen (1854-1926)

Eero Järnefelt (1863–1937)

Pilviharjoitelma, 1893, Ateneumin taidemuseo

Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) 

Auringonlasku aavikolla, 1909 / Ateneumin taidemuseo

Eero Järnefelt (1863–1937)

Rentukka ja sammakko / Ateneumin taidemuseo, kuva Jenni Nurminen

Karl Wilhelm de Hamilton (1668–1754)

Kasveja ja eläimiä, n. 1735

Sinebrychoffin taidemuseo, kuva Hannu Aaltonen



Hjalmar Munsterhjelm (1840-1905)

Tuntematon taiteilija

Kukkia ja papukaijoja / Sinebrychoffin taidemuseo

Näyttely Sinebrychoffin taidemuseossa 23.8.2020 asti.

Sayaka Murata - Lähikaupan nainen

36-vuotias Keiko Furukura on jämähtänyt lähikaupan osa-aikaiseksi myyjäksi, hän on ollut samassa myymälässä töissä jo 18 vuotta. Työkaverit ovat vaihtuneet, päälliköt ovat vaihtuneet, mutta Keiko on ja pysyy. Äiti ja sisko eivät ymmärrä, harvat lapsuuskaverit eivät ymmärrä. Jokaisen japanilaisen tulisi antaa panoksensa yhteiskunnan rakentamiseen, hankittava kokoaikatyö ja tehtävä uraa. Ja tietenkin mentävä naimisiin ja hankittava lapsia. Niin tekee normaali kunnon kansalainen.

Ympäristö alkaa painostaa Keikoa, joka kokee lähikaupan olevan koko maailmansa. Muuta elämää ei kaupan ulkopuolella ole kuin nimeksi. Keiko jäljittelee ulospäinsuuntautuneiden nuorten työtoveriensa reipasta puhetapaa ja pukeutumista, miettii kaupan asioita unissaankin ja syö sieltä alennuksella ostamiaan vaurioituneita ruokia. Keiko on samaistunut työpaikkaansa, hän on myyjä eikä muuta halua eikä osaa.

Alaa vaivaa jatkuva työvoimapula ja väliin töihin tulee harmillisesti myös myymäläyhteisöön sopimattomia työntekijöitä. Yksi näistä on Keikon ikäinen Shiraha, velttoileva ja lusmu, laiha ja sottainen mies. Ei kestä kauaa ennen kuin Shiraha saa potkut. Ajatella myyjän työstä, ei voisi enää alemmas vajota! Keiko tapaa itkevän miehen, joka sanoo halunneensa töihin lähikauppaan löytääkseen itselleen vaimon. Vähän aikaa mietittyään ja ympäristön naittamispaineiden alla Keiko ehdottaa, että he menisivät naimisiin. Olisivat molemmat sitten yhteiskuntakelpoisempia edes vähäsen.

Niinpä mies muuttaa Keikon kymmenen neliön asuntoon, pitää futoniaan kylpyammeessa, koska muualle ei mahdu. Hän on ilkeä ja haukkuu kilttiä ja nöyrää Keikoa rumaksi vanhaksi akaksi, joka ei todellakaan herätä hänessä seksuaalisia haluja.  Mies haluaa vain hengitellä ja elää Keikon siivellä. Mutta osa-aikatyön palkalla ei kaksi tule toimeen, niinpä mies etsii Keikolle kiihkeästi uusia kokoaikaisia työpaikkoja. Loppuhuipennuksessa Keiko ymmärtää, että pyristely on turhaa: hän  on erilainen eikä ikinä istu normeihin. Keiko kuulee lähikaupan äänen, kun se puhuu hänelle - kauppa on hänen paikkansa maailmassa ja lusmu Shiraha saa painua ihan minne haluaa.

Lähikaupan nainen on hillittömän hauska ja Keiko absurdin hupsu henkilöhahmo. Hän kävi jo lapsena terapiassa, koska kalautteli muita lapsia hiekkalapiolla päähän ja halusi pyydystää puiston varpuset päivälliseksi. Murata irvii mainiosti japanilaisen yhteiskunnan normipaineita: jos ihminen vielä 36-vuotiaana on osa-aikatyössä, sinkku ja neitsyt, hän ei voi olla normaali! Kunnon japanilaisen on tehtävä rahaa ja osaltaan estettävä väestöä mummoutumasta. Toki Keiko on överiksi viety hahmo, ja jos tarina olisi totta, surullinenhan hänen kohtalonsa ja elämänsä olisivat. Liioittelulla herättää keskustelua ja luulen sen olleen Muratan tarkoitus. Minusta pirtsakka, hyvin kirjoitettu ja hauska kirja.

Sayaka Murata - Lähikaupan nainen
Alkuteos Konbini ningen / Convenience Store Woman 2016
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
Äänikirjan lukija Vuokko Hovatta
_______________

Elegia on lukenut kirjan englanniksi,

Sayaka Murata (s. 1979) on palkittu japanilaiskirjailija, jota pidetään yhtenä maansa merkittävimpänä nykykirjailijana. Lähikaupan nainen (2020) on ollut myyntimenestys maailmalla. Se on ensimmäinen suomennettu romaani Muratalta.

Oscar Wilde - Dorian Greyn muotokuva

Oscar Wilden (1854-1900) klassikkoromaani Dorian Greyn muotokuva vie 1800-luvun lopun Lontooseen ja ylhäisten seurapiirien ylellisyyteen. Dorian Grey on 18-vuotias ja kaunis kuin kreikkalainen jumala. Kirjan juoni lienee useimmille tuttu: taiteilija Basil maalaa pojasta muotokuvan, joka vanhenee ja rumenee Dorianin itsensä pysyessä nuorena ja puhtoisena turmeltuneesta elämästään huolimatta.

Dorian toimii siis taidemaalari Basil Hallwardin mallina ja taiteen innoittajana, tunteepa maalari myös rakkautta ja eroottisia tunteita nuorta malliaan kohtaan. Eräänä syreenintuoksuisena kesäpäivänä ateljeehen sapuu maalarin ystävä, kyyninen Lordi Wotton, joka myös lumoutuu nuoren Dorianin ulkoisesta kauneudesta.

