Graham Greene - Jutun loppu

Jutun loppu sijoittuu Lontooseen vuosille 1939 - 46. Sarah Miles on naimisissa Henrynsä kanssa, mutta avioliitosta on kadonnut intohimo jo ajat sitten, jos sitä koskaan oli ollutkaan. Pariskunta pysyy yhdessä tottumuksesta ja sovinnaisuudesta, Sarah myös taloudellisista syistä. Tossukkamainen ja kiltti Henry rakastaa vaimoaan ja sietää tämän uskottomuutta.

Miesten ihailua pakonomaisesti etsivällä Sarahilla on suhteita. Vakavammaksi ja pitkäkestoisemmaksi muodostuu suhde kirjailija Maurice Bendrixiin - se kestää kiihkeänä kolmisen vuotta. Henry ja Bendrix ovat tavallaan ystäviä, mutta Sarah ja Bendrix rakastelevat häikäilemättömästi myös Milesien kodissa aviomiehen potiessa flunssaa vuoteenomana.  Raadollista ja törkeää... Bendrix on piinaavan mustasukkainen. Hän epäilee alinomaan Sarahin rakkautta, kiusaa tätä ja käyttäytyy töykeästi.

Hän on mustasukkainen menneisyydelle ja nykyisyydelle ja vastaisuudelle. Hänen rakkautensa on kuin keskiaikainen siveysvyö: vain ollessaan paikalla, minun luonani, minussa, hän tuntee olonsa turvalliseksi. Jos vain voisin saada hänet tuntemaan varmuutta, niin voisimme rakastaa onnellisesti, eikä villisti, hillittömästi, ja erämaa siirtyisi näkymättömiin. Ehkä koko elämän ajaksi.

Sarahia askarruttavat uskonnolliset kysymykset ja eräänä sodan pommitusyönä hän antaa koko elämänsä muuttavan lupauksen Jumalalle. Sarah saa toivomansa rukousvastauksen ja häipyy Bendrixin elämästä äkisti ja selityksittä.

Rakas Jumala (...) En osaa uskoa. Pakota minut. Sanoin, että olen lutka ja teeskentelijä ja vihaan itseäni. En voi tehdä mitään omin voimin. Pakota minut uskomaan. (...) Anna hänen olla hengissä, niin minä tahdon uskoa.

Kahden vuoden kuluttua Henry ja Bendrix tapaavat, ja Bendrix päätyy palkkaamaan yksityisetsivän Sarahia varjostamaan. Hän kihisee edelleen mustasukkaisuudessaan ja hurjassa vihassaan. Sarah epäilee ja etsii, ja tutkailee uskonnollista vakaumustaan, välillä uskoo Jumalaan, välillä taas ei. Sarah ei ehtinyt jättää miestään Bendrixin takia, vaikka vakavasti sitä suunnitteli. Ja aviomies Henry ja rakastaja Bendrix päätyivät yhdessä suremaan rakastamaansa naista ja asumaan saman katon alle.

Ohjaus Neil Jordan 1999 - Upea!
Pääosissa Julianne More, Ralph Fiennes, Stephen Rea

Sarah oli miesten ja suhteidensa vietävissä ja poti itsekunnioituksen puutetta. Uskottomuus ja syyllisyys saivat hänet painiskelemaan uskon ja katolisuuden kysymysten parissa. Bendrix piirtyi maanisen mustasukkaisena ja sarkastisena henkilönä, hän oli täynnä vihaa, lopulta Jumalaakin kohtaan. Henry kuvattiin kilttinä tohvelisankaritossukkana. 

Olette väärässä isä. Ei tämä ole mitään herkkää, kuten tuska. En ole tuskissani, vaan vihoissani. Vihaan Saraa, koska hän oli huora, vihaan Henryä, koska Sara ei luopunut hänestä, ja vihaan teitä ja kuviteltua Jumalaanne, koska otitte hänet pois meiltä kaikilta.

Sinä olet paholainen, Jumala, joka viettelet meitä hyppäämään. Mutta minä en halua Sinun rauhaasi enkä halua Sinun rakkauttasi. Halusin jotain hyvin vaatimatonta ja hyvin helppoa: halusin Saran elinajaksi, mutta Sinä otit hänet pois. (...) minä vihaan Sinua, Jumala, vihaan Sinua aivan kuin olisit olemassa.

Greene on mestari. Jäätävää ja huipputerävää kerrontaa tässä absurdissa kuviossa. Aikamoinen keitos uskottomuutta, moraalia, katolisuutta, sotaa, ystävyyttä ja hiukan rakkauttakin. Kirjassa oli enemmän vihaa kuin tuossa upeassa elokuvassa. Kieli vaikutti aavistuksen vanhanaikaiselta esim. juuri lukemaani Köngäkseen verrattuna. Mutta kyllä teksti eteni kuin juna ja tikitti kuin kello.

Graham Greene

The End of the Affair 1951

Jutun loppu 

Suomentanut Tauno Tainio

Tammi 1952 / 3. painos 1983

★★★★

Kirjastosta

Kolme viipaletta kulttuurista

Krista heitti minua tällä epähaasteella, jonka on pannut alulle Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogi. 

'Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa/konserteissa/baletissa/ taidenäyttelyissä/you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista.'

Omaan kesääni ei suuresti kulttuuria mahdu, lähinnä vain kirjoja ja jokunen elokuva. Käytänkin annettuja valtuuksia ja muokkaan hiukan epähaastetta. Tarvitsen nimittäin hyvin lyhkäisen version, joten tässä vastaukseni kaikessa lyhyydessään.

Viikon kirjailija - Heidi Köngäs - Olen fani!

On ajoittain satanut ja selkä ajoittain vaivannut. Mitäs silloin tehdään? Luetaan tietysti! Viimeksi luin Köngäksen romaanin Vieras mies. Täydet ★★★★★. Aivan ihana, aito, koskettava ja inhimillinen. Rakkaustarina, joka jätti minuun jäljen. Hertta vei myös jalat alta ★★★★★, saman teki huikea Dora, Dora ★★★★★. Panin eilen varaukseen kirjat Hyväntekijä, Luvattu ja Jokin sinusta. Oli pakko.

Viikon leffa - A walk in the woods 2015

Kaikkihan me muistamme nämä komeat ja karismaattiset näyttelijät nuoruutensa päiviltä - Nick Nolte ja Robert Redford. Mitkä karismat, mikä seksikkyys! Nolten muistan monista rooleista, mutta etenkin kaameasta Vuorovetten prinssistä, joka perustuu Pat Conroyn romaaniin. Redfordin ihanasta Kultahatusta, joka perustuu F. Scott Fitzgeraldin teokseen.

A walk in the woods näyttää, että aika puree myös näihin filmitaivaan ikoneihin - molemmat ovat muuttuneet papparaisiksi. Nolte on tänään pulska 75-vuotias, hauras Redford täyttää elokuussa jo 80 - kuvitella! Elokuvassa papparaiset elvyttävät vanhaa ystävyyttään ja yrittävät tallustaa Appalakkien vuoriston pitkän kävelyreitin. Ei mennyt kovin hyvin, ja keskenhän se jäi. Ei tämä mikään elämää suurempi elokuva ollut, mutta näyttelijöiden takia sen toki katsoi. Naispääosassa ihana Emma Thompson.

Viikon perinneperenna - harmaamalvikki

Kulttuuria se puutarhakulttuurikin on! Itse suosin vanhan talomme puutarhassa maatiaiskasveja ja perinneperennoja. Ne ovat sitkeitä ja vähään tyytyviä. Pentti Alanko on ollut jonkinlainen idoliesikuva jo vuosia. Tällä hetkellä kauniisti kukassa on tämä hennon roosa, korkea ja vankka harmaamalvikki - Lavatera thuringiaca. Siinä se kasvaa terassin kupeessa vuodesta toiseen, aivan itsekseen eikä hoidosta tietoakaan.

'Harmaamalvikki kasvaa luonnonvaraisena Keski-Euroopassa. Erilaisia malvalajeja on viljelty Suomessa jo 1700-luvulta alkaen. Harmaamalvikkia on pitkään kutsuttu stokruusuksi tai tokruusuksi samaan sukuun kuuluvan salkoruusun ruotsinkielistä nimeä (stockros) mukaillen. Vanhastaan malvoja on käytetty lääkekasvina, erityisesti sukuun kuuluvaa kiiltomalvaa.'

Kolme kurkkausta vähän sinne sun tänne

• Silloin tällöin harrastan lähisightseeingiä kulttuurikohteissa - viimeksi Ainolaa, Halosenniemeä, Ravintola Krapia...
• En ole musiikki-ihminen enkä kuuntele paljonkaan. Kamarikuoro Addictiota käyn kuuntelemassa sukusyistä - poikani laulaa siinä :) Hiljaisuus on minulle parasta musiikkia.
• Viimeisestä ulkomaanmatkastakin on jo yli vuosi. Matkoillani käyn museot, kirkot ja flamencoesitykset. Kyllä syksyllä pitäisi taas päästä, vaikka Barcelonan Mèrce-viikolle...

