Hämmentävän maaliskuun luetut

Maaliskuu kääntyi eristäytymistä suosivaksi. Kotona on pysytelty, ulkoilua harrastettu ja kulttuurikeikat jäivät kahteen. Ennen kuin museot suljettiin, ehdin käydä Keravan taidemuseossa  Sinkassa elämäni ensimmäisen kerran. Museo teki vaikutuksen ja näyttely oli hieno. Teatterissa kävin naistenpäivän aattona, enkä onneksi seuraavana päivänä Musiikkitalon konsertissa. Tutustuin pienen ryhmän kanssa Kansallisteatterin näyttämöiden takaisiin tiloihin ja lopuksi katsoimme Waltarin klassikon Gabrielin Willensaunassa. Kun Ateneuminkin ovet ovat kiinni eikä Natalia Goncharovan näyttelyyn pääse tutustumaan, katso kuviani Firenzen Palazzo Strozzista, näin saman näyttelyn siellä viime lokakuussa!

PS

Tuo vihreä patsasneitokainen on muuten Tove Janssonin isän Viktor Janssonin käsialaa vuodelta 1931. Nuori Tove toimi kuulemma mallina. Patsaalla on jännittävä nimi, Convolvulus eli peltokierto  / Convolvulus arvensis, ehkä Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan innoittamana.

Koko maailman katastrofaalinen virustilanne vaikuttaa keskittymiskykyyn. Sain luettua sentään 13 kirjaa, joista 5 oli äänikirjoja. Joukossa oli muitakin hienoja lukukokemuksia kuin valitsemani kärkikolmikko. Merkkasin ❤︎ :llä pari kirjaa, mm. Emma Kantasen esikoisteoksen Nimi jolla kutsutaan öisin.

Fernando Aramburu - Äidinmaa ***** Wsoy 2020

Fernando Aramburun muhkea Äidinmaa kertoo, miten ETA:n lietsoma viha tulehdutti pienen baskikylän sopuisan ilmapiirin ja tuhosi kahden perheen lämpimän ystävyyden.Teoksen keskiössä on kaksi perhettä: Bittori & Txato sekä Miren & Joxian lapsineen. Toisen perheen pojasta tuli ETA:n sissi ja toisen perheen isästä sen uhri. Mutta ETA:n ja sen poliittisen fanatismin uhreja olivat kaikki, osoittaa Aramburu usean vuosikymmenen aikajänteelle levittäytyvässä hienossa teoksessaan. Paljon on sivuja, mutta lyhyet luvut helpottavat. Loistelias ja kiinnostava teos Espanjan lähimenneisyydestä.

Tiina Laitila Kälvemark - H2O **** Wsoy 2020 - äänikirja⠀⠀⠀⠀

H2O yllätti minut keskeisellä teemallaan. Keskiössä onkin dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö sivupersoonineen, ei ilmastonmuutos. Toki tarinan päähenkilöllä Hesterillä on irrationaalisia (?) pelkoja tulvista, tsunameista ja tulevasta ilmastokatastrofista. H2O tuo mieleen veden kemiallisen kaavan, mutta se tarkoittaa myös saman psyyken kolmea eri osaa. Hester, Hani ja Ofelia kilpailevat siitä, kuka kulloinkin saa olla äänessä. On siellä vielä Hannamannanalle, mutta sille eivät muut nykyään suunvuoroa anna. Laitila Kälvemark kirjoittaa hengästyttävän upeasti ja vangitsee lukijan traagisen tarinan äärelle. Terveestä on toki vaikea kuvitella, miltä sivupersoonat tuntuisivat. Mutta tämmöiseltä repivältä kakofonialta se voisi hyvinkin kuulostaa - nuo pikkupirut mekkaloimassa pään sisässä ja ajamassa omaa agendaansa. H2O on vaikuttava ja upea teos, joka kosketti.⠀⠀

Elizabeth Strout - Olive Kitteridge **** Tammi 2020 - äänikirja

Kuuntelin Olive Kitteridgen äänikirjana, lukijana mainio Erja Manto ❤︎ Teoksen rakenne on tuttua Stroutia: se koostuu kolmestatoista episodista, jotka kertovat Mainessa sijaitsevan Crosbyn pikkukaupungin asukkaista ja nimihenkilö Olive Kitteridge putkahtaa enemmän tai vähemmän näkyvästi tarinoihin mukaan ja henkilökuva hänestä piirtyy tarina kerrallaan. Strout osoittaa, että pieneenkin kaupunkiin mahtuu monenlaista inhimillistä tragediaa, vastoinkäymistä ja salaisia rakkaussuhteitakin. Olive on seitsemänkymppinen, iso ja romuluinen nainen. Hän on pelottavan suorapuheinen ja hänellä on kaikesta mielipide; hän on kuin Hyacinth Bucket, joka laukoo totuuksiaan! Strout tarkastelee hahmojaan syvästi inhimillisesti, ei hymistellen ja silottaen, vaan ymmärtäen. Tarinoista huokuu laaja inhimillisen elämän ja ihmiskohtaloiden kirjo; elämä ei kohtele ketään silkkihansikkain, sellaista elämä vaan on.⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀

MUUT KOTIMAISET
Minna Canth - 2 x Agnes *** Selkomukautus Tuija Takala & Storytel-äänikirja
Joel Haahtela - Adèlen kysymys ** Otava 2019
Mikko Haaksluoto - Laastarisuhteita ** Atrain & Nord 2020
Musta kissa - toim. Matti Järvinen *** Nysalor-kustannus 2019
Emma Kantanen - Nimi jolla kutsutaan öisin **** Gummerus 2019 ❤︎
Tuomas Marjamäki - Myöhäistä katua *** Docendo 2020

MUUT ULKOMAISET
Ken Mogi - Löydä oma ikigai **** Otava 2018 ❤︎ - äänikirja
Celeste Ng - Tulenarkoja asioita *** Gummerus 2019 - äänikirja
Sergio Ramírez - Miten kaunis on meri, Margarita *** Aviador 2020

Aurinkoa ja mukavaa pääsiäisen odotusta. Pysykää terveinä!

Tunnelmia korona-aikaan #runosunnuntai

KOIRATTOMANA KARANTEENISSA
Runo ja kuva SusuPetal

Nukun päiviä pois, tunteja lyhyemmiksi.

Lainakoira lähti, ikävä jäi. Ulkoilu jäi.

Allergiaa? Flunssaa? Influenssaa? Koronaa?

Keuhkoon pistää. Lihaksetko jumissa makaamisen takia?

Rintakehä krampissa. Liikaa käsitöitä?

On hiki, on kylmä. Alilämpöinen kroppa temppuilee.

Kodin ulkopuolella aurinko.

Huoneen pölyt tanssivat valokiilassa. 

Nukun päiväunia,

yöunia, torkun, uinun.

Televisio päivittää virusuutisia, valitsen suoratoiston,

sarjamurhaajat tuntuvat turvallisemmilta, tutuilta.

Välipalaksi ei mitään terveellistä, keksiä ja pullaa.

Suklaata ei enää ole.

Ruokaa on. Vessapaperia on. Saippuaa on.

On väsymys.

Meitä ei kukaan halua, uusimaalaisia. Pysymme täällä,

tämän kupolimme alla. Suojelemme muuta maata,

muun maan pitäessä meitä saastaisina.

Keskustelupalstojen sairastuvuus leviää hallitsemattomasti.

Kevät, miten sinua kaipasinkaan.

_____

Olen lukenut SusuPetalilta aika monta teosta, tässä yhteislinkki niihin. Monia hänen teoksiaan on luettavissa vapaasti Issuussa. Postauksissani niihin linkkejä. Goottiemon kauhujen lipasta suosittelen lämpimästi...

Tuntuu, että tämä korona-aika syö keskittymiskykyä; äänikirjan kuuntelu tai lukeminen vielä sujuvat, mutta blogitekstin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta. Mediat suoltavat maailmanlopun uutisia, eikä ahdistukselta ja huolelta voi välttyä. Olen terve, ei flunssaa eikä koronaa. Pysyttelen visusti poissa ihmisten lähettyviltä. Jaksamista ja terveyttä kaikille blogini lukijoille ja bloggarikollegoille.

