31. heinäkuuta 2018

José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi


Kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen lukuvinkit 

Vuoden 1998 nobelistilta, portugalilaiselta José Saramagolta (1922-2010) on suomennettu 13 teosta, joista toistaiseksi olen lukenut vain Oikukkaan kuoleman. Luin kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen vuonna 1984 ilmestyneen teoksen Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Bloggauksen alkuun on hiukan vilkaistava Fernando Pessoaa (1888-1935). Wikipedia kertoo:

Pessoalta on löydetty kaikkiaan 72 heteronyymiä. Hän kirjoitti valtaosan tuotannostaan taiteilijanimillä, joista kehittyi pseudohenkilöitä omine historioineen, luonteenpiirteineen ja kirjoitustyyleineen. Merkittävimpinä näistä kymmenistä kirjoittajahahmoista on perinteisesti pidetty Alberto Caeiroa, Ricardo Reisiä ja Alvaro de Camposia. Eriytyneet kirjailijahahmot jopa kiistelivät keskenään lehtien palstoilla. Heteronyymeillään Pessoa loi pienen kirjallisen kaikkeuden, jossa kirjoittajan ja kirjallisen hahmon, todellisuuden ja sepitteen raja sekoittui voimakkaasti.

Ricardo Reis on siis Pessoan heteronyymi, jolle hän on kehitellyt henkilöllisyyden ja Brasiliassa vietetyt maanpaon vuodet. On vuoden 1935 joulukuun loppu kun viittäkymppiä lähestyvä tohtori ja runoilija Reis saapuu Lissaboniin. Kuusitoista vuotta Brasiliassa ovat vieraannuttaneet miehen kaupungista ja kotimaastaan. Sää on harmaa, kolea ja sateinen; alakulon aallot hyökyvät  miehen yli. Yksi syy paluuseen on se, että hänen luojansa Fernando Pessoa on vastikään kuollut.

Saramago leikittelee jännittävästi Pessoan ja Reisin henkilöllisyyksillä, jotka tuntuvat sulautuvan yhteen. Kuka palasi Lissaboniin vai palasiko kukaan? Joka tapauksessa Reis asettuu halpaan hotelliin, haahuilee päämäärättä kaupungin kaduilla, ihmettelee soppajonoja ja lukee sanomalehdistä uutisia kuinka Eurooppa kuohuu. Sataa kaatamalla, on satanut jo monta kuukautta; kaupungin kadut tulvivat mutaista vettä. Tuntuu kuin sää heijastelisi Euroopan synkkiä tapahtumia. Reisistä tuntuu aivan luonnolliselta, että kuollut Pessoa tulee häntä hotellihuoneeseen tervehtimään. Kuolleen Pessoan mukaan hän on yhdeksän kuukautta välitilassa, mikä on aika jolloin he kaksi voivat keskustella. Mielipiteittenvaihto käykin terävänä moneen otteeseen.

Saramagon kirjallinen tyyli haastaa lukijaansa. Hän välitää viis välimerkeistä, ei juuri käytä pistettä. Loputtoman pitkät lauseet erottaa toisistaan usein vain iso alkukirjain. Lisäksi hänen tajunnanvirtansa on täynnä miljoonia pieniä yksityiskohtia; ajatustenvirta virtaa vuolaana ja polveilevana, mistä syystä lukijan tarkkaavaisuus ei saisi herpautua hetkeksikään. Saramagon tyyli esittäytyy hyvin tässä 'lyhyessä' lauseessa, jossa hän tuumii yksityiskohtien merkitystä:

Ovatko tällaiset yksityiskohdat välttämättömiä tarinan täydellisen ymmärtämisen kannalta vai eivät, päättäköön jokainen meistä itse mitä mieltä on asiasta, koska yhtä monta mieltä on kuin miestä, se riippuu siitä miten tarkkaavainen sattuu olemaan, mielialasta ja luonteesta, toinen arvostaa yleiskatsauksia, kokonaissuunnitelmia, panoraamoja ja historiallisia freskoja, toinen taas pitää paljon enemmän rinnakkaisten sävyjen yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista, tiedämme oikein hyvin, ettei kaikkia voi miellyttää,  mutta yritimme tässä tapauksessa vain antaa aikaa, jotta tunteet, olivat ne millaisia tahansa, ehtisivät avata ja levittää tien ihmisten välille ja heidän sisimpäänsä, sillä aikaa kun Carlota tulee ja menee, Salvador kamppailee vaikean laskutoimituksen kanssa ja Ricardo Reis miettii, mahtoiko hänen äkillinen mielenmuutoksensa vaikuttaa epäilyttävältä, hän sanoi ensin Lähden ulos, eikä sitten lähtenytkään.