Olenpa minä kovinkin kulturelli, enkö vain!
Ja haaste on sitten vapaasti napattavissa! Olkaatten hyvät.

Heidi Köngäs - Vieras mies

Olen ollut Köngäs-hurmoksessa luettuani hiljattain Hertan ja Dora, Doran. Marjatta kiitteli myös Vierasta miestä - siihen tartuin ja hurmaannuin taas. Vieras mies on tavattoman koskettava ja ah niin kaunis kahden yksinäisen ja rikkinäisen ihmisen rakkaustarina. He ovat toisilleen pikkukaupungin ahtaitten sovinnaisuussääntöjen mukaan täysin epäsopivia, mutta kuitenkin toisilleen tuossa tilanteessa ei vaan sopivat vaan välttämättömät. Toisiinsa vastustamattomasti vetävät magneetit - seksuaalisesti täysin kokematon vanhempi nainen ja kaiken kokenut nuori mies.

Eletään aivan 1940-luvun loppua Perämeren rannan pikkukaupungissa. Sodan traumat elävät muistoissa, kuuluvat puheissa ja näkyvät asukkaissa: on leskiä, sotaorpoja ja alkoholisoituneita sodan kolhimia miehiä. Valokuvaamoa pyörittävä Iiris kantaa isätraumaa ja vammaisuutensa traumaa - lapsena sairastettu polio ja kampurajalka. Hän on pian 39, yksinäisyyteensä linnoittautunut, sukupuoleton vanhapiika, joka ei odota mitään eikä varsinkaan miestä.

Kuumana loppukesän päivänä valokuvaamoon astuu nuori vieras mies, nimeltään Vasama ja kysyy töitä. Epäileväinen Iiris huomioi miehen karvaiset käsivarret:

Täysin sopimattomat kädet tarkkuutta vaativaan, hienosäätöiseen työhön. Täysin sopimattomat kädet sähkökuvaamoon! - Tiesin heti, että ottaisin hänet.

Tästä alkaa Iiriksen ja 14 vuotta nuoremman Vasaman tiivis työskentely yhdessä valokuvaamon ahtaissa tiloissa. Luodaan katseita, syntyy seksuaalisia jännitteitä, hipaistaan miltei huomaamattomasti, ohimennen, vahingossa...

Minua ei saa katsoa niin. Minua ei saa katsoa kuin naista. Minä en ole kukaan. Minä en saa erottua. Vain minä saan kuvata toisia, mutta itse saan pysyä piilossa, katseiden ulottumattomissa. Niinhän minä olen ajatellut, tietämättäni. Olen kumittanut itseni olemattomiin, jäänyt vaille ääriviivoja.

Itkin tyhjyyttäni ja sitä, että kukaan ei ole koskaan koskettanut minua, että ainoa miehen kosketus oli tämä nopea töytäisy ovisuussa, paljas vahinko.

Köngäs rakentaa romaaninsa tässäkin romaanissa vuoropuhelulle, Iiris ja Vasama kertovat itsestään, elämästään, tuntemuksistaan ja tunteistaan vuorotellen. Ja miten Köngäs sanat heidän suuhunsa asettaakaan! Niin aitoa ja inhimillistä, tekstistä löytyy tunteiden ja ajatusten koko poukkoileva kirjo.

Komea naistenmies Vasama on kihloissa ja menossa naimisiin. Mutta Iiris vetää häntä puoleensa kuin magneetti. He syttyvät toisiinsa sieluillaan ja ruumiillaan. Seksuaalisuutensa löytäneen Iiriksen koko elämä ja asenteet muuttuvat. Hän kyllästyy kuvaamaan pelkästään sovinnaisia kiiltokuvapotretteja ja alkaa ottaa ilmeikkäitä taidekuvia kaupungin rujoista ja vähäosaisista. Seuraa ympäristön paheksuntaa ja tyrmistystä, mutta Iiris on löytänyt itsensä ja kuvaa ja elää kuin riivattu. 

Miksi otin hänet? Ja samalla tiedän, että ilman häntä en olisi oivaltanut valokuvauksesta sitä, minkä nyt tiedän. Pelkällä olemassaolollaan hän työnsi minut kielekkeelle, siihen kauhun paikkaan, josta löysin itseni.

Iiriksen rujot muotokuvat teilattiin valokuvaajien liitossa Helsingissä eikä niitä kelpuutettu liiton näyttelyyn. Kotikaupungissakin paheksutaan ja kirjoitetaan parjaavia lehtijuttuja. Näyttelytilaa ei tunnu sieltäkään löytyvän. Mutta uuteen itseensä luottaen Iiris uskoo näkemyksiinsä, kuvaa vimmaisesti ja kehittää tyyliään. Hän osaa ottaa kuvattavansa ja lohduttaa näitä kovia kokeneita ihmisiä. Iiriksen suhtautuminen saa aikaan suuren muutoksen pienen vammaisen Anjan elämässä. 

Vieras mies oli taidokasta ja taattua Köngästä, hän lumosi minut nyt jo kolmannen kerran. Köngäs on kirjailija, joka osaa pujahtaa henkilöhahmojensa sieluun. Niin kaunista, niin kaunista, niin todentuntuista. Elävästi piirtyi sodanjälkeinen pikkukaupunki ja valokuvaamon arkinen arki. Olisin toivonut Iiriksen ja Vasaman kauniille rakkaustarinalle satujen lopun. Mutta rakkaustarinat päättyvät oikeassakin elämässä miten päättyvät. Aina niistä elämänmittainen jälki jää, kuten Vieraasta miehestä minuun.

Kirjasta ovat bloganneet myös Lumiomena ja Leena Lumi

Heidi Köngäs

Vieras mies

Otava 2002

★★★★★

Kirjastosta

Naistenviikko: Andrea Maria Schenkel - Bunkkeri

Ahdan naistenviikolle vielä yhden tynkäpostauksen... Tämä oli minusta jotenkin kaamea kirja, ja aika sekainenkin se oli... Loppuratkaisukin oli hiukan hämärän peitossa, en tiedä minne toinen päähenkilöistä päätyi.

Monika työskentelee käytettyjä autoja myyvässä liikkeessä. Hän on yksin myymälässä työpäivän päättyessä kun hänet kidnapataan. Kidnappaaja vie Monikan syrjäiseen myllyyn, sen alla olevaan bunkkeriin. Monika herää pimeässä, kädet sidottuina ja alasti.

Kidnappaaja kuitenkin pitää naisesta huolta, tuo ruokaa ja juomista - eikä vaikuta raiskaajalta. Pian kidnappaaja uskaltaa näyttäytyä, ja hän alkaa vaikuttaa Monikasta tutulle. Onko hän Hans, jonka Monika passitti vuosia sitten vankilaan?

Molempien menneisyydestä paljastuu kauhistuttavia salaisuuksia kun näiden kahden kissa- ja hiirileikki etenee.

Kun tulen täyden sangon kanssa takaisin, tyttö on polvillaan nuotion vieressä, nostelee mustaa kopukkaa, jonka kädet ja klapi yhdessä muodostavat, ja puhuu sekavia. Hän on tärähtänyt. Viinaa! Tytön on saatava viinaa, se turruttaa kivun, sitä tarvitaan puuduttamiseen ja hiilen irrottamiseen käsistä. Ensin on saatava hehku sammumaan. Juoksutan vettä hänen käsiensä väliin, kuuluu sihinää, nousee savua.

Tämä tuntui minusta jokseenkin sairaalle tarinalle. Hyvinhän tämäkin oli kirjoitettu, mutta ei ollut minun juttuni. Anteeksi nyt vaan, mutta en jaksa tästä perusteellisemmin blogatakaan. Postaus kuitenkin itselleni muistiin.

Pari perusteellisempaa arviolinkkiä kiinnostuneille: Susa / Järjellä ja tunteella ja Annika / Rakkaudesta kirjoihin

Andrea Maria Schenkel

Bunker 2009

Bunkkeri

Suomentanut Leena Vallisaari

Gummerus 2011

★★★ Annan kolme tähteä, koska taidokashan tämä oli, vaikka ei minua miellyttänyt.

Kirjastosta

Naistenviikko: Satu Rämö - Islantilainen voittaa aina

Islanti menestyi hienosti jalkapallon EM-kisoissa. Pienellä - 320 000 asukkaan - väestöpohjalla se oli huikea saavutus. Vuoden 2008 finanssikriisin muistan, vuoden 2010 Eyjafjallajökullin purkauksen tietysti, panihan se koko Euroopan lentoliikenteen tuhkapilvellään sekaisin. Muistan myös, että islantilaiset sen ja sen -dottirit ovat menestyneet hyvin missikisoissa.