Taiteilija on ikuistanut Dorianin jumalaisen kauneuden suurikokoiseen muotokuvaan. Sitä katsellessaan Dorian ahdistuu ja ilmaisee toiveen, että maalaus vanhenisi hänen puolestaan ja hän itse pysyisi ikuisesti nuorena - ja näin maagisesti tapahtuukin. Lordi Wottonin vaikutuksesta Dorian muuttuu ja ryhtyy kiihkeästi etsimään elämässään kokemuksia. Hän rakastuu pahaisen teatterin näyttelijätyttöön Sibyl Vaneen ja muutaman viikon tuttavuuden jälkeen nuori mies väittää intomielisesti olevansa umpirakastunut ja menevänsä tytön kanssa avioon, yhteiskuntaluokkia uhmaten. Yhtenä kohtalokkaana iltana Sibyl kuitenkin näyttelee huonosti ja Dorianin rakkaus lopahtaa siihen - traagisin seurauksin. Nuori mies häivyttää mielestään Sibylin traagisen kohtalon ja jatkaa ahneesti elämäänsä.

Lordi Wottonin turmeleva vaikutus ja dekadentti ranskalainen kirja saavat Dorianin heittäytymään täysillä ns. huonoon elämään. Hän viekoittelee köyhiä tyttöjä, käyttää prostituoituja (myös poikia) ja on laitakaupungin oopiumluolien vakiasiakas. Kaiken tämän rinnalla silkkihuivi pysyy kaulassa ja asu moitteettomana. Lontoon kultivoitunut seurapiiri pitää upeita illallisiaaan, metsästää maalaiskartanoissaan ja keskustelee henkevästi. Dorian joutuu yhä syvemmälle turmeluksen suohon, mutta hän säilyy ulkoisesti puhtoisena ja nuoren näköisenä huonosta elämästään huolimatta. Mutta muotokuva, se vanhenee ja saa julmat juonteet suupieliinsä. Se on pakko piilottaa talon ullakolle lukkojen taakse.

Pian Dorian on kuin nurkkaanajettu eläin. Hän hurjistuu taiteilija Basiliin tämän tivatessa totuutta vellovista huhuista ja iskee entistä ystäväänsä palettiveitsellä. Homoseksuaalisten suhteiden kiristyksellä entisen ystävän Alanin on tultava apuun kemistin taidoillaan. Alan ei toivu tästä,  vaan päätyy itsetuhoon. Lopulta eletty synnillinen elämä ja tehdyt pahat teot alkavat painaa Doriania ja hän päättää muuttua hyväksi. Mutta on jo liian myöhäistä.

Dorianin elämäntapa Lontoon alamaailmassa tuntuu heijastelevan Wilden omaa elämää. Homoseksuaalisuus oli tuolloin vakava juttu, siitä joutui vankilaan. Teoksen loppupuolella juoni kääntyy trilleriksi tai kauhuksi, ja tarina päättyy hyvin dramaattisesti. Wilde kuvaa ylhäiset seurapiirit asiantuntevasti ja runollisen intohimoisin lausein. Lontoon ylhäisissä seurapiireissä ei tehty työtä, vaan huviteltiin ja elettiin muiden palvelemina linnoissa ja kartanoissa. Päivät täyttyivät päivällisistä, teatterista ja klubi-illoista. Nykylukijaa kenties hieman häiritsee se, että homoseksuaalisuus on piilotettu korulauseisiin ja rivien väleihin. Nykyajan tasa-arvoista naista häirinnee myös naisten mollaus, mutta pidin Wilden aikakauttaan hienosti kuvaavasta intomielisestä tyylistä.

Hieno hedonistisen narsismin ja sosieteen kuvaus. Anna-Kaari Hakkarainen viittaa tähän klassikkoon teoksessaan Kristallipalatsi, jossa tämän päivän tyyliin narsismiaan ilmentää lifestylebloggari Dora G. Dorian Greyn muotokuva on ollut pitkään lukulistalla, vihdoin se on luettu!

Oscar Wilde - Dorian Greyn muotokuva
Alkuteos The Picture of Dorian Grey 1891
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kansi Jenni Kiviniemi
Otava 2011
Kirjastosta
_______________
Muissa blogeissa: Jokken kirjanurkka  /  Lumiomena  /  Kirsin Book Club  
Kirjan taustakuva
Wilden kuva Public Domain

Laura Lähteenmäki - Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäki liittää romaanissaan Sitten alkoi sade yhteen kaksi tasavahvaa tarinalinjaa, jotka alkuun tuntuvat irrallisilta, mutta jotka tarinan edetessä kietoutuvat näppärästi toisiinsa. Kuusikymppisen Paulan silmin tutkaillaan suomalaisen naisen elämää, äiti-tytärsuhdetta, ystävyyttä, rakkautta, avioeroja ja työyhteisön ryhmädynamiikkaa. Espanjaan päätyneen Ochoetan eli Ochon kertomana saadaan tietää, miten heikoilla jostain Afrikan maasta paennut paperiton ja rahaton nuori tyttö voi olla.

Paula on ammatiltaan psykologi, joka kyllä osaa neuvoa asiakkaitaan, mutta ei itseään. Suhde Elina-tyttäreen on etäinen ja puhumaton, väliin vihaa ja loukkauksia täynnä. Paula tuntuu jämähtäneen jonnekin 70-80-luvuille, sillä hän on äärimmäisen sidoksissa tyttäreensä. Kun Elina ilmoittaa eroavansa miehestään, Paula ei ymmärrä; ”Mitä hullua”, hän sanoo. Paula tuntee tyttärensä erosta häpeää ja surua, kokee itsekin epäonnistuneensa. Vävy Kasper on ollut hänelle rakas kuin oma poika, jo 20 pitkää vuotta. Nyt Elinan ja Kasperin ero erottaa Paulan rakkaasta vävystään ja tuo eittämättä etäisyyttä myös lapsenlapsiin, Somaan ja Simoon.