On selvää, että paljon Saramagon hienoista sarkasmeista ja ironioista meni yli ymmärrykseni. Olisi pitänyt tuntea paremmin Portugalin historiaa ja sen henkilöitä; olisi pitänyt tuntea Pessoan tuotantoa. Silti nautin ajoittain kovastikin Saramagon kerronnasta, ajoittain ajatukseni harhailivat. Hän loi Reisistä yksinäisen ja onnettoman sivustakatsojan, joka seurasi syrjästä elämää ja sen tapahtumia. Korostetusti tuli esiin Reisin pakkomielle esiintyä aina siistinä, sheivattuna ja arvokkaana. Hän oli äärimmäisellä tavalla ajan tapojen ja sovinnaisuuksien orjuuttama. Kuitenkin Reis uskalsi uhmata normeja ja juorukelloja ryhtyessään suhteeseen hotellin huonepalvelija Lídian kanssa, joka oli  hahmo jossain Reisin omassa oodissa.  Tämä eksynyt keski-ikäinen mies hurahti runollisesti ja kaunosieluisesti myös nuoreen hyvän perheen tyttöön Marcendaan. Mainiosti kuvattu kahden naisen, eettisiä ristiriitoja aiheuttava loukku.

Euroopan kuohuva ja räjähdysaltis tilanne piirtyy Reisin lukemista sanomalehtien uutisista.  Portugalissa Salazar oli jo vallassa ja vuosikymmenien diktatuuri vakaasti kehittymässä. Saksassa natsit olivat nousseet valtaan, Italiassa Mussolini ja Espanja kävi sisällissotaa. Vaikuttava joukkohurmoksen kuvaus oli näiden diktatuurien edustajien kokoontuminen Lissabonin Campo Pequenon härkätaisteluareenalla. Oli mustaa, sinistä ja ruskeaa paitaa, ja portugalilaiset kanssaideologiensa paitojen lumoissa: ... kuullessaan kansalaislegioonasta väkijoukko nousee taas yhtenä miehenä seisomaan, sillä se joka sanoo legioona sanoo univormu ja se joka sanoo univormu sanoo paita... Seuraa saramagolainen pitkä pohdinta siitä, mikä väri portugalilaisten paidalle olisi valittava.

Saramago oli 62-vuotias tämän ilmestyessä. Hän kirjoitti vielä paljon, mutta koin tämän jonkinlaisena testamenttina Euroopan fasismin vuosikymmenistä. Historian suomasta perspektiivistä Saramagon ironia ruoskii portugalilaisten kansallisia piirteitä ja pienen maan asukkaiden alemmuudentuntoja. Sekä oma että nuo kolme muuta fasistista diktatuuria saavat terävät sivalluksensa. Vasemmistolaisten mielipiteittensä vuoksi Saramago joutui muuttamaan Espanjan Lanzarotelle, jossa asui kuolemaansa asti.  Ricardo Reisin viimeinen vuosi oli haasteellinen, yli 500-sivuinen lukurupeama. Valtavan hieno teos tältä teräväsanaiselta nobelistilta, joskin myös pökerryttävä ja raskaslukuinen. Tämän teoksen lukemiselle  olisi pitänyt varata enemmän aikaa.

José Saramago
O ano da morte de Ricardo Reis 1984
Ricardo Reisin viimeinen vuosi
Suomentanut Sanna Pernu
Tammi 2012
*****
Kirjastosta
______________

Reis asui lähellä Santa Catarinan kukkulaa, josta näkyi satama sotalaivoineen. Kukkulan valtavan ja pelottavan Adamastor-patsaan juurella Reis luki sanomalehtiään.  Taustakuva täältä.