Oli hienoa tutustua Islantiin Satu Rämön vauhdikkaalla sisäpiiriotteella. Hän on asunut Islannissa kymmenkunta vuotta ja on naimisissa islantilaisen jäätikkö- ja retkeilyoppaan kanssa. Toimittajan ja mediatyöläisen töiden ohella Satu pyörittää Reykjavikin keskustassa yhtenä osakkaana suomalaista designia myyvää Suomi PRKL! -myymälää.

Islannista tulee tietysti ensimmäiseksi mieleen karu luonto ja ankara ilmasto, tulivuoret ja jäätiköt. Islannin rämpiessä finanssikriisin jäljiltä Eyjafjallajökullin purkauksesta koitui talouden pelastus:

Islannista tuli tuhkasateen ansiosta maailmanjulkkis. Eyjafjallajökullin purkautumisen pysäytettyä Euroopan lentokentät Islanti nousi ykkösaiheeksi sadoissa uutisissa, keskusteluohjelmissa ja nettisivuilla. Uutisankkurit vitsailivat kummallisella islannin kielellä ja puhuivat 'maailman kuuluisimmasta savupiipusta'.(...) Turisteja alkoi singota paikalle konelasteittain ja matkailualan yrityksillä on siitä asti riittänyt asiakkaita. (...) Loppu hyvin, kaikki erinomaisesti.

Islantilaisilla on loistava itsetunto ja he ovat optimistisia. Kaikki järjestyy! on lempisanonta. Ja piilokansa sitten! Jos joku asia menee mönkään, piilokansasta eli menninkäisistä saa oivan syntipukin - sen syytä kaikki!

Skúli, minne se miljoonan bullet-laina hävisi? - Valitan. Menninkäinen sotki markkinoita.

Et löydä sun avaimia! Missä ne on? - Menninkäinen vei ne.

Arnaldur Indridasonin dekkareissa jo tutustuin näihin menninkäisiin:

Menninkäiset eli tarkemmin sanottuna piilokansa ovat islantilaisia. He eivät maksa veroja eikä heillä ole sosiaaliturvatunnusta, mutta he ovat silti läsnä joka paikassa. (...) Tarinoissa tämä piiloväki vartioi yhteiskunnan moraalia. He rankaisevat huonosti käyttäytyviä kansalaisia sytyttämällä mystisiä tulipaloja tai rikkomalla tavaroita. Hyville tyypeille menninkäiset tekevät palveluksia, kuten auttavat vuorille eksyneen lammaspaimenen takaisin kotitilalleen tai turvaavat maanviljelijälle hyvän sadon.

Islannin kielessä on omituisia aakkosia eikä tekstistä löydä paljonkaan tuttua muiden kielien perusteella. Kieliopissa on yhtäläisyyksiä saksan kanssa - sanojen suvut ja sijat.

Kyrtyrmtr hyndyrbrnkkur. Kieli tuntui jonolta konsonantteja, hönkäisyjä ja äänteitä, joita sanoessa suusta lentää sylkeä. (...)  Alku ei ollut helppo. En koskaan unohda, miltä tuntui olla mykkä mytty, joka ei näyttänyt tajuavan mistään mitään eikä osannut kolmea sanaa pidempiä lauseita.

Islanninsaagat ovat pohjoismaisen kirjallisuuden jalokiviä ja islannin kieli on Pohjoismaiden latina. Vaikka nykyislanti eroaakin vanhasta islannista, viikinkien käyttämä kieli on säilynyt kaikkein parhaiten juuri tällä syrjäisellä ja pienellä saarella Atlantin keskellä.

On se omituinen maa. 320.000 asukasta, jotka jonkun mutkan kautta ovat sukua toisilleen. Ja 'kaikki' tuntevat toisensa. Ulkomaalaiset puolisot ovat tervetulleita tuomaan kansaan uutta verta - On geenibileiden paikka.

Mieheni ystäväpiiri järjestää aina ulkomaalaisvahvistukselle geenibileet kiitoksena islantilaisen kansanterveyden vaalimisesta. Siksi minutkin oli kutsuttu poikamiesboksiin grillaamaan lampaankylkeä.

Tämä oli loistavasti kirjoitettu, eloisa ja hauska, siltikin hyvin informatiivinen kirja. Suositan ehdottomasti lukemista ja tutustumista meille monelle hiukan outona pysyneeseen skandinaaviseen kumppaniimme. Linkitän tähän hienoon postaukseen, josta itse sain kimmokkeen kirjan lukemiseen - Sara - ps.rakastan kirjoja

Satu Rämö

Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Wsoy 2015

★★★★

Kirjastosta

Naistenviikko: Claudie Gallay - Tyrskyt

Ranskalaisen, vuonna 1961 syntyneen Claudie Gallayn Tyrskyt vievät karuun ja ilmastoltaan ankaraan pikkukylään Normandiassa, Cherbourin lähelle. Tuulen ahavoittamat kyläläiset ovat tottuneet meren pauhuun ja armottomuuteen, koviin myrskyihin ja elämään luonnon armoilla. Meri antaa, meri ottaa.

Seudulle on saapunut muualta nainen suorittamaan merilintujen laskentaa ja lintujen tutkimusta. Hän on halunnut paeta yksinkertaiseen elämään ja eristäytyä liioista ihmisistä. Menneisyydessä on sielua kivistävä ja kovertava rakkauden menetys.

Puristin kädet nyrkkiin. Ymmärtää mitä? Että jonain päivänä sitä herää eikä enää itke? Kuinka monta yötä olinkaan purrut tyynyä, halunnut saada takaisin kyyneleet, tuskan, halunnut jatkaa valitusta. Mieluummin niin. Sinun jälkeesi halusin kuolla, tuska valtasi ruumiini, minusta oli tullut pelkkää puutetta, olin pelkkiä valvottuja öitä...

Pahan kevätmyrskyn raivotessa kylään saapuu Lambert, viisvitonen mies joka on myös kokenut elämässään suuren menetyksen. 40 vuotta sitten hänen isänsä purjevene haaksirikkoutui rannikon edustalla myrskyssä. Äiti, isä ja pikkuveli Paul menehtyivät. Mutta Lambertia kalvaa epäilys. Hän ei edelleenkään usko, että kyseessä oli vain onneton onnettomuus.

Gallay luo aivan hurmaavan kyläyhteisön monine persoonallisine henkilöhahmoineen Tapaamme mm.

• vanhan höperöityneen Nanin, joka odottaa meren viemää perhettään
• dementoituneen Muorin, joka rakastaa edelleen miestään joka rakasti toista
• yksinkertaisen Maxin jonka palava rakkaus naiselliseen Morganeen ei saa vastakaikua
• baarinpitäjä Lilin joka on kostanut kauhistuttavalla tavalla
• kissalaumansa kanssa elelevän entisen majakanvartijan, Theon joka on kantanut salaisuuksiaan kymmeniä vuosia

Näennäisesti yksinkertaisen kyläyhteisön ihmissuhdekuvioissa on paljon salattua ja vaiettua. Vähitellen salaisuudet pulpahtavat päivänvaloon ja traagiset ihmiskohtalot paljastuvat.

Kysymykset, vastaukset, tuo valheiden ja totuuksien monimutkainen kudelma. Asiat jotka sanotaan väärään aikaan, jotka sanotaan vain osittain tai jätetään kokonaan sanomatta. Kaikki vastavalon sävyt.

Meri ja luonto ovat väkevästi läsnä. Lokit ja tiirat kirkuvat, merimetsot pesivät. Majakka loimottaa ja sumusireenit huutavat. Gallay luo kerrassaan viehättävän kudelman, joka oli ajoittain dekkarimaisen jännittävä. Jos jotain pitää nipottaa, niin se on luostariin vetäytyneen miehen hahmo, sillä siinä oli liikaa epäuskottavia aineksia.

Kirjaa on luettu ja ylistetty paljon blogeissa. Linkitän Lumiomenaan, josta löytyy linkkejä muihin blogeihin.

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löytyvät Tuijatan blogista.