Niin psykologi kuin onkin, Paula sulkee oman elämänsä tragediat sisimpäänsä, painaa ne mieluiten villaisella täyttäen itse laatimiaan normeja ja yhteiskunnan sovinnaisuuksia. Paula otti mm. miehensä Lassen takaisin puolentoista vuoden harharetkiltään ja eli tämän kanssa tyhjässä liitossa tämän kuolemaan asti. Paula on myös pitkävihainen. Eeva oli paras ystävä ja sielunkumppani 30 vuotta, mutta Eevan katalaa tekoa hän ei ole voinut antaa anteeksi. Paula asuu yksin ja yksinäisenä isoa taloaan, mutta naapuriin muuttanut boheemi Sonja havahduttaa hänet pikku hiljaa ikiomaan elämään.

Ocho / Ochoeta elää kadulla Etelä-Espanjassa. Hän on paperiton pakolainen jostain Afrikan maasta, ehkä Nigeriasta, jossa Boko Haram sieppasi koulutyttöjä. Ocho on päässyt Välimeren yli, mutta hänet on raiskattu ja hän odottaa lasta - ja hän pelkää kuollakseen raiskaajaansa ja parittajaansa D:tä. Eräänä päivänä tyttöä kohtaa satumainen onni: vanha ja tutiseva Rouva vie hänet kotiinsa ja ottaa tytön ikään kuin kotiapulaisekseen. Rouva tuntuu elävän punaviinillä ja on sulkeutunut yksinäisyyteensä. Nämä kaksi erilaisista maailmoista tulevaa eri-ikäistä naista lähentyvät päivien kuluessa, mutta Ochon on paettava suojellakseen hyvää Rouvaa D:ltä.

Lähteenmäki kirjoittaa yksityiskohtaisesti Paulan mietteistä ja tämän elämän tapahtumista. Mietin Mia Knuutilan tasaista ääntä kuunnellessani, miten olisin kokenut kirjan lukemalla? Varmasti eri tavoin ja ehkä pienet, asiallisella tyylillä kerrotut yksityiskohdat olisivat uuvuttaneet, mene tiedä. Minua kiinnosti eniten Ochon traaginen tarina. Tyttö kertoi viidestä siskostaan ja elämästään kotona; hän kertoi miten kamala ja epätoivoinen matka Saharan yli oli ja mitä kauhistuttavaa hän joutui matkalla kokemaan. Ochon kauhu ja paniikki D:tä kohtaan meni iholle. Surkeasta asemastaan ja kokemastaan huolimatta hän oli myönteinen ja viisas, palveli alkoholisoitunutta Rouvaa nöyrästi ja lohduttaen. ”Puhuminen muuttaa huolet perhosiksi ja ne lentävät pois", sanoi Ocho itsensä käpertyneelle  ja masentuneelle Rouvalle.

Lähteenmäen teksti on psykologisesti tarkkaa ja kerronta yksityiskohtaista. Huumoria ei kovin paljon ole. Hauskin kohtaus oli minusta uudenvuoden juhlinnan farssi uusperhekuvioineen. Nolojen sattumusten vuoksi yhteen päätyivät Elina ja hänen uusi kumppaninsa Ilari, Kasper ja tämän nuori tyttöystävä Moona sekä lapset Soma ja Simo. Aivan mainio näyttämökuva! Kirjan loppupuoli osoittaa, että uusperhekuvioistakin voi selvitä ja rikkoontuneet ystävyyssuhteet voivat korjaantua. Joskus todellisessa elämässäkin tarinan loppu on hyvä, ei täydellinen, mutta hyvä.

Laura Lähteenmäki - Sitten alkoi sade
Kansi Anna Makkonen

Wsoy 2020

Äänikirjan lukijana Mia Knuutila

________________

Muissa blogeissa: Leena Lumi

Laura Lähteenmäki (s. 1973) on koulutukseltaan filosofian maisteri ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kirjailijan työn lisäksi hän työskentelee kustannuspäällikkönä. Lähteenmäen esikoiskirja ilmestyi 1998, minkä jälkeen hän on kirjoittanut 18 kirjaa, joista kuusi kirjaa Ville Lähteenmäen ja yhden kirjan Ulla Ahvenniemen kanssa.

Kirjailijan kuva Veikko Somerpuro

Albert Edelfelt ja Romanovit, Sinebrychoffin taidemuseo

Albert Edelfelt ja Romanovit Sinebrychoffin taidemuseon tunnelmallisessa tiilikellarissa on pieni näyttely, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Näyttely keskittyy Albert Edelfeltin (1854–1905) vähemmän tunnettuihin, Venäjän keisarilliseen perheeseen liittyviin teoksiin. Mukana on öljymaalauksia, luonnoksia ja taiteilijan kirjeitä. Näyttelyn on kuratoinut Suomen Pietarin instituutin johtaja Sani Kontula-Webb. Lue täältä Kontula-Webbin ekstaasista, kun hän onnistui jäljittämään yhden näyttelyn Edelfelteistä pienen Rybinskin taidemuseoon ja toisen Puolaan! Tämä näyttely oli esillä Pietarissa syksyllä 2019. Suomi oli Edelfeltin aikana Venäjän suuriruhtinaskunta ja keisarillinen hovi avasi ovensa jo tunnustetulle mestarille. Albert Edelfelt tunnetaan naturalistisesta tyylistään ja realistisesta lähestymistavastaan. Taidematkoja suuntautui Italiaan, Ranskaan, Englantiin, Espanjaan, Ruotsiin, Tanskaan ja Venäjälle.

Minulle näyttelyn elämyksellisin teos oli Eremitaasin kokoelmiin kuuluva Berta ja Capi 
vuodelta 1881. Taulu on melko pieni, mutta valo hohtaa ja Bertan vaaleanpunainen röyhelömekko 
on mestarillisesti kuvattu. Taulussa on hurmaava, keveän kesäinen tunnelma ❤︎ 

Taulu ei näy kuvassani aivan kokonaan, siksi vielä Sinebrychoffin mediapankin kuva.

Hyvät ystävät, Berta ja Capi, 1881
Berta oli 10 vuotta Albertia nuorempi ja veli lähetteli siskolleen Pariisinmekkoja!
Eremitaasi, kuva: Pavel Demidov

Myös taulun mustavalkoinen luonnos on ihailtavan taidokas.