Mikko Haaksluoto - Laastarisuhteita

Mikko Haaksluoto (s. 1974) on julkaissut aiemmin viisi novellikokoelmaa, nyt on esikoisromaanin aika. Laastarisuhteita kertoo kolmikymppisten miesten ja naisten parisuhdekuvioista. Näkökulmahenkilö on leveää eteläsavolaista murretta puhuva Jouni eli Jone. Vaimo Henna on lähtenyt toisen miehen matkaan, on tullut avioero ja Jonella on kolmivuotiaan Paulin yhteishuoltajuus ex vaimonsa kanssa. Jone paikkaa itsetuntoaan, kuten muutkin hylätyksi tulleet ja avioeron kokeneet: irtosuhteita pukkaa ja uusi kumppani on löydettävä vaikka millä konstilla. Nettideittipalvelun kautta löytyykin muutamaa vuotta vanhempi kouvolalainen Lea, jolla on takanaan vielä tuoreempi ero.

Olen lukenut aiemmin Haaksluodolta novellikokoelman Laseista läpi. Näiden kahden lukukokemuksen perusteella kirjailijan tavaramerkkeinä näyttäytyvät eteläsavolainen murre ja kaihtelematon ja arkipäiväinen seksi; ei siis hienovarainen miehen ja naisen välinen erotiikka, vaan suorasukaisesti sanoitetut panopuuhat. Kirjassa kuvatut intiimit keskustelut tuntuivat kiusallisilta minusta, koska olen vanhempi ja koska olen nainen. Ehkä kolmikymppiset miehet suhtautuvat näin esineellistävästi naisiin oikeastikin, vai oliko tämä provosointia? Paltan linkistä luin, että Haaksluoto on itse kokenut Jonen tavoin hylkäämisen vuosia sitten. Ehkä on kyse itsen terapoinnista tai vertaistuesta kohtalotovereille.

Romaanissa saa seurata Jonen pyristelemistä kahden naisen välillä. Väliin kiihottaa Lea, väliin ex vaimo Henna. Miestä tuntuu kyllästyttävän ja ärsyttävän Lean mielenterveyshoitajan ammatista kumpuava vimmainen tarve psykologisoida ja vatvoa kaikkea pientä piirtoa myöten, Henna on tässä suhteessa iisimpi. Jonen parhaat kaverit ovat hänen kanssaan samassa tilanteessa: kumppanit ovat panneet suhteet poikki. Heikki-veljen ja Olli-Pekan kanssa keittiöfilosofoidaan ja puidaan naisten petollisuutta ja miesten asemaa eroissa. Tässä kohden vähänkin feminismiin kallellaan oleva nainen näkee punaista.

Etenkin kirjan alkupuoli houkutti jättämään kesken, mutta kustantajan lukukappale velvoitti. Loppupuolella filosofoivan mieskolmikon jutustelut toimivat minulle paremmin. Kirjan kohderyhmää lienevät tuoreen eron kanssa kärvistelevät kolmikymppiset miehet. Tulikin mieleen, että kirjan markkinointitekstissä tulisi painottaa enemmän tätä ryhmää. Romaanin sovinistinen huumori ei purrut minuun, mutta kenties se puree sinuun. Laastarisuhteita voi lukea monella silmällä, vaikka laskeskella kuinka monta savoon vivahtavaa ilmausta sekä naisen että miehen sukupuolielimille kirjassa löytyy.

Avioero on usein suuren kriisin paikka ja teemasta on kirjoitettu paljon. Eron kokenut tunnistaa kirjasta monia yleisiä käyttäytymismalleja ja kirveleviä tuntoja: koston ja näyttämisen halun, tasapainoilun exän uuden kumppanin kanssa, lasten huoltajuuteen liittyvät kysymykset. Haaksluoto ei selvittele sen tarkemmin, mitkä syyt johtivat Hennan lähtöön, joskin naisen puheenvuoroista ja kirjeistä välähtää tapahtumia, joiden perusteella Jone ei niin puhtoinen mies ollut. Miehen sisimmästä pilkahtelee jotain pimeää mustasukkaisuutta ja alkukantaista omistamisen halua, koska Henna mainitsee, ettei silloin ja silloin kuitenkaan ilmoittanut poliisille. Ilmeisesti tekeillä oleva jatko-osa selvittelee Jonen persoonan tätä puolta tarkemmin.

EDIT
Olen keskustellut kirjasta ja tavallista tylymmästä arviostani kirjailijan kanssa. Avaamatta sen enempää keskustelujamme lisään tähän kirjailijan kommentin, jota hän kommentointiasetusteni johdosta ei voinut jättää:

”On selvää, ettei kirja voi kaikkia miellyttää. Jos esim. murrepitoinen dialogi tai suorasukainen kerrontatapa tuntuu vieraalta, silloin tämä teos kannattaakin jättää väliin. Kiitän joka tapauksessa kaikenlaisesta palautteesta.”

Mikko Haaksluoto - Laastarisuhteita
Kansi Aleksandra Kulonen
Atrain & Nord 2020
Kustantajalta
______________

Muualla: Kirjoittajayhdistys Paltta

Fernando Aramburu - Äidinmaa

Baskikirjailija Fernando Aramburun (s. 1959) muhkea, yli 600-sivuinen teos Äidinmaa kertoo ETA:n kahteen leiriin jakamasta kyläyhteisöstä baskiuden ydinalueilla, kirjailijan synnyinmaakunnassa ja -kaupungissa (Gipuzkoa, San Sebastian). Aramburulla on ikää, joten teoksessa on varmasti paljon itse koettua ja läheltä seurattua. ETA:n terrorismin tavoitteena oli itsenäinen Baskimaa / Euskal Herria, johon kuuluisivat niin Espanjasta irrotetut baskimaakunnat kuin Ranskan puolella sijaitsevat baskialueet. Keinoina olivat autopommit, murhat, kiristys, vallankumousverot, kidnappaukset ja uhreiksi valittujen moninainen vaino.

Usean vuosikymmenen aikajänteelle levittäytyvän teoksen keskiössä on kaksi perhettä: Bittori & Txato ja heidän poikansa Xabier ja tyttärensä Nerea sekä Miren & Joxian ja heidän poikansa Joxe Mari ja Gorka sekä tytär Arantxa. Pienessä kylässä maakunnan pääkaupungin San Sebastianin lähellä kaikki tuntevat toisensa. Bittori ja Miren ovat olleet sydänystäviä nuoresta asti ja nuorina perheenäiteinä käyvät edelleen joka lauantai San Sebastianissa churroilla viettämässä keskenään laatuaikaa. Heidän miehensä Txato ja Joxian ovat myös hyvää pataa keskenään ja kuuluvat kylän aktiiviseen pyöräilyklubiin. Perheiden lapset ovat kavereita keskenään. Tämä idylli muuttuu, kun ETA kärjistää ja tulehduttaa kylän ilmapiirin. Mielipiteet käyvät yhä kiihkeämmiksi. Mirenin vanhin poika Joxe Mari karkaa kotoa ja liittyy ETA:an. Tämä saa äidinkin heittäytymään baskifanatismiin. Hyvästi sydänystävyys, hyvästi rauhaisa rinnakkainelo.

Bittorin mies, kuljetusyrittäjä Txato on kylän menestynein yrittäjä, jota ei politiikka kiinnosta. Hän on lujalla työnteolla vaurastunut ja herättää abertzaleissa kaunaista kateutta. ETA alkaa uhkailla ja kiristää tätä 'espanjalaismielistä riistäjää’, joka maksaa kerran vallankumousveronsa, mutta eihän se siihen jää. Seuraa lisää kiristystä, solvaustöhryjä ja uhkailuja. Kukaan ei enää tervehdi ja koko perhe eristetään yhteisöstä. Jääräpäinen mies ei noudata lääkäripoikansa kehotusta muuttaa pois kylästä ja sitten eräänä kaatosateisena päivänä hänet murhataan kotinsa ulko-ovelle. Vaimo Bittori muuttaa lopulta leskenä San Sebastianista hankittuun asuntoon. Molemmat lapset, niin lääkäripoika Xabier kuin tytär Nerea, salaavat, mitä heidän isälleen tapahtui, sillä he eivät halua joutua lööppeihin ETA:n uhreina.