Claudie Gallay

Les Déferlantes 2008

Tyrskyt

Suomentanut Titia Schuurman

Avain 2010

★★★★

Kirjastosta

Naistenviikko: Andrea Maria Schenkel - Tapaus Kalteis

Tuomitun armahtamiseen ei suostuta. Tuomio on täytäntöönpantava välittömästi Stadelheimin vankilassa. Julkinen tiedottaminen ei ole suotavaa. (...) Tämänkaltaiset teot saattoivat menestyä vain Weimarin tasavallan rappeutuneessa maaperässä. Demokratia on syöpäkasvain, epäsosiaalisten elementtien pesäpaikka. (...) Saksan kansa on terve, ja terveenä sen tulee vastedeskin pysyä. Niinpä tämänkaltaiset kansakunnan viholliset on poistettava kansan keskuudesta. (...) Koska tekijä on syntyperäinen saksalainen, arjalainen ja lisäksi NSDAP:n jäsen, tuomion välitön täytäntöönpano ja ehdoton tapahtuneesta vaikeneminen on välttämätöntä. (...) On vältettävä kaikkea, mikä saattaa vahingoittaa puoluetta ja kansallissosialistista liikettä.

Näin dramaattisesti alkaa Tapaus Kalteis. Schenkel sai idean dekkariinsa tositapahtumista: sarjamurhaaja ja -raiskaaja Johan Eichhorn tuomittiin vuonna 1939 teloitettavaksi giljotiinilla. Häntä etsittiin Münchenin ympäristössä 10 vuotta ja lopulta hän tunnusti 5 murhaa ja 90 raiskausta. Tämäkin dekkari perustuu haastatteluihin ja fiktiivisiin kuulustelupöytäkirjoihin Hiljaisen kylän tyyliin.

Schenkel kuvaa usean nuoren naisen elämäntilannetta ja sielunelämää 1930-luvun tiukassa taloustilanteessa. Tytöt muuttavat Müncheniin, kansallissosialismin sydämeen maaseudulta ilman pennin hyrrää ja ilman tiedossa olevaa työpaikkaa. He ovat sinisilmäisiä ja luottavaisia, mielessä on kova halu jättää taakseen tylsä ja yksitoikkoinen maalaiselämä ja maistaa suurkaupungin vapautta ja huvituksia.

Näin teki myös Kathie, joka janosi huolettomuutta ja hohdokasta kaupunkilaiselämää. Ilman majapaikkaa Kathiekin ajautui ravintoloihin ja miesten vuoteisiin.  Kirjan sivuilla saamme tutustua  Kathien lisäksi Gerdaan, Kuniin, Marlikseen, Ernaan, Hertaan... Walburga oli tämän väkivaltaisen sarjamurhaajan pahoinpidelty vaimo, joka ei helpolla päässyt irti - kuten eivät naiset nykyäänkään väkivaltaisista  miehistään.

Mitäkö teen mieluiten? Mieluiten ajelen pyörällä. Katselen maisemia ja tietysti naisia. […] Kun sillä tavalla ajelee ympäriinsä, ja kaikki ne naiset tulevat vastaan. Hame nousee pyörällä ajaessa aina ylös. Silloin näkee niiden alusvaatteet. Siitä minä tykkään, eihän siinä mitään pahaa ole. Naisethan tekevät sen ihan vasiten. Ne pukeutuvat pyöräilemään lähtiessä vasiten sillä tavalla, että hameet nousevat ylös ja kuka tahansa voi nähdä niiden alusvaatteet. Alusvaatteet ja reidet, miten ne hinkkaavat, siitä minä tulen aina ihan hurjaksi. Mutta sitähän ne juuri haluavat, ne haluavat sitä.

Aihe oli varsin kuvottava ja varsin luotaantyöntävä, mutta  Schenkel kuvasi mestarillisesti tuon perverssin raiskaajan ja murhaajan mietteitä ja toimintatapoja. Katkelmista syntyi hyvä ajankuva 1930-luvun Saksasta. Ei kaikkea mielikseen lukenut, ei todellakaan. Mutta Schenkel oli paneutunut perusteellisesti psykopaattiseen käyttäytymiseen, hallitsi teemansa ja tiesi mistä puhui.

Deutscher Krimi Preis 2008

Pari bloggausta: Suketus ja Annika

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löytyvät Tuijatan blogista.

Andrea Maria Schenkel

Kalteis 2005

Tapaus Kalteis

Suomentaja Leena Vallisaari

Gummerus 2010

★★★★

Kirjastosta

Naistenviikko: Andrea Maria Schenkel - Hiljainen kylä

En ehtinyt mukaan dekkariviikkoon, mutta bloggaan nyt naistenviikolla muutamasta dekkarista. Törmäsin tähän kirjailijaan Ullan bloggauksessa, ja kun Jassukin häntä hehkutti, oli aivan pakko tutustua Schenkeliin. Naistenviikkoon osallistuvat blogit löytyvät Tuijatan blogista.

Andrea Maria Schenkel on vuonna 1962 syntynyt saksalainen kirjailija ja hän on kaksinkertainen Deutscher Krimi Preis -voittaja. Vuonna 2007 palkittiin tämä hänen esikoisromaaninsa Hiljainen kylä (Tannöd) ja vuonna 2008 toinen romaani Kalteis. Schenkelin rikosromaanit ovat menestyneet saksalaisella kielialueella erinomaisesti. Kirjat ovat olleet kriitikoiden, palkintoraatien ja lukijoiden suosikkeja.

Toinen maailmansota on päättynyt 10 vuotta sitten, eletään 1950-lukua uneliaassa Tannödin maalaiskylässä. Kylän rauha järkkyy ja pelko pulpahtaa pintaan, kun syrjäisellä Dannerin maatilalla tapahtuu järkyttävä lahtaus: koko talon väki murhataan erityisen raakalaismaisesti - vanha isäntäpariskunta, heidän aikuinen tyttärensä ja tämän kaksi pientä lasta ja vielä talon uusi piikakin.

Schenkel rakentaa dekkarinsa nerokkaasti: kylään saapuva ulkopuolinen lehtimies haastattelee kylän väkeä. Haastattelulausunnot ovat hyvin todentuntuisia, päivitteleviä ja jossittelevia, kuten tuollaisen tapahtuman sattuessa odottaa sopiikin. Kyläläiset puhuvat suunsa puhtaaksi, perheestä kiertäviä juoruja ja huhuja kommentoidaan, ja käy ilmi että oikeastaan kukaan ei pitänyt omituisesta talon väestä.

Pikkuhiljaa haastatteluista syntyy karmaiseva kuva siitä, mitä talossa on vuosien kuluessa tapahtunut. Miten ukko Danner on sabotoinut ja alistanut vaimoaan ja tytärtään, mitä juonia tytär Barbara on isänsä nujertamiseksi kehitellyt ja mihin epätoivoisiin tekoihin rakkaus ja seksuaalinen himo johtaa. Tämä oli aika kylmäävää luettavaa.

Kirjaa ei voi valottaa enempää pilaamatta lukunautintoa, mutta suosittelen ehdottomasti. Minut Schenkel piti näpeissään aivan loppuun asti. Kerronta oli jäätävän viileää, iso paha leijui kylän yllä.

Sen minä sanon, ettei tässä maailmassa Jumalaa ole, on vain helvetti. Ja tässä maailmassa se on meillä päässämme, sydämessämme. Paha henki asuu jokaisessa, ja jokainen voi milloin tahansa päästää pahan henkensä valloilleen.

Schenkelin dekkarit ja lisää niistä täällä.
Tannöd 2006 - Hiljainen kylä 2009
Kalteis 2007 - Tapaus Kalteis 2010
Bunker 2009 - Bunkkeri 2011
Finsterau 2012
Täuscher 2013

Als die Liebe endlich war 2016




Andrea Maria Schenkel
Tannöd 2006
Hiljainen kylä
Suomentaja Leena Vallisaari
Gummerus 2009
★★★★
Kirjastosta

Ralf Rothmann - Kuolema keväällä

Tarinan päähenkilöt ovat Walter ja Fliete, 17-vuotiaat karjanhoitajapojat Pohjois-Saksasta. Politiikka ei kiinnosta, natsismi ei kiinnosta, Hitler ei vähääkään, mielessä ovat vain tytöt... Mutta toisen maailmansodan loppuvaiheissa Hitlerin armeijaan kelpaavat kaikki, myös melkein lapset. Nämä pojatkin pakkovärvätään illan tansseissa. Seuraa kolmen viikon tehokoulutus, minkä jälkeen Walter päätyy autonkuljettajaksi huoltojoukkoihin, Fliete etulinjaan.

Tätä sotaa käyvät kyynikot, jotka eivät usko mihinkään, paitsi vahvemman oikeuteen. Kuitenkin ne on pelkkiä pikkusieluja ja raukkiksia, näin sen rintamalla. Potkivat alempiaan ja pokkuroivat ylempiään ja surmaavat naisia ja lapsia. (...) Ja sellaiset tyypit saavat sammuttaa minulta valot.