Edelfelt oli komea naistenmies. Hän oli naimisissa, mutta avioliitto ei ollut onnellinen, ja hän vietti vuosikymmeniä ainakin talvet Pariisissa. Edelfelt on inspiroinut monia kirjailijoita. Olen lukenut mm. nämä teokset, joiden bloggauksissa enemmän Edelfeltin elämästä ja kuvia hänen maalauksistaan. Venla Hiidensalo - Sinun tähtesi  / Anna Kortelainen - Virginie ( Virginie oli Edelfeltin malli ja rakastajatar ja huhutaan, että heillä oli kaksi yhteistä lasta) / Anna Kortelainen - Puolivilli Puutarha, joka esittelee Edelfeltin Haikon huvilaa, jossa hän vietti kesiään meren rannalla.

Suuriruhtinaat Kirill ja Boris Vladimirovitš lapsina, 1881
Myös ylhäiset poikalapset puettiin valkoisiin pitsimekkoihin ja heidän histensa annettiin kasvaa.

Rybinskin valtiollinen historiallinen arkkitehtuuri- ja taidemuseo

Keisari Aleksanteri III:n lapset, Mihail ja Ksenia, 1882, Yksityiskokoelma

Koivujen alla, 1882, yksityiskokoelma

MUUALTA:

Netistä löysin saman  Koivujen alla -aiheen hieman erilaisen käsittelyn.

Maalauksessa Edelfeltin siskot Annie ja Berta. Edelfeltin kolmas sisar Ellen kuoli aikaisemmin. 

NÄYTTELY SINEBRYCHOFFIN TAIDEMUSEOSSA 10.5.2020 ASTI

Anna-Kaari Hakkarainen - Dioraama

Mies valtasi minut ensi näkemällä kokonaan. Täytti minut kuvioillaan, kaiversi kasvojensa ilmeet kaikkialle, nypläsi minut täyteen mutkikkainta pitsikuviota, kuin kirjanpainajan toukka salaisia hieroglyfejään.

Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on kuvaus elämää suuremmasta rakkaudesta, ihmisenä elämisestä, valinnoista ja muistoista. Dioraamoja löytää eläintieteellisistä museoista. Ne ovat lasin sisään suljettuja lavasteita maisemasta eläimineen, staattisia ja täydellisiä, eikä niissä mikään ikinä muutu. Romaanin minäkertoja on Julia, jonka elämään kävelee suuri rakkaus Karlin hahmossa yhtenä aivan tavallisena päivänä. Kohtaaminen tapahtuu Turun biologisessa museossa, jossa Julia on kesätöissä.

Nainen lukitsee museon ovet ja jättää sen omilleen. Hän viettää muutaman päivän Karlin kanssa yhdessä kaupungin hotelleista. Tänä aikana he kokevat maailman syntyneen ja olevansa sen ensimmäiset ihmiset. He matkaavat mielikuvituksessaan ympäri maailman ja kuljeskelevat dioraamoissa sukupuuttoon kuolleiden eläinten pitäessä heille seuraa. Tiet eroavat, koska Julia ei uskalla heittäytyä Karlin toisenlaiseen, boheemiin elämäntyyliin ja luopua oman elämänsä säntillisyydestä ja uratavoitteistaan.

17 vuotta myöhemmin he tapaavat Roomassa Borghesen puistossa satumaisten taideaarteiden äärellä. Karlilla on uutisia, ja muistitikku. Suomeen palattuaan Julia haluaa erota monivuotisesta elämänkumppanistaan, turvallisesta ja hänet kasassa pitävästä Juhanasta ja sulkeutuu saman turkulaisen hotellin siihen samaan huoneeseen, jossa he rakastivat toisiaan 17 vuotta sitten. Hän kerää muistojensa pienimmätkin sirpaleet, koodaa ne ja haluaa luoda niistä dioraamat, niin että heidän rakkautensa ei ikinä katoaisi, eikä Karl.

Siinä lyhyesti teoksen juoni. Mutta tärkeämpää kuin juoni, on tapa millä Hakkarainen kirjoittaa. Hän tempaa lukijan kauniiseen ja mystiseenkin pyörteeseen, jossa Julia kysyy paljon ja pelkää paljon; jossa Julia yrittää muistaa ja kertoo elämästään. Pidin Hakkaraisen tekstistä valtavasti. Se on niin merkitystiheää, että varmaankin paljon meni ohi enkä osaa enkä halua sitä enemmälti ruotiakaan. Älykkäänä tiedenaisena Julia pohtii paljon sitä, miten teknologia ei pysty koodaamaan tunteita, mittaamaan rakkautta, vaikka niin paljon pystyykin taulukoimaan.

Mystisyyttä romaaniin toivat ihastuttavalla tavalla lukuisat sukupuuttoon kuolleet linnut ja dioraamat, jotka ihmetyttivät ja vähän kuvottivatkin. Kuten se William Bullockin Hummingbird Cabinet, jonka kuva on Julian Karlilta saamassa postikortissa: 101 kolibria tungettuina isoon lasivitriiniin. Ihmisen ahne metsästyshimo voittaa usein luonnon kunnioituksen. Dioraama on kiehtova romaani ja Hakkaraisen tavalla kirjoitettuna elämää suurempi rakkaustarina ei näyttäydy makeana ja kliseisenä, vaan siltä suurelta ihmeeltä, mikä se onkin.

Kuuntelin Anna-Kaaria Helsingin kirjamessuilla ja kirjoitin blogiini näin:

Hurmaava Anna-Kaari kertoi eloisasti uuden romaaninsa kirjoitusprosessista ja dioraamoista. Dioraamat ovat lasin sisään suljettuja, jähmetettyjä kuvia, joissa luonnonlait eivät päde. Inspiraatio kirjaan tuli Tukholman biologisessa museossa olevista Gustav Golthoffin (1845-1913) dioraamoista. Kirjailija luonnehti teostaan ’muistin palatsiksi’. Kuulostaa todella jännittävälle; haluan tietää mitä kolibri tässä symboloi ja mikä rooli sukupuuttoon kuolleella kwaggalla teoksessa on. Pidin todella paljon kirjailijan edellisestä teoksesta Kristallipalatsi. Kirjoittaminen on Anna-Kaarille tapa olla olemassa, se tuottaa alati hämmästystä ja ihmetystä elämän edessä.