Laajassa teoksessa Aramburu kertoo jokaisen keskeisen henkilön elämäntarinan. Kuluu vuosia ja molempien perheiden jäsenet kipuilevat traumojaan, kukin omalla tavallaan. Vaikka he edustavat eri rintamalinjoja, he ovat kaikki tavallaan ETA:n terrorismin uhreja. Omatunto soimaa miestä joka kielsi parhaimman ystävänsä; terroristi kärsii pitkää vankeustuomiotaan ja jotkut nuoret ovat kertakaikkiaan karistaneet kotikylän pölyt jaloistaan. Yhden kohtalona on aivoinfarkti, toisen vähittäinen alkoholisoituminen ja kolmannen osana epäonnistuminen parisuhteissa. Miren ei luovu vihan hautomisesta eikä Bittori uhmastaan. ETA:n ilmoitettua aselevosta 2011 Bittori alkaa viettää taas aikaansa kotikylässä järisyttäen kylän nimellistä tasapainoa. Miksi se tänne tulee, mitä sillä on mielessä? Vainoaa ja kyttää? Viha on silmitöntä. Mutta Bittori ei anna periksi ja saa yllättäen liittolaisen vammautuneesta Arantxasta. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen ollaan jonkinlaisen sovinnon tiellä.

Äidinmaa on loistelias ja traaginen tarina poliittisen fanatismin jakamasta kyläyhteisöstä / kansakunnasta / perheistä. Aate ajaa kaiken ohi, erottaa ystävät ja tekee juopaa perheenjäsenten välille. Myöhemmin menneet tapahtumat ovat niin kipeitä molemmin puolin rintamaa, että niistä ei haluta puhua. ETA:n iskut jättivät jälkeensä viidessäkymmenessä vuodessa lähes 1000 kuollutta ja tuhansia loukkaantuneita. Kaikki nuo vuodet pelättiin ja turruttiin iskuista kertoviin uutisiin, tai vaihtoehtoisesti toteutettiin raivolla kaiken oikeuttavaa omaa poliittista näkemystä. Kirjan lopussa olevasta baskinkielen sanastosta huolimatta lukuisat baskisanat tuntuivat hankalille. Omaperäinen kirjoitustyyli Aramburulla on: hän siirtyy kesken lausetta kolmannen persoonan kerronnasta minä-muotoon ja tekstissä on paljon vinoviivaa ilmaisemassa vaihtoehtoisia tunteita / ajatuksia. Mikä ettei. Luvut ovat mukavan lyhyitä, hieno asia jos keskittymiskyky on juuri nyt heikonlainen.

Laura Balaguén dekkari Las pequeñas mentiras / Pieniä valheita sijoittuu myös San Sebastianiin.

Fernando Aramburu - Äidinmaa
Alkuteos Patria 2016
Suomentanut Sari Selander
Wsoy 2020
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa:  Kirjaluotsi,  Leena Lumi

Fernando Aramburu (s. 1959 San Sebastian) on aikamme merkittävimpiä espanjalaiskirjailijoita. Hän asuu nykyään Saksassa. Aramburulle on myönnetty lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mutta vasta Äidinmaa (Patria) osoittautui huikeaksi menestykseksi sekä lukijoiden että kriitikoiden keskuudessa. Oikeudet Äidinmaahan on myyty yli 20 maahan.

Taide yhdistää, taide toimii - verkossa!

Tämän pandemiakriisin keskellä meille suomalaisille jotain mukavaakin: Suomi on maailman onnellisin maa jo kolmannen kerran, kertoo YK:n onnellisuusraportti, jossa listattiin 153 valtiota. Tässä kymmenen kärki: Suomi, Tanska, Sveitsi, Islanti, Norja, Hollanti, Ruotsi, Uusi Seelanti, Itävalta ja Luxemburg. Suomi on hyvä ja kaunis maa ja meillä on sisua. On taisteltava kaikki yhdessä tätä pandemiaa vastaan kuten presidentti Sauli Niinistö sanoo - "Olemme tässä joukolla, toinen toisiamme tukemassa.” 

Tänään 21.3. vietetään Maailman runouden päivää

"Runous on yksi puhtaimmista kielellisen vapauden ilmentymistä. Se on kansojen identiteetin ainesosa ja ilmentää kulttuurin luomisenergiaa, sillä se pystyy uusiutumaan jatkuvasti." - Irina Bokova, UNESCO:n pääjohtaja. Lue lisää - Suomen YK-liitto

Kulttuuritoimijat ovat osoittaneet luovuuttaan tässä poikkeuksellisessa tilanteessa lukuisilla hienoilla tavoilla. Konsertteja ja näyttelyitä on siirretty verkkoon vapaasti kuunneltaviksi ja katsottaviksi. Listaan tässä muutamia runo- ja taidejuttuja, joita et ole kenties huomannut.

ALUKSI SIIS RUNOUTTA

Runouden puuhanainen, kirjailija ja runoilija Sinikka Vuola kutsui muutamia runoilijaystäviään helpottaman kulttuurinälkää. Syntyi hieno runovideo, jossa runojaan lukevat hänen lisäkseen Jyrki Kiiskinen, Tapani Kinnunen, Harry Salmenniemi, Saila Susiluoto, Miia Toivio ja Tuija Välipakka. Videon kokosi Mikaela Välipakka.

Taide yhdistää, taide toimii! 

Poesia tarjoaa useita runoteoksia vapaasti ladattaviksi. Ladata voit mm. nämä loppuvuodesta 2018 ilmestyneet: V.S. Luoma-aho - Luonteita, Miia Kontro -Tunnustus, J.G. Seume - Kesä 1805, Hannu Helin - Alisiin ylisiin ja Kaija Rantakari - Koko meren laajuus, josta alla oleva sitaatti:

asetat sängyllä auringon silmiini

teet itsestäsi siluetin joka voisi olla kuka vain 

mutta joka olet sinä,

aina sinä

_______________

Lavarunoilija Juho Kuusi esiintyi Talent Suomessa...
Hänen nimellään löytyy Youtubesta montakin videota.

Mun matka, Aura Nurmi

Seela Sella: Lauri Viita - Luominen
Tässä on nostettava hiukan volyymia!

LOPUKSI TAIDETTA

Amos Rex esittelee Generation 2020 -näyttelyn videoteoksia verkossa osuvalla otsikolla Absurdeja aikoja. Suuret ja huolestuttavat aiheet saavat usein myös absurdeja piirteitä. Monet Generation 2020 -näyttelyn taiteilijoista käsittelevät teoksissaan tällaisia vaikeita aiheita pelottomasti, niin inhimillisellä uteliaisuudella kuin mustan huumorin keinoin. Katsottavissa on kuusi taidevideota: 

• Jenny Hytönen - Nectar
• Leevi Ikäheimo - ASMR ROLEPLAY: MOTHER EARTH COMFORTS YOU WHILE YOU ARE DYING AND SHE IS DYING WITH YOU
• Annika Korhonen - Oletko koskaan maistanut jalkasieniburgeria?
• Liisa-Irmelen Liwata - Writing Tool
• Joel Stenroos & Konsta Ryösä - Nychthemeron 
• Delilah Sykes - Intelligence.

Toimitaan viisaasti määräyksiä noudattaen. Aurinkoa ja terveyttä!

Elizabeth Strout - Olive Kitteridge

Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkittu Olive Kitteridge ilmestyi jo vuonna 2008, mutta vasta nyt se on saatu suomeksi. Tätä ennen on suomennettu koko blogistanian hurmannut Nimeni on Lucy Barton ja sen jälkeen Kaikki on mahdollista. Kuuntelin Oliven äänikirjana, lukijana mainio Erja Manto ❤︎ Bloggauksen kirjoittaminen tuntuu yllättävän hankalalle, koska antauduin täydesti Mannon äänen vietäväksi.