Walter oli harkitsevainen ja aikuismainen nuorimies, Fliete suorapuheinen tulisielu. Walter oli aina toppuutellut ystäväänsä, mutta nyt ei voinut pitää huolta hänestä, koska sota vei heidän tiensä eri tahoille. Ystävyys ilmeni liikuttavasti ja järkyttävästi vankilakohtauksessa. Sodassa ja  Hitlerin armeijassa oli pakko totella, valinnanvaraa ei ollut.

Koska olet hänen ystävänsä. Silloin tähtäät tarkasti, jotta hänen ei tarvitse kärsiä.

Olen ollut tätä lukiessa tympeä ja kylmä lukija. En innostunut enkä kunnolla päässyt sisään. Johtuiko se Rothmannin asiallisesta tyylistä, tekstissä kuultavista saksankielen jäykistä rakenteista vai aikaisemmin lukemieni kirjojen vaikutuksesta - mene ja tiedä. Ehkä vain huono ajoitus... Joka tapauksessa mm. Mageen Sopimus, Köngäksen Dora, Dora, Ketun Kätilö ja Rannelan Frau säväyttivät minua paljon enemmän.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Tuijata, Leena Lumi ja Bleue

Ralf Rothmann

Im Frühling sterben 2015

Kuolema keväällä

Suomentanut Raija Nylander

Atena 2016

★★

Kirjastosta

Xiaolu Guo - 20 Fragments of a Ravenous Youth

Heavenly Bastard in the Sky,
isn’t it about time I got my lucky break?

Xiaolu Guo kirjoitti tämän kirjan hyvin nuorena kiinaksi. Eglanninnos julkaistiin ensimmäisen kerran 2008 / Chatto & Windus. Loppusanoissaan Guo sanoo, että kääntäminen oli haasteellista, koska tekstissä oli paljon nuorten slangia. 10 vuotta kiinalaisen version ilmestymisen jälkeen hän halusi myös muokata tekstiään uusiksi. Niinpä syntyi kokonaan uusi versio. Kirjassa on runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia.

Kirjan päähenkilö Fenfang  (kuten Guo itsekin) saapuu Pekingiin maaseudulta 17-vuotiaana paremman elämän toivossa. Aika pian hän lyöttäytyy yhteen Xiaolinin kanssa ja muuttaa tämän perheen luo asumaan. Kuusi ihmistä pienessä huoneessa. Vähäpätöiset työt seuraavat toisiaan. Lopulta Fenfang pääsee filmiyhtiöön esittämään mykkiä pieniä sivurooleja.

Koko ajan tyttö kouluttaa itseään ja kerää todistuksensa ja muut tärkeät paperinsa Mao-laatikkoon. Sen hän pelastaisi maanjäristyksessäkin ensimmäisenä, koska siinä on koko hänen identiteettinsä. Fenfang ei kestä Xiaolinin perheen meteliä, muuttaa muualle ja tutustuu amerikkalaiseen Beniin. Hylätty ex poikaystävä  vainoaa kuin hai Hemingwayn vanhusta merellä.

Kolmeen vuoteen filmiosat eivät parane. Niinpä ystävänsä Huizin rohkaisemana Fenfang yrittää vähän toisin: kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksen. Mutta se ei kuvaa riittävän modernia kiinalaista ja kommunistinen sensuuri hylkää sen. Naiskirjailijana häneen suhtaudutaan väheksyvästi, naiskirjailijoita ei Kiinassa ole. Piste. Lopulta Fenfang saa käsikirjoituksensa myytyä underground-tuottajalle.

So, you're a woman writer. I, eh, I've never read anything by a... You know... woman before. And eh, don't be angry, but let me tell you women can't write. You tell me which great writer in China was a woman? There just aren't any.

Guo kirjoittaa Fenfangin kokemista vaikeuksista yksinäisenä nuorena naisena Pekingissä. Asukaskomiteat vahtivat, poliisit kuulustelevat ja häntä pidetään prostituoituna. Asuinolot ja rahatilanne pysyvät surkeina, ja Gobin hiekkamyrsky pyyhkii Pekingiä. Kun käsikirjoitus on myyty, Fenfangin rahatilanne paranee, hän laittaa vähäiset tavaransa varastoon ja suuntaa eteläiseen Kiinaan:

Facing the Ocean, the Warmth of the Spring is Blossoming.
- Cha-Haisheng, kiinalainen naisrunoilija

EDIT

Lukiessani en tajunnut että tämä perustuu hyvin tarkasti kirjailijan omaan elämään, jos olisin tiennyt ehkä olisin kokenut toisin.
Ok lukukokemus, mutta ei innostanut.

Xiaolu Guo

郭小橹 饕餮青春的二十个瞬间 
20 Fragments of a Ravenous Youth

(Chatto & Windus 2008)

Vintage 2009

★★

Kirjastosta

Patti Smith - M Train

Patti Smith käy - siis toimii! - kahvilla ja asuu kahviloissa. Café 'Ino on ollut melkein kuin oma olohuone 10 vuotta, mutta sitten se lopetti toimintansa ja Patti siirtyi muualle... Patti näkee todellisentuntuisia surrealistisia unia ja ennustaa itselleen tarot-korteista. Hän tekee pyhiinvaellusmatkoja itselleen tärkeitten ja rakkaitten, kuolleitten kirjailijoiden haudoille. Mustavalkoiset polaroidit ovat hänelle kuin rukousnauhan koristeet, todisteita pyhiinvaelluksen etapeista.

Pattilla on polaroidit mm. näistä: 
Roberto Bolañon tuoli, Pasternak Café Berliini, Schillerin pöytä Jena, Frida Kahlon kainalosauvat, Akutagawan hauta Japani, Sylvia Plathin hauta, Herman Hessen kirjoituskone, Virginia Woolfin kävelykeppi...

Mietin, mitä tarkoitti olla 66-vuotias. Se oli sama numero kuin Amerikan alkuperäisellä valtatiellä..... (...)  Kuusikymmentäkuusi, minä ajattelin, mitä helvettiä. Tunsin kuinka kronologiani venyi, lumi oli lähempänä. Tunsin kuun läsnäolon, mutta en nähnyt sitä.

Pattin ajatuksenvirrassa kuultaa yksinäisyys, melankolia ja kaipuu. Hänellä on ikävä yli 20 vuotta sitten äkillisesti kuollutta miestään Fred Smithiä.

Lennon puolivälissä aloin kyynelehtiä. Etkö voisi vain tulla takaisin, minä ajattelin. Olet ollut poissa jo niin kauan. Etkö voisi vain tulla takaisin. Minä lopetan matkustelun; pesen sinun vaatteesi.

-----------------

Uskon liikkeeseen. Uskon tähän hilpeään palloon. Uskon keskiyöhön ja keskipäivän hetkeen. Mutta mihin muuhun minä uskon? Joskus kaikkeen. Joskus en mihinkään. Kaikki on ailahtelevaa kuin lammen pinnalla pyrähtelevä valo. Uskon elämään, jonka me kaikki jonain päivänä menetämme.

Haikeanhieno alakulon sävyttämä kirja ajattelevan ja pohtivan ihmisen ajatuksista. Omaa melankoliaani lisäsivät samanaikaiset Nizzan tapahtumat. Tänään tämä pallo ei tunnu kovin hilpeältä.

Ei tule usein ihasteltua kirjojen visuaalisuutta. Mutta tämä kirja on kuin koru, eleetön ja koruton kuin Patti Smith itse. Typografia sopii hyvin karismaattisen Pattin ajatuksiin, samoin kuin mustavalkoiset kuvat. Antti Nylénin suomennos on taidokas.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Ulla ja Omppu

Patti Smith

M Train

M Train - elämäni tiekartta

Suomentanut Antti Nylén

Siltala 2015

★★★★

Kirjastosta.

Carol Shields - Ruohonvihreää

Ruohonvihreää on Shieldsin toinen romaani ja tavallaan jatkoa Pikkuseikoille. Nyt pääosan ja puheenvuoron saa Judith Gillin pikkusisko, runoilija Charleen Forrest. Ja voi millä maanisella ja neuroottisella puhetulvalla hän aloittaakaan! Shieldsin kerronta imaisi heti mukaansa. Charleenen runosuoni ei tosin ole sykkinyt kahteen vuoteen. Niukan elantonsa hän saa tieteellisen Aikakauslehden jokapaikanhöylänä.

Charleen on 38-vuotias, miehensä hylkäämä, eronnut ja teini-ikäisen Sethin äiti. Miesystävänä Eugene, hänkin eronnut, ammatiltaan oikomishammaslääkäri. 

Me olemme luusereita. (Kurjat löytävät aina toistensa luo, oli äidillä tapana sanoa.) Me onnettomat hylätyt, meitä voimakkaampien hylkäämät puoliskot. Ihmisjätteet. Lietteet. (...) ... meidän rakasteluammekin sävyttää epäilys: olemmeko me vain kaksi raajarikkoa, jotka pitävät toisensa pystyssä? Voiko välillämme olla enemmän kuin toisen luokan intohimoa? Voiko tyhjästä nyhjäistä?