Anna-Kaari Hakkarainen - Dioraama
Kansi Leena Oravainio
Tammi 2019
Kirjastosta
______________

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Reader why did I marry him?

Petri Tamminen - Meriromaani

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa

Mitä tekemistä resuisen ja epäonnisen 1800-luvun merikapteenin elämällä on nykyihmisen elämän kanssa? Paljon ja kaikki, osoittaa Petri Tamminen. Kun irrottaa itsensä ja ihmisen omasta ajastaan, on ehkä helpompi tarkastella inhimillisiä pyrkimyksiä ja unelmia, pärjäämisen pakkoa ja pelkoja. Tammisen Meriromaani on pieni suuri romaani. Kun seuraa Vilhelm Huurnan epäonnista elämänkaarta ja 'eräitä valoisia hetkiä hänen synkässä elämässään', katsoo samalla itseään.

Nuori Vilhelm Huurna muistaa äitinsä hymyn ja yrittää toteuttaa tämän suurta unelmaa: että pojasta kasvaisi arvostettu merikapteeni maailman suurille valtamerille. Niinpä Huurna seilaa elämän myrskyisillä aalloilla, kompuroi ja monesti melkein hukkuu, mutta yrittää aina uudestaan häpeästään ja nolouden tunteistaan huolimatta. Äiti uskoo häneen ja niin tekevät myös Askaisten pörheät ja rahanhimoiset isännät. Heille Huurnan nuoruus on kadehdittava asia - itseltä jo pois juossut - ja he valitsevat Huurnan omien unelmiensa toteuttajaksi.

Askaisissa Gladin salissa pidetään kokouksia kuin Alastalon salissa konsanaan. Isännät rahoittavat Huurnalle aina uuden laivan - mahdollisuuksia ei nuorelta merikapteenilta puutu. Maailman merillä seilatessaan hän upottaa viisi laivaa. Ensin menee kolme Reipasta, sitten myös Onni ja Rauha. Mutta kaikista alhoista Huurna nousee ja jatkaa etenemistään elämän aavalla. Valoisia hetkiäkin toki on. Hetkiä, jolloin hän on riehakas ja tuntee kuuluvansa tasavertaisesti kaltaistensa, ihmisten joukkoon. Mutta näistä onnen ja ilon hetkistä on maksettava kalliisti.

Surkeimpina epäonnistumisen hetkinään Huurna käy kauppaa Kaitselmuksen kanssa ja lupaa, että jos hän tästä selviää hän tekisi sitä sun tätä. Häntä pakottaa rintaa ja särkee jäseniä ja päätä, mutta mies uskoo lyypekkiläistä lääkäriä, joka sanoo särkyjen johtuvan vain hermoista. Rakkaussuhteitten yritelmiäkin Huurnalla on. Monet naiset torjuivat ja nauroivat päin kasvoja, mutta avioon hän lopulta pääsi. Vaimo odotti esikoistaan, mutta Huurna ei ollut paikalla, hän koki merikapteenin uransa tärkeämmäksi.

'Ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta, hiiohoi’, mutta ei Vilhelm Huurna kovin rautainen ollut, emmekä mekään, nykyajan pienet taapertajat. Me kompastelemme ja petymme itseemme ja muihin, unelmoimme suuria ja yritämme. Ehkä elämässä riittää se, että yrittää parhaansa? Ehkä armollisuus pelastaa meidät hukkumasta, kuten Kuurnan viimeinen kuunari Armo hänet.

Huomasin tämän hienon romaanin Tuijan linkistä ja ilokseni siitä on julkaistu tänä vuonna äänikirja. Antti Virmavirran ääni sopi hyvin teoksen tunnelmaan, se oli sopivan innokas ja maalaileva. Kaiken meritarinaan piilotetun viisautensa vuoksi Meriromaani teki vaikutuksen, mutta vaikutuksen teki myös Tammisen hiottu lause. Oli upea elämys kuunnella miten teksti soljui rytmissään kompastumatta yhtään mihinkään. Kiinnostaisi tietää, kuinka monta stilisointikierrosta Meriromaani on vaatinut. Teoksessa Silloin tällöin onnellinen Tamminen tunnusti viilaavansa lauseitaan pakkomielteisesti:

Kun minä tosiaan tutkin tekstejä aivan armottoman synkällä silmällä. Omiakin tekstejäni, varsinkin omiani. Sen vuoksi kirjoittamiseni onkin nykyään pelkkää korjailua. En ehdi kirjoittaa päivässä juuri mitään, kaikki aika menee viilatessa niitä paria virkettä. Olen hukkumassa omaan neuroottiseen tarkkuuteeni.

Petri Tamminen - Meriromaani
Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Kansi Piia Aho
Otava 2015
Aänikirjan lukija Antti Virmavirta
_______________

Meriromaani muissa blogeissa: Kirjan pauloissa / Kirsin kirjanurkka / Luettua elämää

Omat bloggaukseni Tammisen kirjoista:  
Silloin tällöin onnellinen  
Musta vyö 
Antologia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista (Seitsemän veljestä)  
Suomen historia

Anu Patrakka - Totuuden portaat

Anu Patrakan Totuuden portaat on jo neljäs Rui Santos -dekkari, mutta minulle ensimmäinen. Tapahtumat sijoittuvat kirjailijan nykyiseen kotikaupunkiin Portoon. Kirjan nimi tulee kaupungissa sijaitsevista Verdadesin (totuuden) portaista, jonka ylimmältä askelmalta löytyy murhattu nuori mies. Vainaja on jäänyt istuvaan asentoon ja saanut kuolettavan viillon kaulaansa. Mutta miksi hänen sormenpäänsä on viilletty rikki? Rui Santos ja alaisensa Rita Pereira tutkivat tapausta, mutta vainajan henkilöllisyyttä on vaikea saada selville, koska mitään erityistuntomerkkejä ei ole. Kaikki nuoret miehet ovat samannäköisiä partasuita ja monella muullakin on tatuointi.