Teoksen rakenne on tuttua Stroutia: se koostuu kolmestatoista episodista, jotka kertovat Mainessa sijaitsevan Crosbyn pikkukaupungin asukkaista ja nimihenkilö Olive Kitteridge putkahtaa enemmän tai vähemmän näkyvästi tarinoihin mukaan ja henkilökuva hänestä piirtyy tarina kerrallaan. Strout osoittaa, että pieneenkin kaupunkiin mahtuu monenlaista inhimillistä tragediaa, vastoinkäymistä ja salaisia rakkaussuhteitakin. Oliven elämää seurataan muutaman vuoden ajan eikä hänenkään elämästään kirveleviä suruja ja haasteita puutu.

Olive on seitsemänkymppinen, iso ja romuluinen nainen. Hän on pelottavan suorapuheinen ja hänellä on kaikesta mielipide. Olive on kuin Hyacinth Bucket, joka laukoo totuuksiaan. Hän on eläkkeellä matematiikan opettajan työstään ja elelee kaksin apteekkaripuolisonsa, kiltin Henryn kanssa. Suhde Christoffer-poikaan on etäinen ja välit viilenevät entisestään tämän naidessa lääkäri Bettyn, jota Olive ei voi sietää. Miniän syytä on, että kaikki poikaan liittyvät suunnitelmat menevät myttyyn. Olive ja Henry olivat nimittäin rakentaneet pojalleen kauniin talon lähelle heitä, mutta sitten poika muuttaakin nuorikkonsa kanssa kauas Kaliforniaan - ja Olive on täysin suivaantunut.

Strout tarkastelee hahmojaan syvästi inhimillisesti, ei hymistellen ja silottaen, vaan ymmärtäen. Tarinoista huokuu laaja inhimillisen elämän ja ihmiskohtaloiden kirjo; elämä ei kohtele ketään silkkihansikkain, sellaista elämä vaan on. Episodien joukossa oli pari kolme, jotka eivät minua oikein innostaneet. Yksi näistä oli Toinen tie, jossa Olive päätyy kidnapattuna sairaalan vessaan. En halua paljonkaan avata episodeja, mutta Pianisti esittää hienovaraisen henkilökuvan viisikymppisestä Angiesta, joka esiintyy kaupungin baarissa ja lääkitsee esiintymisjännitystään alkoholilla. Angie on ollut naimisissa olevan miehen rakastajatar kaksikymmentä vuotta, mutta saa vihdoin voimia lopettaa suhteen. Pieni säväys taas kertoo, miten hillittömästi ja ilkeällä mielellä Olive itse käyttäytyy poikansa häissä! Hän varastaa miniä Bettyn rintsikat ja sotkee tämän villapuseron - siitäs sait!

Todella koskettava Nälkä kertoo anorektikko Ninasta, jota ryhmä vanhempia Crosbyn asukkaita yrittää auttaa. Rautakauppias Harmon on aloittanut seksisuhteen viehättävän lesken Daisyn kanssa, koska vaimoa ei seksi enää kiinnosta. Tämä omituinen kolmikko vanhempaa väkeä - Olive, Daisy ja Harmon - eivät onnistu moninaisissa auttamisyrityksissään, vaan Nina menehty heidän suureksi surukseen. Tytön kuolema antaa vihdoinkin Harmonille sysäyksen tehdä muutoksia omaan elämäänsä.

Viimeinen episodi Joki kertoo Oliven ja Jack-nimisen miehen ystävyydestä. Nämä kaksi yksinäistä vanhusta tapaavat patikkapolulla ja heidän välilleen kehittyy lopulta syvä tunneside, vaikka mies onkin republikaani ja äänesti George W. Bushia!  He löytävät toisissaan läheisyyden ja lämmön ja syyn elää.

Olive Kitteridgeä oli todellinen nautinto kuunnella Erja Mannon lukemana. Kirjaston kirjakin saapui ja lueskelin siitä vielä otteita. Jatko-osa Olive Again ilmestyi viime syksynä ja suomalainen Stroutin ihailijakunta odottaa tietystikin kärsimättömänä suomennosta.

Elizabeht Strout - Olive Kitteridge

Alkuteos Olive Kitteridge 2008
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
Tammi 2020
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi,  Lukuisa, Lumiomena

Tuomas Marjamäki - Myöhäistä katua

Tarttuessani Tuomas Marjamäen romaaniin Myöhäistä katua, en tiennyt kirjailijasta mitään. Pian selvisi, että elokuva-ala ja vanhat suomifilmit ovat hänen intohimonsa. Tämä romaani kurkistaa suomalaisen elokuvan kulta-aikaan 50-luvulle sekä vie 2020-luvun härskiin mediabisnekseen. 

Eipä arvannut Kauno Brandt, mihin mediamylläkkään joutui pelastaessaan yhden typerän ja turhan tositeeveejulkkiksen. Julkimo löytyi verissään Liisankadun sisäpihalta, jonne Kauno oli puikahtanut menneitä Suomen Filmiteollisuuden aikoja muistelemaan. Ambulanssikuski tunnisti Kaunon 50-luvun palvotuksi tähdeksi ja julkisuudesta elävä tositeeveeturhake ilmoitti asiasta tietysti Kevarin eli Kevyt-Uutisten juorutoimittajalle Esko Kärkkäiselle. Tämä ei nielaissut koukkua, vaan siirsi jutun lehden tee tee teelle (tarvittaessa töihin tulevalle)  Ella Pöyhöselle.

Liki satavuotias Kauno oli aikanaan Suomen elokuvataivaan suuri tähti. Hän eläytyi kiihkeisiin suudelmiin vaalean ja kauniin Eeva Havun kanssa lukemattomissa elokuvissa - yhtä uskottavasti kuin rakastettu lemmenpari Tauno Palo ja Ansa Ikonen konsanaan. Mutta Kaunolla oli Annikkinsa ja Eevalla Kaarlonsa. Näyteltyä elokuvarakkautta vain, vai oliko? Vuosikymmeniä sitten Kauno hylkäsi elokuvauransa, palasi vanhaan työpaikkaansa Valtion rautateille ja vetäytyi täysin julkisuudesta. Mutta nyt tuona onnettomana päivänä tehty virhe nostaa hänet otsikoihin ja julkisuuden armottomaan valokeilaan. Kauno haluaisi vain elellä hissukseen, muistella juuri kuollutta vaimoaan ja köpötellä Gretansa kanssa tuttuja kaupungin katuja. Hän on tehnyt pitkän elämänsä aikana virheitä, mutta tuumaa, että myöhäistähän niiden katuminen on.

Marjamäki kuvaa oivaltavasti, huumorilla ja skarpein sanoin kahden eri journalistipolven keskinäistä kilpailua skuupeista. Kieltämättä Eskolla on neljänkymmenen vuoden luoma suhdeverkostonsa ja hänen juttujensa ansiosta Kevari myy. Tämä vanha kehäraakki on aika ällöttävä, välittää viis journalistin etiikasta ja turvautuu kyseenalaisiin keinoihin. Hän on alituiseen sotajalalla sinisilmäisen Ellan kanssa, vähättelee tätä ja myös lehden nuorta valokuvaajaa Ronjaa. Mutta molemmat nuoret naiset ovat fiksuja ja nolo Esko saa näpeilleen tuon tuostakin.

Romaanissa esiintyy myös salaperäinen kirjailija Regina Kaarisilta, jota Esko jäljittää pakkomielteisesti. Regina on Suomen kirjataivaan loistavin tähti ja kiistaton painosten kuningatar, mutta nainen on antanut pitkällä urallaan vain yhden ainoan haastattelun. Miksi? Juonessa on kaiken kaikkiaan paljon vauhdikkaita ja mutkikkaita käänteitä, joista jotkut olivat ennalta arvattavissa. Ikivanhan Kaunon osuuksissa oli jotain vanhanaikaista, mikä tietysti sopi viehättävästi henkilöhahmon ikään. Hänen vaimonsa piirtyi ykstotisena jalat maassa -tyyppinä, joka vaikeni viisaasti ja kärsi sisimmäsään. Esko oli tietysti kärjistetty ja kliseinen, mutta hupaisa ja näinä #meetoo-aikoina ilahduttava. Pidin molempien nuorten naisten, Ellan ja Ronjan, fiksuista ja reippaista otteista.