29. heinäkuuta 2018

Ari Kokkonen - Runoja & valokuvia #runosunnuntai


Aloitan tämän runosunnuntain poikkeuksellisesti kertomalla saksankielisestä lyhytproosa-antologiasta Im Grossen Kreis - Neue Nordische Novellen. Sarjan kuudennessa osassa on mukana turkulainen Ari Kokkonen, ja komeaan seuraan hän on päässytkin (antologian kirjailijalista bloggauksen lopussa). Ari kirjoittaa sekä runoja että novelleja, monesti scifi-painotuksin. Saksankielentaitoiset voivat lukea lisää tästä linkistä. Kerron lyhyesti mistä on kyse.

Neue Nordische Novellen -antologiasarja esittelee uusia kirjailijatulokkaita, jotka kirjoittavat kaikkiaan 11 eri kielellä. Kirjailijat tulevat Skandinavian lisäksi Virosta, Tsekistä, Venäjältä ja Ukrainasta. Osa teksteistä on ennen julkaisemttomia ja niiden aiheet kattavat koko ihmisen elämänkaaren. Antologiasarja on pohjoissaksalaisen Greifswaldin yliopiston opiskelijoiden projekti.

Näin antologia esittelee Ari Kokkosen:
Ari Kokkonen (FI) ist ein finnischer Dichter, Schriftsteller und Fotograf. Seit 2009 verfasst er vor allem Gedichte, hat aber auch bereits einige (Science-Fiction)-Kurzgeschichten herausgebracht und ein Buch auf Schwedisch veröffentlicht. Seine Kurzgeschichtensammlung Hermeettiset soinnut zeichnet sich dadurch aus, dass jede Geschichte aus genau hundert Wörtern besteht


Kaikki tietävät, miten vaikea runoilijan tilanne Suomessa on. Suurten kustantamoiden listoille ei pääse, ei aina pientenkään. On julkaistava omakustanteina tai Issuussa. Digitekniikan ja eri julkaisualustojen kehittyminen sentään avaa ovia - kyvykkään runoilijan runot kohtaavat vihdoin lukevan yleisön, kuten ne ovat ansainneetkin. Mutta mistäs se kirjailijan tulo syntyy, jos julkaisee ilmaiseksi luettavissa kanavissa? Ari Kokkosen koko tuotanto löytyy kirjailijan kotisivuilta

Täksi runosunnuntaiksi pyysin Arilta luvan julkaista muutamia yksittäisiä runoja. Näissä runoissa voimme eläytyä kesäisiin ja rakkauden ihaniin tunnelmiin. Koska Ari on myös innokas valokuvaaja, kuvitin bloggaukseni hänen valokuvillaan. Kaunista kesäistä runosunnuntaita!


Kalastaja kokoaa järven selällä verkkoaan,
muutama kala oli tullut,
sai tehtyä sopan huomiseksi,
jää hetkeksi paikoilleen,
oli tyyyntä,
aallot eivät keinuttaneet venettä.
Näki laiturilla hahmon,
heilautti kättään,
hän hymyili,
aurinko oli jo laskenut,
mutta ei ollut vielä pimeää,
järvi hiljentyi yöhön.
Kalastaja oli vielä hetken hiljaa,
laittoi airot veteen,
ja souti takaisin rantaan,
ensimmäisten tähtien
ilmestyessä taivaalle.


Siiliäiti tuhahti poikasille,
ne vikisivät jo malttamattomina,
oli odotettava vielä hetki
kunnes mökistä ei enää kuulunut ääniä.
Se katseli puiden oksille huolestuneena,
lokit ja tiirat olivat joskus sen harmina.
Piikit nousivat hieman pelosta,
se tiesi niiden olevan
toisella puolella järveä
toisella iltapaikalla.
Sitten se päätti ajan olevan oikea,
lähtien liikkeelle
poikasten seuratessa tiiviisti.
Grillin vieressä oli makkaranpaloja
ja muita herkkuja
ja kolme pientä lautasta.
Se nuuhkaisi valkoisen kellertävää nestettä,
kermaa,
sen suupielet nousivat
ja se lipaisi kielellään herkkuaan.
Poikaset tappelivat muista herkuista
kunnes nekin tulivat lautasten luokse,
kerääntyen emonsa vierelle
kermaillalliselle.
Lokit kiljuivat järven yli,
ne myöhästyivät tällä kertaa,
siiliäiti ajatteli tyytyväisenä
poistuessaan ruohikkopesäänsä
poikueensa kanssa.