Silminnäkijöitä saattaisi löytyä Verdadesin portaita vastapäätä sijaitsevien talojen asukkaista. Yhdessä talossa asuu vanha pariskunta Fatima ja Diamantino ja toisessa pankinjohtaja Alberto Moinha ruotsalaissyntyisen vaimonsa Ingan ja kolmen lapsensa kanssa. Kolmatta taloa asustaa naapureitten elämän helvetiksi tekevä, yksinäinen 78-vuotias Carmelinda. Tämä vanha nainen terrorisoi naapureitaan soittelemalla poliisille ja lähettelemällä solvausviestejä, jotka hän kirjoittaa ryppyisille leipäpusseista leikatuille papereille. Hän on yksinäinen ja katkeroitunut, eikä kestä mitään elämän ääniä ympärillään. Kukaan näiden talojen asukkaista ei ole nähnyt eikä kuullut mitään, niin he ainakin väittävät, Carmelindakin.

Tarina kiertyy varakkaiden vs köyhien perheiden nuorten ja heidän keskinäisten suhteittensa ympärille. Köyhä ja sinisilmäinen 16-vuotias Aida on menettänyt neitsyytensä rikkaalle Damienille, joka hylkää tytön traagisin seurauksin. Poika halua iskeä niin monta naista kuin kykenee eikä ajattelekaan vakiintumista.  Tytön veli Ivan on kunnollinen farmaseutiksi aikova poika. Hän ja Damien olivat aiemmin parhaat ystävykset, mutta ystävyys lopahti varsin karmeasta syystä. Saatuaan tietää sisarensa ja Damienin salaisesta seurustelusta, veli hautoo kostoa.

Patrakka kehittää taidokkaan ja hyvin monimutkaisen juonen, jossa henkilöt nivoutuvat toisiinsa ja heillä ei moitteettomasta julkisivusta huolimatta mene hyvin. Portugalilaisnuoret viihtyvät kuppiloissa, juovat humalahakuisesti ja huumeitakin on liikkeellä. Turistien kansoittama Portugali-idylli kätkee paikallisten asukkaitten kovaa elämää ja tragedioita. Monet vanhukset asuvat yksin Carmelindan tavoin eikä elannon hankkiminen ole helppoa. Aidan ja Ivanin äiti Maria tienaa päivässä 15 € pimeästi kotisiivousta tekemällä.

Santos-Pereiran suhde tuntuu vakiintuneen ja Santos on pikkuhiljaa ujuttanut tavaroitaan naisen asuntoon. Heidän rakkaussuhdettaan varjostaa kuitenkin skandaalin pelko, sillä esimiehen ja alaisen suhde on hankala juttu. Kirjan lopussa tapahtuu käänne, joka tietää muutosta heidän suhteessaan. Tämän yhden osan perusteella molemmat jäivät minulle etäisiksi; ehkä heidän persooniinsa on paneuduttu enemmän aiemmissa osissa.

Patrakka kuvaa henkilöittensä arkielämää lujalla otteella ja realistisesti. Tekstin sanavalinnoissa oli jotain puhekielenomaisuutta, vaikka dialogista ei ollut kyse. Tästä tuli arkinen tuntu, mikä toki kuvasi hyvin tavallisten ihmisten tavallista elämää. Tämänkertainen kirja pyörii siis pitkälti nuorison, heidän ehdottomuutensa ja toilailuittensa ympärillä. Perheitten jakautuminen rikkaisiin ja köyhiin kuvastaa hyvin myös juopaa nuorten ja heidän mahdollisuuksiensa välillä. Rikkaan perheen lellikki saa sormia napsauttamalla kaiken, köyhän perheen nuori saa taistella toimeentulosta ja pääsystä elämässä eteenpäin.

Surullisen murhatarinan ympärillä levittäytyy kontrastina aurinkoinen Porto turistilaumoineen ja idylleineen. Yhtenä turistivetonaulana on J. K. Rowlingiakin inspiroinut upea Livraria Lello. Patrakka kirjoittaa arkisesti ja todentuntuisesti, juoni kutoutui lopulta aukottomaksi paketiksi ja Portugaliin alkoi tehdä mieli.

Anu Patrakka - Totuuden portaat. Rui Santos #4
Into 2020
Kustantajalta
_______________

Totuuden portaat on lukenut myös Kirjojen kuisketta

Porvoolaislähtöinen Anu Patrakka asuu nykään Portugalin Portossa. Patrakan aiemmat Rui Santos -dekkarit ovat Huomenna sinä kuolet (Myllylahti 2017) ja Kuolet vain kahdesti (Myllylahti 2018) ja Syyllisyyden ranta (Into 2019). Kirjailijan blogi.

Käväistäänpä lopuksi Livraria Lellossa!

SusuPetal - Valkoiset talot

Taloja on neljä. Ne maalattiin alun perin valkoisiksi. Viidessätoista vuodessa väri on muuttunut samean harmaaksi. Jokaisessa talossa on kolme kerrosta, ei hissejä. Arkkitehti on asettanut talot neliön muotoon. Talojen keskellä on piha. Pihalla on keinu, pieni liukumäki ja hiekkalaatikko. Neliön keskellä on myös puilla lämmitettävä tiilinen grilli, kolme puista penkkiä ja puinen pöytä. Alakerroksissa asuvilla on oma piha. Pieneen pihaan mahtuu muovipöytä ja neljä muovituolia. Jotkut ovat korvanneet neljännen tuolin pallogrillillä. Muissa kerroksissa asuvilla on parveke. Grillaaminen parvekkeilla on kielletty. Valkoisten talojen ympärillä on lankkuaita. Sekin oli valkoinen viisitoista vuotta sitten.

Valkoiset talot on romaani pelosta, epätoivosta, luopumisesta. Tarinoita ihmisistä, jotka rakastavat, luottavat, uskovat parempaan. Kertomus ihmisistä, joita olemme.

Ei kauan sitten. Ei kaukana. Tässä. Nyt.