Leskeksi jääneen, rintasyöpää sairastavan 70-vuotiaan äidin häihin matkataan lännestä itään laajan Kanadan halki. Äidin talossa kaikki siskosten ahdistavasta lapsuudesta palautuu mieleen. Mikään ei ole muuttunut. Äiti on sama saita, kylmäkiskoinen ja empatiakyvytön itsensä.

Eikä hänen heikkoudestaan vyöry lempeyden vaan kaikenlaisen arvostelun hyökyaalto. Ei ihme, että hänellä ei ole ystäviä. Ne harvat ihmiset, jotka ovat vuosien mittaan yrittäneet lähestyä häntä ystävällisesti, hän on lakaissut sivuun uteliaina nuuskijoina ja tulkinnut heidän avuliaisuutensa ilkeydeksi ja ylimielisyydeksi.

Judithin ja Charleenen äiti näyttäytyy todella ikävänä, ilottomana ja pessimistisenä naisena. Hän käytti kaiken energiansa kotinsa pakkomielteiseen sisustamiseen, rakkautta ja välittämistä ei tyttärille herunut. Ja se on jättänyt jälkensä, erityisesti Charleeneen. Rouva McInnin persoona puhutteli minua erityisesti, koska tunnistin hänessä oman äitini puritaanisia ja pessimistisiä piirteitä. Charleen etsii selitystä äitinsä käyttäytymiselle, arvelee osasyynä olevan heidän jäyhät skotlantilais-irlantilaiset geeninsä. Rakkaudettoman lapsuuden kierre siinä taitaa jatkua sukupolvesta toiseen...

Viihdyin loistavasti kirjan parissa, hurmaavuutta kesti kunnes aikakausi vanhoine sekopäisine hippeineen sai liian suuren huomion. Veli Adamin henkilöllisyys ja sen paljastumiseen liittyvät tapahtumat tuntuivat myös liian epärealistisilta.

Mutta Charleenen persoona oli aivan ihastuttava! Hän väitti, ettei hänellä ole rohkeutta, mutta karkasihan hän 18-vuotiaana ensirakkautensa Watsonin matkaan mantereen toiselle puolelle, moottoripyörän selässä. Hän rakastaa yli kaiken poikaansa Sethiä ja originelleja hippiystäviään. Hän on eläväinen nainen, jonka ajatukset lentelevät ja poukkoilevat. Hänelle sattuu ja tapahtuu.

Minulla on kamala olo, oi voi, kamala olo, niin paljon minua hävettää, ihan helvetillinen olo. Olisi parempi kuolla, voi hyvä luoja, tämä on niin noloa, niin nöyryyttävää, joutua tällä tavoin nöyryytetyksi. Senkin tyhmyri, tyhmyri, voisin oksentaa, sillä minua hävettää niin, eikä sitä saa enää pois, tehty mikä tehty, mikään ei tee sitä tekemättömäksi, voi hyvä jumala.

Luulen, että monellakin on ollut samantapaisia hupaisia tuntoja jonkun emämunauksen jälkeen :)

Muutama bloggaus: Katja, Omppu, Mari A

Carol Shields

The Box Garden 1977

Ruohonvihreää

Suomentanut Hanna Tarkka
Otava 2012

★★★★

Kirjastosta

Carol Shields - Pikkuseikkoja

Pikkuseikkoja on tuotteliaan Shieldsin esikoisromaani, joka kertoo kanadalaisen Gillin perheen elämästä 1970-luvulla. Äiti Judith on elämäkertojen kirjoittaja, isä Martin kirjallisuudenprofessori, erikoisalanaan Milton. Perheen lapset ovat 16-vuotias tytär Meredith ja 12-vuotias poika Richard.

Isän työn takia perhe vietti vuoden professorivaihdossa Birminghamissa Englannissa ja he asuivat sen ajan Spaldingin perheen rähjäisessä talossa. Poika Richard on edelleen tiiviissä kirjeenvaihdossa Spaldingien tyttären Anitan kanssa. Tuolta ajalta juontaa yksi Judithin suuri ongelma.

Hän ei nimittäin voinut vastustaa uteliasta luonnettaan, vaan tutki Birminghamissa isä Spaldingin hylätyt käsikirjoitukset - ja varasti niistä juonen uuteen romaaniinsa! Judith itse tuli lopulta katumapäälle ja hylkäsi romaaninsa, mutta sen aiheen pääsi sattumusten kautta varastamaan perhetuttu, Kanadan kansalliskirjailija Furlong - häikäilemättömästi ja häpeämättömästi. Judith painiskelee asian kanssa viikkotolkulla, mutta sitten syytös ryöpsähtää ilmoille pidäkkeettä ja aivan väärässä paikassa:

"FURLONG, SENKIN SIKA. Senkin sika."

Tämä on kutkuttava kohtaus ja case tuottaa Judithille paljonkin päänvaivaa, ja johtaa tutkailemaan mikä on plagiointia, mikä ei. Judithilla on työn alla todellisen 1800-luvulla eläneen uudisasukaskirjailijan Susanna Moodien elämäkerta. Hän istuu arkistoissa ja miettii miten lähdeaineistoista tavoittaisi Moodien todellisen olemuksen.

Judith yrittää ymmärtää murrosikäisiä lapsiaan ja professorimiehensä omalaatuisia tutkimusmenetelmiä. Ystävä- ja tuttavapiirin kuviot ovat myös monimutkaisia. Itsestään hän tuumii näin:

Minä tarkkailen. Oma elämäni ei tule koskaan riittämään minulle. Se on syntymävika, minun ainoa, ainoa sairauteni muuten onnekkaassa elämässä. Olen tarkkailija, sivullinen, pidän siitä tai en, ja olen täysin pääsemättömissä asiantilaan liittyvistä riskeistä. Ja palkinnoista.

Tämä oli pienimuotoinen arkielämän ja ajatusvirtojen kuvaus. Kivipäiväkirjat oli banaalisti ilmaisten elämää suurempi kirja. Heti sen perään luettuna Pikkuseikkoja jätti vähän kylmäksi. En löytänyt kaipaamaani hohtoa, jotain uupui. Ilmeisestikin olen suuremman draaman ystävä. Eihän tässä mitään olennaista vikaa ollut, kieli oli kaunista ja havainnoivaa, mutta aihe ei kiinnostanut.

Pikkuseikkoihin on moni bloggari ihastunut mm. Krista ja Katja

Carol Shields

Small Ceremonies 1976

Pikkuseikkoja

Suomentanut  Hanna Tarkka
Otava 2011
★★✩
Kirjastosta.

Carol Shields - Kivipäiväkirjat

Kivipäiväkirjat on Carol Shieldsin läpimurtoteos, joka toi hänelle Pulitzer-palkinnon. Luin tämän ensimmäisen Shieldsini Blogistanian kesälukumaratonissa. Harmikseni keskittyminen herpaantui hiukan kirjan loppupuolella. Lukupinossa odottavat jo Pikkuseikkoja ja Ruohonvihreää. Tämä on fiktiivinen elämäkerta, joka kertoo Daisy Stone Goodwillin elämänkaaren traagisesta syntymästä vanhuuteen ja kuolemaan, ajanjaksona koko 1900-luku.

Daisyn oppimaton lihava äiti Mercy menehtyi synnytykseen köyhässä Manitoban Tyndallissa vuonna 1905. Isä Cuyler, 26-vuotias köyhä kivenhakkaaja ei voinut huolehtia yksin pienestä vauvastaan. Naapurin rouvasta Clarentine Flettistä tuli Daisylle 11 vuodeksi sijaisäiti ja hänen pojastaan Barkerista kuin eno.

Monimutkaiset olivat kohtalon tiet. Clarentinen kuoltua yllättäen onnettomuudessa kuvaan astui taas isä Cuyler, joka sai loistavan työpaikan Yhdysvaltain puolelta, Indianan Bloomingtonista. Cuyler vei nuoren tyttärensä mukanaan uusiin ympyröihin, joissa menestyi ja vaurastui. Daisylta ei puuttunut maallista hyvää, mutta ulkopuoliseksi ja ajelehtivaksi hän tunsi itsensä koko elämänsä.

Daisy naitettiin nuorena, mutta häämatkalla tuore aviomies menehtyi traagisesti. Isä oli tällä välin löytänyt uudeksi vaimokseen hössöttävän italialaisen Marian eikä Daisy kestänyt kauaa asua heidän kanssaan. Hänen oli pakko päästä pois, ja avioliitto oli ainoa pakomahdollisuus. Daisysta tuli itseään 20 vuotta vanhemman miehen puoliso, kotirouva, joka hoiti kolme lasta ja kodin ja loi myös kukoistavan puutarhan.