Myöhäistä katua on veijaritarina ja varsin viihdyttävä genrensä edustaja. Marjamäki kuvaa herkullisin ja nappiin osuvin termein tämän päivän tositeeveetähtien hinkua otsikoihin ja juorulehdistön menettelytapoja. Hienon ajankuvan saa myös 50-luvulta, sillä lukija pääsee kurkistamaan esimerkiksi Särkän talliin Suomen Filmiteollisuuden studioille, Mika Waltarin Tunturikadun kodin illatsuihin ja Bio Rexin elokuvaensi-iltojen punaiselle matolle. Tekstissä vilahtelevat monet menneen ajan kuuluisuudet. Kirjan loppu oli tavattoman hieno maagisrealistisine piirteineen. Bloggaukseni on tarkoituksella vähän ympäripyöreä, koska en halua pilata yllätyksiä. Jyri Alanteen suunnittelema kansi on mielestäni todella tyylikäs ja onnistunut, heijasteleehan se jykevällä typografiallaan menneitten vuosikymmenten tyyliä.

Tuomas Marjamäki - Myöhäistä katua
Kansi Jyri Alanne
Docendo 2020
Kustantajalta
______________

Muissa blogeissa: Kirjailija Raija Hautala

Tuomas Marjamäki (s. 1978) on toimittaja ja kirjailija, joka on aiemmin julkaissut esikoisromaanin Siitä tulikin farssi (2018) sekä Suomen viihdehistoriaa käsitteleviä tietokirjoja, muun muassa Spede Pasasen ja Simo Salmisen elämäkerrat sekä kirjan Kummeli - erittäin hyvin sanottu. 

Joel Haahtela - Adèlen kysymys

En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. 

Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, 
minun sisälleni.

Pyhä Adèle oli köyhä nuori tyttö 1100-luvulla Etelä-Ranskassa. Jostain syystä hän putosi (hyppäsi?, tempaistiin?) jyrkänteeltä  alas, nelisenkymmentä metriä, mutta tyttö säilyi vahingoittumattomana. Joel Haahtelan romaanissa Adèlen kysymys minäkertoja tutkii tämän naisen pyhimyselämäkertaa ja yrittää selvittää, mitä tapahtui ja onko tuollainen ihme ylipäänsä mahdollista. Teologian klassisiin kieliin vaihtanut mies toimii opettajana Helsingin yliopistossa. Hän tuntee olevansa elämässään jotenkin eksyksissä, vaimo Vuokko on lähtenyt Edinghburghiin pitkälle työkomennukselle ja jo opiskeleva poika Joona saa usein paniikkikohtauksia. Mies pelkää siirtäneensä oman lapsuuden traumansa poikaansa.

Kun nuoruuden ystävä kertoo päässeensä mielenterveysongelmistaan eräässä eteläranskalaisessa Pyhälle Adèlelle omistetussa luostarikirkossa, mies haluaa sinne selvittelemään elämäänsä. Mies viettää kuukauden luostarissa, tutkii Adèlen hagiografioita, osallistuu päiväpalveluksiin ja aterioi munkkiveljien kanssa. Päivät ovat verkkaisia ja ympärillä hehkuu kaunis Pyreneiden talvi.   Adèlen putoamispaikka vetää kuin magneetti, sillä siellä huokuu mystinen rauha. Omaa elämäänsä selvittelemässä on myös ranskalainen Yvonne, jonka kanssa mies ystävystyy. 

Hagiografioista kaksi on lähes identtisiä, ihannoivia ja ylistäviä, mutta kolmas puhuu toista tarinaa. Pyhän Adèlen ihme jää selittämättömäksi. Pienoisromaanin loppupuolella mies pystyy vihdoin käsittelemään oman elämänsä traumaa, joka on varjostanut hänen koko elämäänsä. Tämä luku oli minusta kirjan koskettavin. Miehen mieli kuitenkin kevenee luostarissa ja kuukauden päätteeksi hän odottaa hyvällä mielellä vaimonsa tapaamista jouluisessa Helsingissä.

Äiti kulta. Viha on kulunut minusta jo aikaa sitten pois, muuttunut peloksi. Mutta yhä minä seison pihalla yksin, // yhtä avuttomana kuin silloin.

...

He tekivät väärän valinnan ja minä synnyin siitä. Olen aina kaivannut meitä kolmea, jotain mitä emme koskaan onnistuneet olemaan. Mutta kaipuussa ei ole tarpeeksi voimaa, ei kykyä korjata sitä mikä kerran on hajonnut. Kaipuu osaa vaan kaivata.

Olen lukenut aiemmin Haahtelalta teoksen Mistä maailmat alkavat. Bloggauksessani kirjoitin, että  Haahtelan kieli on ilmeikästä, tavattoman runsasta ja että tekstisä on liikaa kielikuvia. Adèlen kysymys on tyyliltään lakonisempi, hyvin eleetön. Luostarin hiljainen elämä piirtyy rauhoittavana ja elävänä, mutta en ollut tällä erää vastaanottavainen teoksen hengellisille pohdinnoille. Usko pyhimyksiin hämmentää minua. Wikipedian mukaan katolisia pyhimyksiä on noin 7000 ja ortodokseilla vielä omansa. Adèlen luostari paini vähenevän veljeskuntansa kanssa talousvaikeuksissa. Ehkä sen kohtalona on tarjota hiljaisuuden retriittejä stressaantuneille nykyihmisille? Syksyllä Firenzessä San Marcon luostarissa käydessäni ja kirjavitriineissä esillä olevia ikivanhoja käsin kirjoitettuja ja kuvitettuja kirjoja katsellessani, ajatukseni siirtyivät vuosisatojen taakse ja mietin, millaista munkkien yksinkertainen elämä tuolloin oli.

Oikeastaan, veli Paul sanoo, meidän elämämme maan päällä on vain silmänräpäys Luojan ikuisuudessa, kuin tuokio tuhansia vuosia kestävässä hidastetussa elokuvassa.

Joel Haahtela - Adèlen kysymys
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2019
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirjan pauloissa,  Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa,  Lumiomena

Kulissien takaa & Gabrielista & koronasta

Kun menee teatteriin, on tulevasta esityksestä innostunut ja ihailee kaunista miljöötä. Yleensä ei suo ajatustakaan näyttämön takaisille asioille: miten valot ja kulissit vaihtuvat, kuka siellä taustalla organisoi ja häärää, rakentaa ja järjestää. Viikko sitten minulla oli tilaisuus kurkistaa Kansallisteatterin kulissien taakse. Olimme pieni ryhmä ja kiersimme kaikkien neljän näyttämön takatilat, ajelimme jättihisseillä ja kompuroimme kapeissa ja pimeissä portaissa. Kuulimme myös tulevasta rakennusprojektista, joka vie näyttämöitä väistötiloihin.

Kansallisteatterin peruskorjauksen on määrä alkaa tänä keväänä. Pieni näyttämö ja Willensauna siirtyvät väistötiloihin vuoteen 2023 saakka, jolloin uusitut tilat on tarkoitus ottaa käyttöön. Peruskorjauksen aikana teatteri toimii normaalisti Suuren näyttämön ja Omapohjan osalta.

Ryhmäämme sokkeloisissa ja sotkuisissa kapeikoissa opasti erinomaisesti näyttämöassistentti Tuomas Wellamo, kuvassa tuo viiksekäs herra. Kiitos! Willensaunan esiripun suojissa sijaitsee aivan hurjalta näyttävä köysipatteristo, josta valittua manuaalisesti vetämällä taustakankaat nousevat ja laskevat. Remontin myötä tämä fyysinen työ vaihtuu pääosin nappuloitten paineluksi kun järjestelmät automatisoituvat. Tilat olivat täpötäynnä tavararöykkiöitä, johtoja ja varmasti pölyäkin, ei sopivaa astmaatikolle ollenkaan. Näyttelijät joutuivat vaihtamaan asujaan järkyttävän pienissä väliköissä - mutta kaikki ilmeisesti toimii loistavasti ja näyttämöassistentit pitävät ohjat tiukasti käsissään. Hämmästyttävää!