Kirjan takakansi esittelee Valkoiset talot näin. Se on vuorataloalue, jossa asuu monenikäisiä asukkaita ja monenlaisia perheitä. SusuPetal ottaa terävään tarkasteluunsa seitsemäntoista asukasta, joilla on elämässään sekä hyvää että huonoa. Ehkä enemmän huonoa. Jokainen henkilö saa oman, etunimellään otsikoidun luvun ja jotkut heistä ilmaantuvat myöhemmin toisen asukkaan tarinaan. Näistä lyhyistä episodeista tai novelleista piirtyy koskettava kuva alueen ihmiskohtaloista. Kirjailija ei rakenna henkilöistään kiiltokuvaa, sillä elämä on riepotellut heitä kuten elämällä on tapana.

Ihailin sitä, miten taitavasti SusuPetal luonnehti jokaisen luonteen ja elämäntilanteen muutamalla sivulla. Henkilöhahmot olivat vahvasti piirrettyjä ja  kullakin oli oma erityinen äänensä. Joukossa oli nähdäkseni vain yksi 'ongelmaton' ihminen, pian eläkkeelle jäävä lastentarhanopettaja Eeva, joka tervehti hymyllä naapureitaan, oli ystävällinen ja auttoi lähimmäistä kun oli tarvis. Mutta eivät suinkaan kaikki itseensä käpertyneet ja elämänongelmiensa kanssa tuskailevat häntäkään hyvällä katsoneet.

Asuinalue heijastaa meitä jöröjä, toisia kyräileviä ja eristäytyviä suomalaisia, jotka eivät halua tutustua naapureihinsa ja jotka pelkäävät kaikkea vierasta. Yhdenpäivänromaanin keskiössä ovat asukkaiden yhteiset grillijuhlat, joihin kaikki eivät uskaltaudu mukaan. Lukija voi mennä itseensä vaikka muukalais- ja ryssävihassaan, edes yrittää asettua syrjityn asemaan. Nuori Irina on venäläinen ja asuu äitinsä kuoltua yksin. Kukaan ei tervehdi eikä näe häntä. Kun on näkymätön, on varmaan kuollut, tuumii Irina. Nuori somalipoika Muhammed on vastikään päässyt vastaanottokeskuksesta vanhan ja sairaan isoisänsä kanssa omaan vuokra-asuntoon. Poika auttaa isoisäänsä arkisissa toimissa, syöttää, pesee ja pukee. Monet asukkaista pelkäävät ihonvärin ja muukalaisuuden vuoksi tätä vaaratonta ja kilttiä nuorta miestä. Rasismi kukkii, jos ei julkisesti, niin sisimmässä.

Taloissa asuu dementoituneita vanhuksia ja iäkkäitä leskiä. Kiltti Uuno on ottanut leskeksi jääneen pelokkaan siskonsa luokseen asumaan ja alistuu täysin ilon katoamiseen elämästään. Kolmannessa kerroksessa asuva Tyyne mummo ei jaksa enää liikkua hissittömän talon portaissa, niinpä hän on kaksi kertaa viikossa käyvän kotipalvelun armoilla. Huoltomies Eero joutuu tuon tuostakin häätämään mummon asunnossa rapistelevia hiiriä. Tietenkään mitään hiiriä ei ole, Tyyne kaipaa vain tunnetta, että joku välittää. Suurisydämisen Eeron peitellessä vanhuksen sänkyyn tämä rauhoittuu ja nukahtaa. Valkoisten talojen lapsiperheissä on eripuraa; yhden perheen äiti on lähtenyt ja isä ja poika yrittävät opetella elämään kaksin ja toipua surusta; teini-ikäinen lataa kaiken pahan olonsa vittuina maailmalle; omaishoitajat nääntyvät taakkojensa alle ja huoran osa on huoran osa.

Valkoisissa taloissa asuu kirjo onnettomia ja ongelmaisia ihmisiä. Kaikkien elämää ei ole pilannut viina eikä alkoholismi, vaikka toki heitäkin on. Ihmissuhteet ovat menneet solmuun, ei uskalleta kohdata naapuria eikä edes sitä lähintä ihmistä. Olen lukenut monta SusuPetalin kirjaa aiemmin, mutta Valkoiset talot taisi olla paras, realistisin ja sieluun menevin. Vakuuttavaa, lyhyttä ja ytimekästä henkilökuvausta.

SusuPetal - Valkoiset talot
BoD 2009
_______________

Kartanon kruunaamaton lukija

Olen lukenut aiemmin nämä SusuPetalin kirjat

Taikkarinmäellä

Vanhat poikaystävät

Pellen muotokuva & Sairaalapäiväkirja

Hedda ja Zen

Kultainen talja / Golden fleece, valokuvat Lasse Ansaharju, teksti SusuPetal

Goottiemon kauhujen lipas & Keskiäkäisiä hajatelmia

LOVE on meille suomalaisille liian imelä sana, mutta voisimme yrittää välittää.

Hyvää ystävänpäivää!

Helena Ruuska - Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija

Kirjailijoiden kuningatar, lukijoiden rakastama Lohja-sarjan luoja, vahva nainen joka pyöritti kustantajia mielensä mukaan. Eeva Joenpellon elämään mahtui säihkettä ja tunnustuksia mutta myös suurta tragediaa: menetyksiä, pettymyksiä, riitoja ja panettelua. Vahvan naisen osa 1900-luvun Suomessa ei ollut aina helppo, ei myöskään kirjallisissa piireissä. - Kustantaja

Vihdoin sain tartuttua tähän Helena Ruuskan Eeva Joenpellon (1921-2004) elämäkertaan ja olipa kiinnostava! Elämän kirjailija avaa lukijalle kurkistusaukon paitsi kirjailijan yksityiselämään myös 1900-luvun eri vuosikymmenten kustannus- ja kirjallisuuskenttään. Olen aina lukenut huononlaisesti naistenlehtiä, joten en näköjään tiennyt yhtikäs mitään Eeva Joenpellon elämästä.