Me löysimme sen viimein,
pitkän etsinnän jälkeen,
Yksinäisten sydänten tähdistön.
Kaikki yksinäiset, murtuneet, haavoitetut sydämet
syntyivät täällä uudestaan tähtinä.
Ne olivat kärsineet
sen näki lähestyessämme,
osa niistä oli murtunut,
niiden pinnalla näkyi
suuria, pieniä halkeamia,
ne kertoivat elämästä,
joistakin oli kadonnut osia
tähtien sydämistä.
Ne sykkivät kuitenkin elämää,
jotkut himmenneinä,
toiset hieman kirkkaampina vielä,
valo joka tähdistä loisti,
kertoi niiden haluavan vieläkin kokea,
tuntea rakkautta.
Ne halusivat oman aurinkokuntansa,
planeetat joista olisivat voineet pitää huolta,
pitää perheenään.


Tiedäthän,
minun ei ollut helppoa päästää
sinua sydämeeni,
yritin piilottaa sen kaikilta,
mahdollisimman hyvin,
mutta en voinut jättää sydäntäni
pimeyteen, yksin,
minä kutsuin sinua,
sinä löysit sen
ja sinä vastasit kutsuuni,
olen iloinen että tulit,
et ehkä saa minua enää ehjäksi,
mutta saatat korjata suurimmat säröt,
minä luotin sinuun
ja päästin sinut sydämeeni,
tiedäthän,
se on jotain
paljon suurempaa
kuin voit ajatella koskaan.
...

Näen tähtiä,
kaikkialla,
ympärilläni ei ole ketään,
mutta kuulen ääniä,
en tunnista puhujaa
outoa kieltä
mutta siinä on jotain tuttua,
valo
kulkee taivaanrannan ylitse
tomun peittämä jäinen kivi
joka kätkee sisälleen salaisuuden
tullessaan auringon vaikutuspiiriin
se saa hunnun
valkoisen viitan
ja se kertoo asioita
joista me emme olisi koskaan
osanneet kuvitellakkaan.
__________________________________________________________________

Olen aiemmin lukenut ja kirjoittanut Arin runokokoelmista kaksi bloggausta:

1) Samassa bloggauksessani nämä:
Runoja (Bod 2009)
Kulkea varjojen päällä putoamatta (BoD 2012)
Maailmojen välissä (Issuu 2016)


#runo18-haaste
❤︎
Estherin päivän runo hänen blogissaan Luovasti vinossa








Neue Nordische Novellen / Kirjailijat:
JUKKA AHOLA / MAŁGORZATA BINKOWSKA „WINDLADY” / P.I. FILIMONOV / MARIANNA GEJDE / ÁRNÝ STELLA GUNNARSDÓTTIR / BJÖRN HALLDÓRSSON / BRIITTA HEPO-OJA / LONE HØRSLEV / ARI KOKKONEN / MARIANNE LIND / KJELL LINDBLAD / MARGIT LÕHMUS / TOMÁŠ MARTINEC / SÓLRÚN MICHELSEN / JUULI NIEMI / BJARGEY ÓLAFSDÓTTIR / PARI PAKNIA / HARRY SALMENNIEMI / ODD W. SURÉN / SASCHKO USCHKALOW / URMAS VADI / MÅRTEN WESTÖ

28. heinäkuuta 2018

Bing, bing, bingo!

Oksan hyllyltä -blogin Marikan Kirjankansibingo on tosi hauska haaste, joka jatkuu 19.8. asti.  Tältä näyttää oma bingotilanteeni heinäkuun lopussa. Samalla tulen paljastaneeksi, että klassikkohaasteen kirjani on José Saramagon Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Alla lista omista rukseistani - 4 bingoa kertynyt. Oletko sinä kirjankansibingoillut?