Viikko sitten koronavirustilanne Suomessa oli rauhallinen. Tänä aamuna Kansallisteatteri viestii näin. Viestistä voi olla vain yhtä mieltä. 500 katsojaa on turvallista, 501 katsojaa ei?

Noudatamme viranomaisten ohjeita. Suuren näyttämön katsomopaikat rajoitetaan 500:lle katsojalle toukokuun loppuun saakka. Katsomopaikat jaetaan lippujen ostojärjestyksessä, jolloin osa asiakkaista ei valitettavasti pääse näytäntöihin. Ilmoitamme tekstiviestitse kaikille numeronsa antaneille, jotka jäävät ilman katsomopaikkaa. Heille maksetaan rahat takaisin tai liput vaihdetaan vuoden voimassa olevaan lahjakorttiin.

Tänään iltapäivällä Kansallisteatteri ilmoitti peruvansa kaikki kevätkauden näytöksensä.

Rakkaudennälkäiset Angerin siskokset:

Karin Pacius Kristiinana ja Paula Siimes Ulriikana. Loistavat roolisuoritukset!

Itse olisin varmastikin valinnut Sinivalaan, mutta meille oli varattu liput Willensaunan Gabrieliin. Ohjelmistossa syksystä 2018 pysytellyt Gabriel on Mika Waltarin klassikkokomedia rakkaudennälästä, juonittelusta ja rahasta. Ohjaus Vesa Vierikko, rooleissa Minttu Mustakallio, Karin Pacius, Sampo Sarkola ja Paula Siimes.

Naistenpäivän aattona nähty esitys herätti ryhmämme naisissa ajatuksia myös nykynaisen herkkäuskoisuudesta. Aika useinkin saa lehdistöstä lukea, että joku hurmaava auervaara on huiputtanut omaisuuksia fiksulta tuntuvalta naiselta. Miten ihmeessä me naiset olemme yksinäisyydessämme ja rakkauden tarpeessamme näin höynäytettäviä? 

Gabrielin juoni lienee useimmille tuttu ja moni lienee nähnyt Tarmo Mannin Gabrielina Valentin Vaalan elokuvassa vuodelta 1951. Pikkukaupungin paperikaupan omistajatar Ulriika Anger on vanhapiikuuteensa ja sovinnaisuuksiinsa jämähtänyt. Hän hallitsee ja vallitsee taloutta ja nuorempaa sisartaan Kristiinaa, kuin myös holhokkiaan, orpoa sisarentytärtä Railia. Raili haluaa kiihkeästi päästä pois tästä ankeasta talosta ja orjan asemastaan. Kun kapteeniksi ja johtajaksi esittäytyvä karismaattinen Gabriel Lindström tulee taloon, lupaus uudesta alusta saa naisten elämät totaalisen sekaisin.

Esityskuvat: Mitro Härkönen.

Minttu Mustakallion Raili oli Sampo Sarkolan Gabrielia lopulta ovelampi.
Minusta Minttu ei oikein istunut tähän rooliin, sillä mielestäni
Railin olisi pitänyt olla nuorempi ja hennompi.

Oi, oi miten paljon olikaan tunteita pelissä!

Gabriel lähtee kuulemma ilahduttamaan ruotsinsuomalaisia 
- ellei koronavirustilanne aiheuta muutoksia. 

Ensi-iltansa tänä keväänä saa vielä The Betty Show. Kuva Silja Minkkinen.

Emma Kantanen - Nimi jolla kutsutaan öisin

Emma Kantasen kiehtova esikoisteos Nimi, jolla kutsutaan öisin ei ollut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Minusta olisi pitänyt. Romaani on autofiktiota ja kertoo, mitä nuori peligraafikko ja lesbonainen koki kiinalaisessa megaluokan peliyrityksessä vuoden aikana. Kaikki tässä kirjassa on outoa minulle: niin Kiina kuin pelimaailmakin, mutta Kantasen vetävä ja soljuva teksti kietoi ensimmäisiltä sivuilta pauloihinsa. Nainen pohjoisesta saapuu Pekingiin ensilumen kaunistaessa kaupunkia:

Levittäkää minulle valkoinen matto! / Halusin olla hauska ja fiksu. Näyttää kaiken sen piilotetun ammattitaidon, joka Suomessa oli tukahdutettu, ja jonka vain Kiina näytti huomaavan.

22 miljoonan asukkaan Peking on vähän toista kuin pieni Suomi. Saastetta, melua, ihmismassoja ja käsittämättömiä kirjoitusmerkkejä. Yueshin tiimissä vain esimies Chan puhuu englantia, muut paikalliset eivät. Saksalaissyntyinen rasvaisia vitsejä suoltava Dan Shan toki, mutta eipä heillä yhteistä juuri ole. Nainenkin saa maan tavan mukaan kiinalaisen nimen, koska suomalainen nimi ei mahdu lomakkeisiin eikä kukaan osaa sitä ääntää. Lain mukaankin kaikilla ulkomaalaisilla on oltava kiinankielinen nimi. Hänestä tulee Ài Mǎ, mikä tarkoittaa kuningasta ja hevosta - mutta nousevalla intonaatiolla myös rakkauden anelua. Tässä mykkyydessä kommunikointi työtovereiden kanssa tapahtuu kuvien ja käännösohjelmien avulla.

Turistit nauroivat usein, että jos Peking pitäisi tiivistää äänimaisemaan, se ei olisi puhetta tai temppeleiden metallikongeja vaan metron kuulutukset.

Ài Mǎ huomaa pian pelaavansa päiväkaudet Candy Crushia ja tekevänsä yksinkertaista taulukointia vakoilumielessä. Yueshilla piratismiin suhtaudutaan olan kohautuksella ja graafikot työskentelevät sähkökatkoissa alati kaatuvilla piraattiohjelmilla, jotka vääntävät ympyrät soikioiksi.  Hyväkin työ menee uusiksi, jos esimies Chan sanoo niin. Ylitöitä riittää eikä niistä saa korvausta. Vapaapäiviä on vain nimeksi ja kaikki ovat niin väsyneitä, että kopsauttavat päänsä työpöytään ja nukahtavat niille sijoilleen iltapäivisin. Lähin työtoveri on hirvittävän pienikokoinen Song Jin, joka taluttaa häntä kädestä kaupungilla ja heidän mennessään syömään. Se on kiinalaisten naisten tapa. Ài Mǎ  asuu yksin pienessä asunnossa Kevätkadulla, ei voi kunnolla keskustella kenenkään kanssa ja on hirvittävän yksin.

Hongkongissa viisuminhakumatkalla Ài Mǎ tutustuu naiseen, joka liittää hänet maan alla toimivien lesbojen, lalojen, chattiin. Yksinäisestä naisesta tuntuu huojentavalta ja että oma yhteisö on löytynyt. Alkuun sujuukin hyvin. Hän tekee julisteita LGBT Centerille ja päätyy myös Tongiin, lalojen kantakapakkaan.  Suhde skooterilla ajelevan, englantia puhuvan Annan kanssa on ihana, mutta pian lalojen agressiivisuus, omituiset säännöt ja hierarkiat alkavat aiheuttaa säröjä. T-lala on maskuliininen ja hyökkäävä, P-lala feminiininen ja alistuva. Seksin aikana T-lala ei koskaan puhu mitään eikä P-lala saa liikkua. Mustasukkaisuus yltyy Annan mielessä megamittaan ja seurauksena on pahoinpitely ja jatkuva uhkailu. Väkivaltaisen Annan jälkeen tulee väkivaltainen Miao Hong ja Ài Mǎ joutuu pakenemaan pienestä kodistaan. Seuraa hyvin rankkoja ja hyvin turvattomia aikoja, jotka ennakoivat irtisanoutumista ja paluuta Suomeen.