Länsiuusmaalaisessa luonteessa lienee jotain samaa kuin pohjalaisuudessa: ylpeyttä, jääräpäisyyttä ja tavatonta sitkeyttä. Eeva ei tunteillut kuten karjalainen kollega Eeva Kilpi. Hän kasvoi sisällissodan jälkeisinä vuosina 20-luvun Sammatissa kyläkauppiaan tyttärenä ja kävi koulua Lohjalla. Lapsuudesta henkilöhahmojen esikuvatkin usein löytyivät. Sodan aikana hän päätyi toimittajaksi Helsinkiin ja rakastui hienon emigranttiperheen komeaan poikaan, Jarl Hellemaniin. He olivat naimisissa kolmekymmentä vuotta, kunnes tuli riitaisa ero. Jalle pani Tammessa alulle Keltaisen kirjaston ja matkusti paljon. Miehen työ avasi Eevalle tietystikin kustannusalaa sisältäpäin ja he keskustelivat Eevan käsikirjoituksista. Elämäkerrasta tulee kuva, etteivät nämä kaksi olleet koskaan kovin läheisiä. Heitä erottivat erilaiset taustat: Eeva oli suorasukainen maalaistyttö, Jalle sliipattu kosmopoliitti. Kun mies lähti työtoverinsa matkaan, katkeroitunut Eeva ei koskaan toipunut hylkäyksestä, vaan antoi palaa melko ikävästikin julkisuudessa. Jalle pysyi vaiti loppuun asti.

Vuosi 1974 oli Eevan elämässä täyttä draamaa, stressiä ja kriisiä: avioliitto oli raunioina, vanhin poika Ilmari tehnyt itsemurhan ja Eevalla työn alla Lohja-sarjan aloitusosa Vetää kaikista ovista (1974). Teos oli menestys ja Eeva ampaisi kirjataivaan kiintotähdeksi, jonka kirjojen myynti kattoi parhaimpina vuosina 15% Wsoy:n liikevaihdosta! Eeva tiesi asemansa ja käyttäytyi sen mukaan. Hänen tukensa ja turvansa Wsoy:ssa oli kustannustoimittaja Vilho Viksten; heidän yhteistyönsä ja syvä ystävyytensä kesti vuosikymmeniä, ja myös kirjailijanuran nousut ja laskut. Legendaarinen Viksten oli aina valmis tukemaan ja auttamaan omia kirjailijoitaan, niin myös Eevaa. Onkohan kustannusalalla enää vastaavanlaisia lämpimiä ja luottamuksellisia suhteita kirjailijan ja kustannustoimittajien välillä?

Eeva kirjoitti kesäisin lapsuuskodissaan Samatissa ja halusi muuttaa sinne pysyvästi. Uho ja näyttämisen halu ajoivat hänet rakennuttamaan lapsuuskotinsa maille hulppean perinnepytingin, Vares-Kantolan. Tuvassa on neliöitä yli 60 ja Eeva esitteli kotiaan mielellään naistenlehdissäsä. Kirjailijan kuoltua yllätys oli melkoinen, sillä Vares-Kantola oli testamentattu Wsoy:n kirjasäätiölle. Hulppea hirsihuvila toimii tänäänkin taiteilijaresidenssinä, jossa tällä hetkellä asuu Marianne Kurtto. Aiempia asukkaita ovat olleet mm. Tuomas Kyrö ja Katja Kettu.

Eeva Joenpellosta saa särmikkään kuvan. Hän oli pelottavan suorasukainen, herkkä kimpaantumaan, terävä suustaan ja vaikeasti lähestyttävä. 70-80-luvuilla hän oli lehdistön ja Wsoy:n kiintotähti ja myös aktiivinen kirja-alan yhdistyksissä, mm. Suomen Kirjailijaliitossa. Palkintoja sateli ja miljoonan myydyn kirjan rajakin jossain vaiheessa ylittyi. Julkisuuden valokeila ja menestys synnyttivät myös lieveilmiöitä: Eeva oli perättömien juttujen ja häirinnän kohteena vuosikaudet.  Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvo ja myös Finlandia-palkinto kruunasivat uran, mutta akateemikon arvo jäi saamatta. Yksityiselämä koki vielä suunnattoman kolhun, kun kirjailijalle rakas nuorinkin poika Johannes menehtyi nelikymppisenä syöpään. Lapsenlapsia oli, mutta yhteydenpito ilmeisesti harveni pojan kuoleman jälkeen. Suuressa talossaan kirjailija eleli yksin suurimman osan vuotta.

Minulla on hyllyssä useita Eeva Joenpellon kirjoja. Luulen, etten ole Lohja-sarjaa lukenut, ainakaan kokonaan. Sen sijaan olen lukenut teokset Tuomari Müller, hieno mies (1994) ja Elämän rouva, rouva Glad (1982). Jälkimmäisen kaksi kertaa ja taidanpa lukea kolmannenkin kerran!

Helena Ruuska - Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija
Wsoy 2015
Kirjastosta
_______________
Kirjan pauloissa, IS

"Pidä leukasi pystyssä, jos haluat tulla arvostetuksi miesten maailmassa.”

”Kirjailija nousee koko ikänsä ylämäkeä, kiipeäminen on hänen työtään.

Wsoy tilasi Marjatta Tapiolalta Eeva Joenpellon muotokuvan tämän täyttäessä 70 vuotta vuonna 1991. Öljy, 200 x 110 cm. Maalaus viittaa suurella koollaan jo presidenttimuotokuvien suuruusluokkaan. Teoksen monumentaalisuudessa voi nähdä esikuvana Albert Edelfeltin muotokuvat näyttelijä Ida Aalbergista ja laulaja Aino Achtésta. Joenpellolla on yllään iltapuku, jonka hän oli teettänyt WSOY:n kirjailijaillallisille vuonna 1952. Voimakkaat värit, ihon kuvaamiseen käytetty keltainen ja vihreä, taustan voimakas punainen, ja muut väkevän tummat sävyt tuovat muistumia Tapiolan muuhun tuotantoon ja aiheistoon 80- ja 90-luvuilla. Työ on kuulemma Wsoy:n tiloissa Eevan nimikkokabinetissa.

Kuva: Wsoy