Vasta puolisonsa kuoltua Daisy pääsi ansiotyön syrjään kiinni ja sai jotain ikiomaa - sekä arvostusta. Daisysta tuli rouva Viherpeukalo Recorder-lehteen. Yhdeksän vuotta tätä iloa ja onnea kesti, kunnes palsta juoniteltiin häneltä pois. Hiukan vajaa viisikymppinen Daisy masentui pahoin.

On hänellä ennenkin ollut tällaisia murheen puuskia. Hänen tautinsa on orpous - sen hän tunnistaa samalla tavalla kuin ihminen tunnistaa migreenin oireet: siinä se taas tulee - ja taas - ja hän makaa paikoillaan turvattomana, sukupuolettomana, iättömänä, yksin. 

Tämä oli huikean hieno pienten ihmisten elämän kuvaus. Shields loi herkullisia henkilöhahmoja, joilla kaikilla oli omat hyveensä ja paheensa, omat omituisuutensa ja liikuttavat kohtalonsa. Mainittakoon pari päähänpinttymää tai omituisuutta: isä Cuyler rakensi vuosikausia pienistä kivistä monumenttia synnytyksessä kuolleen vaimonsa haudalle. 10-metrisestä tornista tuli kuuluisa Yhdysvaltoja myöten. Kasvitieteilijä Barker Flett puolestaan helli täydellistä tikankonttikokelmaansa.

Kohtalon oikulliset sattumukset pyörittivät etenkin äidistään orvoksi jäänyttä Daisya, mutta myös muita kirjan henkilöitä. Shields kuvasi hahmojaan lämmöllä, ymmärtämyksellä ja hellyydellä. Liki 400 sivuun mahtuu paljon henkilöitä ja tapahtumia. Tämä on kokonaisuus, jota on vaikea luonnehtia ja eritellä. En voinut muuta kuin lukea ahmien, ihastuneena. Loistava kirja. 

Hanna Tarkan suomennos oli eleettömän kaunista ja sopi hyvin Kivipäiväkirjojen mielenmaisemaan. Pikkuruisia tähtiä sateli tätä helmeä lukiessa:

Mutta ahdistuksestakin hän kaivaa kuin kätketyn helmen esiin kykynsä katsella maailmaa hyvinkin viileästi ja elävästi. Kirkkaus ryöpsähtää häneen kuin pikkuruisten tähtien sade.

Pari bloggausta: Suketus, Leena Lumi

Carol Shields

The Stone Diaries 1993

Kivipäiväkirjat

Suomentanut Hanna Tarkka

Otava 2000

★★★★★

Kirjastosta.

Blogistanian kesälukumaraton

Päätin extempore osallistua Blogistanian kesälukumaratoniin. Ideana on käyttää 24 h lukemiseen tänä viikonloppuna. Tarkemmat ohjeet ja lukumaratonin säännöt löytyvät Ja kaikkea muuta -blogista.

En ollut tähän yhtään varautunut, mutta katsotaan miten elämäni ensimmäinen lukumaraton sujuu. Maratonin aloitan tänään noin 18.00 ja lopetan siis huomenna 18.00.

Luen yleensä yhtä kirjaa kerrallaan. Nyt on kesken Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat. Aloitin eilen illalla olen nyt sivulla 46. Ensivaikutelmani ovat ihastuneet, pidän kovasti tyylistä. Pulitzerin arvoinen totta tosiaan.

Jos siltä tuntuu, voin kurkkia myös Carol Shieldsin Pikkuseikkoja ja Julie Murphyn Dumplinia.

Päivitän tähän miten lukeminen sujuu.

La 20.00
84 sivua luettu, ei valitsemaani kirjaa voi nopeammin lukea... Jatkoin Kivipäiväkirjojen parissa. Tykkään kovasti, hurjan kiva ote kerronnassa ja tekstissä. Daisy Goodwillin äiti kuoli tytön synnytyksessä, isä oli yksinkertainen kivenhakkaaja. Mutta sitten isä kameleonttimaisesti muuttui loistavaksi puhujaksi ja menestyneeksi liikemieheksi. Daisy on juuri mennyt kihloihin... Olikohan se sulho Harold tai jotain sinnepäin...

Pieni paussi ja sitten jatkuu. Jotenkin on jännä tunne, kun tietää muidenkin lukevan :) Lukuiloa kaikille!

Su 7.00
Luettu yhteensä 210 sivua. Väsähdin illalla aika aikaisin, kun olin puuhannut monta tuntia pihalla.

Su 13.15
Luettu yhteensä 349 sivua. Sain Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat loppuun. Sen verran oli painavaa tekstiä, että luulen lukemisteni olleen tässä. Ei mahdu aivoihin lisää vaikutelmia.

Siirryn joka tapauksessa klo 16.00 katsomaan Wimbledonin miesten finaalia. Sen jälkeen tulee sekanelinpelin finaali, jossa pelaavat Henri Kontinen & Heather Watson! Ensimmäinen suomalainen Grand Slamin finaalissa - wau!

Su 16.00
Loppusaldo 413 sivua. Luin vielä alkua Shieldsin Pikkuseikoista, mutta veto oli jo aika vähissä.

Mitä tästä ensimmäisestä lukumaratonistani opin
No ainakin sen, ettei kannata itseään väsyttää useamman tunnin puutarhapuurtamisella maratonin alla. Ja sen, että jos sivumääriä metsästää, kannattaa valita joku kevyt, esim. dekkari.

Anna Kortelainen - Virginie!

Olen ihaillut Albert Edelfeltin maalauksia suloisesta Virginiestä jo aiemminkin. Mutta vastikään lukemani Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen dekkari Nainen parvekkeella toi Virginien kohtalon taas elävästi mieleeni. Edelfelt-expertti, taidehistorioitsija Anna Kortelainen yrittää selvittää Virginien arvoitusta. Hänen kyytinsä vie 1800-luvun lopun valloittavaan Pariisiin, jossa boheemit taiteilijapiirit luovat vimmaisesti, juhlivat railakkaasti ja jossa mallit, grisettet ja kurtisaanit keikistelevät.

Nuoren Albert Edelfeltin ateljeessa kävi useita malleja. Useimmat heistä tunnetaan sekä etu- että sukunimeltä, mutta yksi heistä, hurmaava ja sensuelli Virginie oli vain Virginie. Ville Vallgrenin ja muitten aikalaistodistusten mukaan Edelfelt oli umpirakastunut, intohimoinen rakkaussuhde kesti  vuosia  ja suhteesta syntyi todennäköisesti kaksi lastakin.

Sääty-yhteiskunnan tiukat normit ja sovinnaisuussäännöt koituivat tämän rakkauden tuhoksi. Avioliitto ei tullut kyseeseen, ja erityisesti Edelfeltin äiti painosti poikaansa hylkäämään Virginien. Edelfelt totteli, ei uskaltanut rikkoa normeja, Virginie sai mennä. Edelfeltin sisar Berta piti lisäksi huolen, että myös kirjeet ja muut todisteet hävitettiin.

Mutta entä ne pienet lapset - kysyn vaan! Hylkäsikö Edelfelt myös omat lapsensa? Virginien piti lapsineen pysyä historialta piilossa. Vain taulut saivat säilyä jälkipolville.

Kortelaiselle Virginie on pakkomielle, mikä ei jätä rauhaan. Sitkeä jäljitys kuljettaa  ympäri Ranskaa ja pölyisiin arkistoihin. Pienenkin osuman löytäessään sydän hypähtää ja Kortelainen kokee hurmioituneita, rakastuneita hetkiä. Kortelainen puhuu mielenkiintoisesti mikrohistoriasta, tavallisten ihmisten arjen ja elämänvaiheitten tutkimisesta. Ymmärrän hyvin hänen innostuksensa arkistoissa, sillä olen itsekin sukututkimusta tehdessäni silmät sikkaralla öitä myöten tuijotellut Ancestry.comissa Ellis Islandin maahantulotilastoja.

Kortelaisen kuvaus 1800-luvun lopun Pariisista ja Ranskasta sai minut tuntemaan itseni onnekkaaksi. Olisi hyvin onnetonta olla nuori kouluttamaton nainen noissa oloissa, miesten armoilla. Pyykkärin tienesteillä ei eletty, tarvittiin elättäjää. Kortelainen kertoo grisetteistä, köyhistä oppimattomista tytöistä, joita porvarispojat ylläpitivät vasemman rannan asunnoissaan rakastajattarinaan ja taloudenhoitajinaan. Näillä suhteilla ei ollut tulevaisuutta, ne kestivät vuoden tai kaksi, kunnes porvarispojat valitsivat itselleen vaimon omasta säädystään.