Song Jinista oli tullut työpaikan ainoa vakaa asia. Hän oli minulle peili ja puhdas taulu, henkilö joka kommunikoi taikakielellä, jonka sanat tulkitsin juuri sellaisiksi rauhoittaviksi sanomisiksi, jotka halusin kuulla.

Yksityiselämässä koettujen hurjien kokemusten ja työyhteisökuvauksen taustalla kieppuu tämänpäivän kiehtova ja ihmetystä herättävä, lähes 1,5 miljardin asukkaan Kiina. Kantanen kertoo vuoden aikana näkemästään ja kokemastaan - kaikki tämä on todella kiinnostavaa. Esimerkiksi valkoinen tiikeri on Kiinassa myyttinen eläin, ja suosittu hahmo peligrafiikassakin; myös hevosista kertovia myyttejä ja taruja on paljon. Taivaallisen rauhan aukiolla Kantanen ihmettelee, onko Maon mausoleumin ruumis aito vai feikki, ja hän kuvailee myös matkaansa Mongolian aroille. Hän kertoo Kiinan kauneusleikkausboomista, ylijäämänaisista eli keltaisista helmistä, hutongien ahtaista kujista, Gobin autiomaasta pyyhältävästä armottomasta hiekkamyrskystä ja Kiinan nettisensuurista tietenkin. Vielä mainitsen avioliittomarkkinoiden lippuset ja lappuset: vanhemmat tuovat sinne puolisoa vailla olevien lastensa esitteitä, toivoen että kumppani löytyy. Aikaisemman yhden lapsen politiikan ansiosta miesten osuus väestöstä on keikahtanut liian isoksi. Maaseudulta Pekingiin haluaa valtavasti enemmän ihmisiä kuin sinne päästetään, siksi hukoun eli kotipaikkatodistuksen arvo on mittaamaton. 

Miehessä on kaikkein tärkeintä, että hänellä on asunto keskustasta. Ja naisenkin kohdalla on erittäin tärkeää, että hänellä on hukou, eli että hän on paperilla pekingiläinen.

Kiinan kielen opiskelut eivät romaanissa sujuneet kovin hyvin, hanzi- ja kanji-merkkien järjestelmä onkin varmasti länsimaalaiselle haasteellinen. Nimi, jolla kutsutaan öisin tulee etunimeä merkitsevistä hanzeista, jotka selitetään kirjassa. Täältä löytyy hanzi-generaattori, jolla todella sain Emmasta Ài Mǎn!

Huippukiinnostava kulttuurisukellus nuoren länsimaisen naisen silmin. Pekingistä ja Kiinasta kiinnostuneille suositan myös Xiaolu Guon (s. 1973) teoksia. Tämä linkki vie useampaankin bloggaukseeni hänen teoksistaan ja niistä etenkin Once upon a time in the East on huippukiinnostava ja omakohtainen.

Lisää Emma Kantasen upeita töitä TÄÄLLÄ.

Emma Kantanen - Nimi jolla kutsutaan öisin

Kansi Jenni Noponen

Gummerus 2019

Kirjastosta

_______________

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Sivumerkkejä

Emma Kantanen (s. 1989) on Aalto-yliopistosta valmistunut taiteen maisteri ja peligraafikko, joka pyhittää toimistoaikojen ulkopuoliset hetkensä kuvataiteelle, sarjakuville ja kirjoittamiselle. Nimi jolla kutsutaan öisin on Roviollakin työskennelleen peligraafikon omakohtaisiin kokemuksiin perustuva esikoisromaani. Fragmentaarisen tarkkanäköiset ja lakonisen huumorin siivittämät oivallukset kulttuurien rakenteista ja historiasta sekä ihmissuhteiden verkostoista piirtävät esiin syvästi henkilökohtaisia kokemuksia urbaanien kohtaamisten sykkeestä.

Tiina Laitila Kälvemark - H2O

Niin kauan kuin muistan, en ole asunut itsessäni yksin.

Tiina Laitila Kälvemarkin uusin teos H2O yllätti minut. Keskiössä onkin dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö sivupersoonineen, ei ilmastonmuutos, kuten olin olettanut. Toki tarinan päähenkilöllä Hesterillä on irrationaalisia (?) pelkoja vedestä ja tulevasta ilmastokatastrofista. Kirjan otsikko tuo mieleen veden kemiallisen kaavan, mutta siinä piilee muutakin. Hester on kolmikymppinen lääkäriksi opiskeleva nuori nainen, jonka päässä temmeltää ja ilkkuu pääosin kaksi ärsyttävää ja äänekästä sivupersoonaa. Hester itse, Hani ja Ofelia kilpailevat siitä, kuka kulloinkin saa olla äänessä.

Sivupersoonat olivat aina olleet osa Hesteriä, mutta hän menetti niiden hallinnan uudenvuodenaattona 20 vuotta sitten. Nyt on viimeinen hetki selvittää muistin aukkoja, sillä kohta tärkeitä ihmisiä ei enää ole. Hester oli kymmenen, kun Jacek, krakowalainen padonkorjaaja, tuli hänen ja äidin elämään. Mies toi turvallisuuden ja järjestyksen entisen kaaoksen tilalle, ja tyttö jumaloi uutta isäpuoltaan ja teki mitä tahansa pitääkseen tämän elämässään. Äiti oli boheemi ja bilettävä hippi, joka hössötti aina astrologiasta, horoskoopeista ja tarotkorteistaan; isä tuli ja meni, kunnes lähti lopullisesti. Mutta ihmiset eivät halua penkoa menneisyyttä ja he kaikki muistavat eri tavoin. Lukijalle selviää palanen kerrallaan, mitä tuona kauheana uudenvuodenyönä tapahtui: miksi Aurinkokiventien koti lemusi vahvasti partavedelle, miksi talo oli täynnä savua, miksi kylpyammeesta tulvi vettä eteiseen asti.

Laitila Kälvemark eläytyy hienosti Hesterin traumatisoituneeseen mieleen ja luo näille sivupersoonille erottuvat omat persoonallisuudet. Hani on villi, riehakas ja vastuuton, ja eksyy tuntemattomien miesten sänkyyn. Hanibanin tehtävä oli ja on miellyttää äitiä, Ofelian tehtävä on pitää kaaos järjestyksessä, kynät rivissä ja perunat ojennuksessa jääkaapissa.  H2O - Hester, Hani ja Ofelia, erottamaton kolmikko, kaikki saman psyyken tarpeellisia osasia kaoottisessa maailmassa. On vielä neljäskin sivupersoona, jolle muut eivät enää nykyään suunvuoroa anna: Hanna P, itkupilli, Hannamannanalle, mummon pikku kulta. Rankaisevan mummon luona ollessaan Hester turvautui Hanna P:hen, joka vei tytön armahtavaan katatoniseen uneen.

Tulvavallit suojasivat Hesterin kotikaupunkia, mutta joskus myrskyssä ne murtuivat. Pyhäkoulussakin puhuttiin vedenpaisumuksesta ja vuoden 2004 tsunamia jauhettiin mediassa - uhkakuvat syöpyivät pienen tytön mieleen. Hän pelkäsi päivää, jolloin sade ei loppuisi; että tulva yllättäisi jonain aurinkoisena ja kauniina kevätpäivänä ja että uimahallin ikkunoiden ulkopuolella ei näkyisikään enää taivasta, vain sameaa vihreää vettä, joka alkaisi tihkua sisään. Tuntuu paradoksaaliselta, että vaikka Hesterillä oli näin pahoja hukkumiseen liittyviä pelkoja, hän rakasti uimista ja sukeltamista. Vesi toi helpotuksen ja rauhan: pinnan alla pelot ja pakkoajatukset hälvenivät ja hän oli kuin äidin kohdussa, turvassa. Jos osaa sukeltaa, ei voi hukkua ja jos on jo pinnan alla, ei voi pudota, jotenkin tähän tapaan Hester mietti. 