Bingotilanne heinäkuun lopussa - 4 bingoa, yht. 17 ruksia
"Kirjankansibingon ideana on, että voit laittaa ruudukkoon raksin, kun luetun kirjan kansi mielestäsi sopii ruudun sanaan. Bingo muodostuu viidestä peräkkäisestä pysty-, vaaka- tai vinoruudusta. Kaikenlaiset kirjat ovat mukana haasteessa eli voit lukea fiktiota tai faktaa mieltymystesi mukaan.

HEINÄKUUN RUKSIT:

17. KAUPUNKI - Ricardo Reisin alias Fernando Pessoan taustalla Lissabonin siluetti:
José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi ***** Tammi 2012 / Bloggaus 31.7.

16. LINNA TAI KARTANO - Kuvituksena piirros Imatran valtionhotellista:
J. S. Meresmaa - Hämäränsäteet *** Robustos 2018

15. SININEN JA VIHREÄ - Auringossa paahtunutta kellanvihreää, siniset tekstit:
Ayòbámi Adébáyò - Älä mene pois ***** Atena 2018

14. VALOKUVA - Pentti Saarikoski kapakkapöydän ääressä:
Tuula-Liina Varis - Kilpikonna ja olkimarsalkka ***** Wsoy 1994

13. HIENO FONTTI - No, hieno ja hieno - makuasia. Kirjan nimi on kirjoitettu kaunokirjoituksella:
Marisha Rasi-Koskinen - Valheet **** Wsoy 2013

12. KUKKIA - Kannessa upeasti piirrettyjä kukkia, mm. särkynytsydän:
Kristina Wallin, Hannimari Heino - Puutarhakirjeitä **** Atena 2018

11. PERHE - Kannen kuva tuo mieleen kaksostytöt eli perheen:
Marisha Rasi-Koskinen - Katariina **** Avain 2011

KESÄKUUN RUKSIT:

10. UIMARANNALLA - Paljaat varpaat ja biitsihiekkaa assosioiva vaalea tausta:
Suvi Valli - Spiraali **** Otava 2017

9. SEIKKAILU - Kannen värikäs taidekuva avaa ovet levälleen mielikuvituksen vaeltaa ja seikkailla:
Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa ***** Poesia 2018

8. RAKKAUS - Kannessa käsi liittynyt käteen:
Anilda Ibrahimi - Ajan riekaleita ***** Tammi 2013

7. KESÄ - Kirjan kannessta huokuu ihana kesäinen vihreys, ja on siinä satakielikin tai muu satulintu:
Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia ***** Fabriikki Kustannus 2017

6. MAASEUTU - Tuulimylly ja hedelmätarha:
Nanao Sakaki - Syödään tähtiä! *** Savukeidas 2011

5. LIITTYY HÄIHIN - Ei onnellisiin häihin, mutta morsian valkoisissaan hukkumassa veteen:
Pierre Lemaitre - Verihäät ***** Minerva 2018

4. JUHLA - Tämähän on aivan selvä, pirskahteleva drinkkilasi:
Liane Moriarty - Tavalliset pikku pihajuhlat *** Wsoy 2017

3. KELTAINEN JA ORANSSI - Kansi on vahvasti keltainen, ripaus punaista mutta myös oranssia:
Katu kadulta taivaaseen - toim. Tarja Roinila & Jukka Koskelainen ***** Wsoy 2008

2. AURINKO - Kannen kuvassa oleva aavikon hiekka ja naisen päivänvarjo antavat aavistaa, että aurinko paistaa kuumasti:
Golnaz Hashemzadeh Bonde - Olimme kerran ***** Otava 2018

1. NOSTALGIA - Kannen vanha kulunut ja harmaantunut lauta tuo mieleen menneen maailman:
8+8 II Eesti ja soome luulet - Mathura / toim. Hannu Oittinen & Kalju Kruusa / NyNorden 2015


26. heinäkuuta 2018

J. S. Meresmaa - Hämäränsäteet


Spekulatiivinen fiktio tai steampunk eivät juuri ole minun heiniäni, mutta kiinnostuin Hämäränsäteistä tapahtumien näyttämön vuoksi. Ursiininuoret Säde ja Anttoni saapuvat Viipurista junalla Imatralle, jossa upea linnamainen Valtionhotelli on juuri avattu. Vielä kesyttämätön Imatrankoski jylyää ja pauhaa uomassaan hotellin alapuolella. Tehtävänä on vakoilla hotellin holvikerrosten alla tulevaa fennomaanien ja kareliaanien kokousta.