Pariisi oli vapaamielinen ja kuohuva suurkaupunki, rakastajattaret, ylläpidetyt naiset ja prostituoidut arkipäivää. Aviottomia lapsia syntyi runsaasti. Vastasyntyneitä ja vanhempiakin lapsia myös jätettiin heitteille. Porvarisrouvatkin lähettivät usein vastasyntyneensä maaseudulle imettäjien hoidettaviksi, koska ajan tavan mukaan eivät itse imettäneet. Näiden imeväisikäisten kuolleisuus oli järkyttävän korkea, 50 - 90 % alueesta riippuen. Lapsivuodekuolleisuus oli myös korkea, ja vain harva lapsi selvisi aikuiseksi.

La parisienne 1884

Tunnen suurta sympatiaa ja hellyyttä nuorta Virginietä kohtaan - oli hän sitten viaton maalaistyttö, Edelfeltin grisette tai prostituoitu. Naisen valinnanmahdollisuudet olivat hyvin, hyvin pienet. Virginie sulostutti rakkaudellaan yhden Suomen suurimman taiteilijan elämää ja auttoi häntä luomaan unohtumatonta taidetta.

Tällä sadulla ei ollut onnellista loppua: Edelfelt avioitui säätynsä mukaisesti aatelisen Ellanin kanssa ja sai tämän kanssa nuorena tuberkuloosiin menehtyneen pojan. Edelfelt oli naistenmies, rauhoittui avioiduttuaan joksikin aikaa, mutta naisseikkailut veivät taas pian.  Muuten, ei ollut Ellaninkaan elämä helppoa Albertinsa rinnalla, mutta se on jo toinen juttu...

Kortelaisen Virginie on loistava Pariisin ja 1800-luvun lopun taiteilijaelämän ja yhteiskunnan kuvaus. Ei mikään kevyt pintaraapaisu, vaan kaikessa kuultaa perehtyneisyys ja asiantuntijan ote. Runsaasti kiinnostavia historiantietoja, joskin myös aavistus liikaa yksityiskohtia. Yksityiskohtien runsaus häiritsi kun malttamaton mieli halusi kiirehtää juonen kanssa.

Teksti oli elävää ja mukaansa tempaavaa, historia imaisi ja lumosi. Pienen lapsen äitinä Kortelainen eläytyi empatialla Virginien tilanteeseen ja tutkijan rakastuneella otteella aiheeseensa. Väliin hän tunsi itsensä salapoliisiksi reissatessaan jäljitysretkillä Ranskan maaseudun halki. Virginie oli hurmaavaa kesälukemista, jota suosittelen lämmöllä kaikille historiasta ja taiteesta kiinnostuneille.

Pari bloggausta Virginiestä: Kirsin Book Club ja Luetut, lukemattomat,

Anna Kortelainen

Virginie. Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

Tammi 2002

★★★★

Kirjastosta.

New to me Reading Challenge nr 8

Eläköön essee!

Postaan tähän Eläköön essee! -haasteeseen vielä toisen. Haasteen sain sen alkuunpanijalta Marjatalta / Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. Kiitos! Ohessa myös esseehaasteen säännöt. Olisi mukava jos mahdollisimman moni tähän tarttuisi!

Säännöt:

1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!

2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.

3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.

4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.

4. Esittele 1 - 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.

5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Melenderin kirjan nimi tulee lukemisesta, sillä lukeminen on Melenderin mielestä hekumallista yhden hengen orgiaa. Tämä ajatus juontaa Gustave Flaubertin sanonnasta 'Ainoa tapa elää on hukuttaa itsensä kirjallisuuteen kuin loputtomiin orgioihin.' Teoksessa Melender kirjoittaa lukemistavoistaan ja häneen elämyksen tehneistä kirjailijoista ja kirjoista.

Melender aloitti lukemisen vasta teini-iässä lääkkeenä ahdistuneeseen oloonsa. Hän lukee nykyään maanisesti, pakkaa lyhyellekin matkalle mukaan kymmenkunta kirjaa. Jos mikään niistä ei innostakaan, houkuttaa kotiinpaluu kesken kaiken. Melender sanoo siirtyneensä romaaneista esseisiin - sekä lukijana että kirjoittajana, koska häntä kiinnostavat ensisijaisesti ajatukset. Hän sanoo kyllästyneensä perinteisen romaanin jo monta kertaa kaluttuun henkilöhahmogalleriaan ja arvelee, että häneltä itseltään puuttuu tarinankerronnan geeni.

Viha kaunokirjallisuuden kimmokkeena?

Minua kiinnosti tämä Antti Nylénin väittämä, jota Melenderkin kirjassaan siteeraa: 'Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Kirjoittaminen on aggressiivista. Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia tai muistovärssyjä.' Ja näin Melender:

Voidakseen toimia kaunokirjallisuudessa vihan on oltava muutakin kuin maanista huutoa. Antti Nylénin mielestä viha vaatii rinnalleen herkkyyttä.

Viha oli itselleni outo ajatus, mutta Melender taivutteli minut. Osalla kirjailijoista näin varmasti on. Esimerkkinä Melender mainitsee mm. itävaltalaissyntyisen Thomas Bernhardin, jonka tuotantoa hän analysoi ja ylistää.

Teoksessa vilisee kirjailijoitten nimiä ja lopussa on luettelo niistä teoksista ja kirjailijoista, joiden tuotantoa Melender esseissään analysoi. Mainitsen heistä muutaman ja ao. esseen otsikon:

• Misantrofian sinfoonikko - Thomas Bernhard (1931 - 1989)
• Silmänkääntäjä Caprilta - Curzio Malaparte (1898 - 1957)
• Ironian tuolle puolen - David Foster Wallace (1962 - 2008)
• Lukemista kaikille - Jonathan Franzen (1959 -
• Vapaan rakkauden harhat - Michel Houellebecq (1958 -

Outoja nimiä minulle kaikki - siinäpä listaa kirjailijoista, joihin voisi tutustua. Sille joka on näitä kirjailijoita lukenut tai lukemassa, Melenderin esseeanalyysit ovat varmasti mielenkiintoista luettavaa.

Ruotsalainen kostofantasia - Stieg Larsson (1954-2004)

Melender ruotii tässä esseessään Millenium-trilogiaa. Tämän sentään itsekin olen lukenut! Larssonin elämään perehtyminen selvitti Melenderille, että myös Larssonin motivaattorina oli viha ja kosto. Oli hauskaa saada tietää, että Melenderkin ahmi Milleniumit ensimmäisellä lukukerralla kuten joku tavis.

Millenium-trilogiaa voisi luonnehtia fiktion muotoon kirjoitetuksi  feministiseksi pamfletiksi, joka pyrkii vakuuttamaan lukijan siitä, että edistyksellisenä ja tasa-arvoisena pidetty Ruotsi on todellisuudessa naisille helvetillinen paikka elää ja että naisiin kohdistuva väkivalta on siellä arkipäiväistä ja rutiininomaista.

Melender esittää myös Roland Barthesin hauskan jaottelun eri lukijatyyppeihin, joista voi lukea tarkemmin täältä. Hän tunnustautuu fetisistiksi. Itse olen ehkä puoliksi fetisisti, puoliksi hysteerinen lukija. Mikä on sinun tyyppisi? - Ihan leikillä vaan...

Itse olen tuiki tavallinen kirjallisuuden kuluttaja. Voisi sanoa, että olen elämyshakuinen ja tarinavetoinen. Persoonallinen kieli ja ote ihastuttavat kyllä myös. En ole pohtinut edustaako lukemani kirja kaunokirjallisuuden perinteistä vai jotain uudempaa suuntausta.

Melenderin tekstiä ja ajatuksia oli mielenkiintoista lukea. Kovin paljon antia en tosin saanut minulle outojen teosten tarkoista analyyseistä, mutta oli kiinnostavaa lukea ammattilaisen ajatuksia näiden teosten taustalta. Nyléniin verrattuna Melender on huomattavasti lukijaystävällisempi, mutta Nylénin tavoin myös Melender lyttää kotimaisia kirjailijoita nimeltä, tosin vähän lempeämmin. Onko tämä joku esseistin tunnusmerkki?

Heti Nylénin vimmaisen ja kiihkeän, suorastaan maanisen vuodatuksen jälkeen Melender vaikutti.... no, aikuiselta ja hiukan setämäiseltä, etenkin alussa.

Löysin kirjasta nämä bloggaukset: Marjatta, Liisa / Luetut, lukemattomat, Mika / Taas yksi kirjablogi

Lähetän nytkin avoimen haasteen kaikille esseistä kiinnostuneille. Nappaa tästä, toivottavasti innostut!

Tommi Melender

Yhden hengen orgiat - esseitä luetusta elämästä

Wsoy 2013

★★★

Kirjastosta.

New to me Reading Challenge nro 7