Aihe on haasteellinen, mutta Laitila Kälvemark kirjoittaa hengästyttävän upeasti ja vangitsee lukijan traagisen tarinan äärelle. Terveestä on toki vaikea kuvitella, miltä sivupersoonat tuntuisivat. Mutta tällaiseltä repivältä kakofonialta se voisi hyvinkin kuulostaa - nuo pikkupirut mekkaloimassa pään sisässä ja ajamassa omaa agendaansa. Ihmisen psyykessä voi löytyä näinkin rajuja turvamekanismeja selvitä lapsena koetusta kaltoinkohtelusta ja epävakaudesta. H2O on vaikuttava ja upea teos, joka kosketti.

Dissosiatiivisesta persoonallisuushäiriöstä, Wikipedia.

Tiina Laitila Kälvemark - H2O
Kansi Martti Ruokonen
Wsoy 2020
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn
_______________
Muissa blogeissa: Blyygi Blomsteri, Tuijata

Hani, Ofelia ja Hanna P mellastavat Hesterin pään sisässä, puhuvat hänen äänellään ja vievät häntä paikkoihin, joihin hän ei halua mennä. Vain veden alla ne vaikenevat. Siksi Hester sukeltaa joka päivä: järvissä ja lammikoissa, meressä ja kylpyammeessa. Kun isäpuoli Jacek sairastuu vakavasti, kauan sitten unohtuneita muistikuvia alkaa pulpahdella Hesterin mieleen. Ne liittyvät uudenvuodenyöhön 20 vuotta sitten. Hester alkaa penkoa menneisyyttä, mutta se on vaikeaa: sekä läheiset että sivupersoonat muistavat kukin omalla tavallaan.

Olen lukenut kirjailijalta teokset Seitsemäs kevät ja Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark (s. 1970) on Tukholmassa asuva toimittaja ja kirjailija, joka paneutuu syvällisesti kiehtoviin, ajankohtaisiin aiheisiin ja loihtii niistä unohtumattomia tarinoita. Sivullisuuden kokemukset, keskiluokan ahdinko ja ilmastokysymykset ovat olleet näkyvästi läsnä hänen kirjoissaan. H2O on hänen neljäs teoksensa.

Sergio Ramírez - Miten kaunis on meri, Margarita

Nicaragualaisen Sergio Ramírezin romaani Miten kaunis on meri, Margarita pelaa kahdella aikatasolla ja hämmentävästi fiktioon sekoitetulla vankalla faktalla. Kirjailija nivoo yhteen myös kulttuurin ja politiikan, hänelle läheiset teemat. Vasemmistolaisena aktiivipoliitikkona hän vastusti aikanaan Somozan hallintoa, mutta kritisoi kyllä myös Ortegaa. Romaani paneutuu kahteen spektaakkeliin, jotka limittyvät ja lomittuvat romaanin edetessä. Vuonna 1907 jumaloitu kansallisrunoilija Rúben Darío nostattaa valtaisan juhlahumun vieraillessaan kotikaupungissaan Léonissa. Puoli vuosisataa myöhemmin, syyskuussa 1956, Léon huumaantuu liberaalien puoluekokouksesta, jossa Anastasio Tacho Somoza valitaan toistamiseen presidenttiehdokkaaksi.

Ei päästä lukijaa helpolla Ramírez, sillä tässä veijaritarinan omaisessa romaanissa on jotain samaa hullunmyllyä ja absurdia komediaa kuin García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä. Lukijaa hämmentää siis faktan ja fiktion liitto sekä henkilöhahmojen runsaus ja se, että heistä vielä liki jokaisella on jonkun sortin lisänimi. Henkilögalleriassa esiintyy Raivotarta, Kaimaania, Ruusuneitoa, Vainioitten valtijatarta, Pyhää Mordokaita ja liuta Somozan ja Debaylen sukuun kuuluvia, sillä nämä suvut ovat naimakauppojen kautta kietoutuneet sotkuiseksi vyyhdeksi. Hämmennystä tuottaa vielä se, ettei Nicaraguan historiaa tuntematon voi tietää onko hahmolla todellinen esikuva vai ei.

Vuonna 1907 Rúben Darío (1867-1916) tulee siis käymään kotikaupungissaan Léonissa. Juhlahumu tämän naissankarin ja alkoholistin ympärillä on valtavaa, kadut on koristettu girlandein ja massat hurraavat. Onhan hän espanjalaisen kirjallisuuden uudistaja, hän on Ruhtinas! Mutta Ramírez jättää hymistelyt sikseen. Palvottu runoilija näyttäytyy jonkinlaisena kulttuurin komeljanttarina, joka käyttäytyy juovuspäissään räikeästi ja on egoaan täynnä. Daríon naisjutuista lohkeaa paljonkin hupaisaa: mm. vaimo Rosario Raivotar Murillon ja rakastajatar Eulalian kiivas vuoropuhelu miehen kuoltua.

Syyskuussa 1956 Anastasio Tacho Somoza García (1896-1956) on valtansa huipulla. Hän haluaa  korostaa valtaansa spektaakkelimaisella Leónin puoluekokouksella, mutta yllättäen, kesken mambon, suuri johtaja pääsee hengestään. Attentaatin takana on sekalaiselta tuntuva joukko miehiä, jotka tapaavat toisiaan Krouvarin kapakassa. Joukkoon kuuluu mm. Rúben Daríon elämää tutkiva runoilija-toimittaja Rigoberto López Pérez (todellinen henkilö, klik). Noilla Kirotun pöydän hepuilla on myös tavoitteena pystyttää Daríon jostain löytynyt isopäinen näköispatsas. Attentaatin suunnitelma tuntuu sekavalta, ja lukijaa epäilyttää suuresti sen toimivuus. 

Tärkeä henkilö romaanissa on, ja Daríon oikeassakin elämässä oli, kirurgi Louis Henri El Sabio Debayle, runoilijan henkilääkäri ja lapsuudenystävä.  Lääkäri yritti kaikkensa pelastaakseen ystävänsä kun tämä oli juonut maksansa kirroosiin; ei onnistunut, mutta halusi pakkomielteisesti tutkia kuolleen Daríon aivot selvittääkseen niiden nerouden. Totta vai fiktiota? Ilmeisesti totta. Lääkärin tyttärestä Salvadorasta tuli myöhemmin First Lady, Tachito Somozan puoliso. Nuoremmalle tyttärelle Margaritalle Darío kirjoitti kauniin runon A Margarita Debayle - vastineeksi viskipullosta. Kuuntele runo espanjaksi täältä. Myös monet lukujen otsikot ovat peräisin Daríon runoista.

Ramírezin kaikkitietävä kertoja liikuttelee hahmojaan kuin näyttelijöitä performanssissa, siirtää marionettejaan näytöksestä toiseen ja kolmanteen ja lukijaparan pitää yrittää seurata karnevaalin kulkua. Romaani haastoi ja mietitytti minua, koska en tiennyt mikä on totta, mikä kirjailijan mielikuvitusta. Miten kaunis on meri, Margarita voitti Alfaguara-palkinnon julkaisuvuonnaan 1998. Kirjan vaikuttavuus valkeni minulle tarinan edetessä ja viimeiset luvut osoittivat, miten julmaa ja armotonta oli diktatuurin ja Salvadoran kosto. Otaksun, että runsas henkilögalleria ja sivupolkujen sokkelot vertautuvat Nicaraguan olojen ja politiikan sekavuuteen.

Viime vuonna ilmestyi kirjailijalta tyyliltään aivan erilainen novellikokoelma Anteeksianto ja unohdus, josta pidin todella paljon ja jonka bloggauksessa kerroin myös enemmän Ramírezista. Molemmat teokset on ansiokkaasti suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä.

Sergio Ramírez - Miten kaunis on meri, Margarita
Alkuteos Margarita, está linda la mar 1998
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Kansi Satu Ketola
Aviador 2020
Kustantajalta
_______________

 Muissa blogeissa:  Kirjarikas elämäni

1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle sekä 1950-luvulle sijoittuva kahden aikatason romaani etenee kuin karnevaali: värikkääseen, vääjäämättömästi etenevään tarinaan liittyy lukuisia sivukertomuksia irvokkaine henkilöhahmoineen. Kirjailijan valoisa huumori on läsnä pitkin matkaa, kunnes tarinan sävyt tummenevat tarinan lähestyessä kohtalokasta päätöstään. - Kustantaja