Olin hiukan pihalla, koska en ollut lukenut trilogian avausosaa Naakkamestari, mutta alun hämmennyksen jälkeen pääsin vauhdikkaaseen ja hienosti kerrottuun tarinaan hyvin mukaan. Käsitykseni mukaan ursiinit olivat Meresmaan vaihtoehtoistodellisuudessa pieni vainoa kokeva etninen ryhmä Tampereen seudulla, uskontonaan ikioma luonnonuskonto.  Pieni sitaatti pakanuudesta ja luonnonuskonnoista 'Topias Sapeliuksen' kynästä:

Ammoisista ajoista ihmiskunta on uskonut elolliseen luontoon, siihen että kaikella on sielu. Ja tuohon harhaoppiin monet yhä tukeutuvat, vaikka kristinusko on meille valonsa tarjonnut. Pakanuus elää sitkeänä monien kansojen keskuudessa: suomalaisista tunnetuin pakanaheimo lienee ursiinit, Ruotsin ja Norjan pohjoisosissa huhutaan yhä olevan jatuleita ja idän suunnalta löytyvät omat pakanauskonsa kareliaaneista ja tsuudeista. 

Nuorilla on hotellissa liittolaisenaan Rauha, mutta vakoiluoperaatio menee pahasti pieleen. Yllättäen kokoukseen mukaan tunkenut tsuudi Ljuttin osaa vaientaa Anttonin rakentamat sudenkorentomikrofonit. Slavojen santarmit pidättävät Rauhan ja nuoret päätyvät Ljuttinin kidnappaamiksi Kruunupuiston hiidenkirrnujen tienoilla. He pääsevät pakoon, mutta hotellille ei ole menemistä eikä siltaa uskalla käyttää. Parin paikallisen hässlärin avustamina Säde ja Anttoni ryhtyvät uhkarohkeaan yritykseen ylittää valloillaan pauhaava koski köysien varassa liikkuvassa korissa - marraskuun jäätävässä lumituiskussa.

Sisu. Miten kaunis sana. Sen nimistä ursiinia ei ollut, sillä sisu oli liian pyhä kenenkään nimenä kannettavaksi. (...) Mutta ursiinit tiesivät, mistä sisu kumpusi. Otavaisen väestä. Mustat kuuset tuijottivat humisevina selällään makaavaa Sädettä. Tien kostea kylmyys luikersi vaatteiden läpi. Lumihiutaleita suli huulille. Sisu. Kyllä sitä hänessä oli. Perkele, kyllä oli.

Enempää en sitten juonesta kerrokaan, vaan suositan sarjan lukemista järjestyksessä. Minua viehätti Meresmaan eloisa kerronta; vauhdikkaat kohtaukset veivät mennesssään eikä Anttonin Tampereen murrekaan minua karjalaista haitannut. Oivaltava lisä olivat nuo 'Topias Sapeliuksen' tekstit kappaleiden välissä. Ne ovat jonkin verran mukailtuja Zacharias Topeliuksen Maamme-kirjasta ja luovat maalailevalla tyylillään mukavan kontrastin sekä antavat hyvin paljon tietoa Suomesta ja Itämeren kansoista.

Pieni liikkis yksityiskohta olivat isä Siimeksen, Jylyn, Anttonin ja Säteen apuun rientäneet saimaannorpat 💕 Kirja oli kiinnostavaa luettavaa, vaikka en kohderyhmään kuulukaan. Kirja on mukavaa taskukokoa ja vain 150-sivua. Minut Hämäränsäteet vei ihanalle nostalgiamatkalle lapsuuteni maisemiin. Kaikki kouluvuoteni kuljin Valtionhotellin ohi joka päivä ja ylitin kosken uoman sillan yli. Monina talvina pieni veden juoksutus sai tienoon puut upeaan huuruun. Vanha, 70-luvulla purettu rautatieasema sijaitsi kouluni lähellä. Meresmaa oli hyvin selvillä senkin sijainnista. Kerrassaan hurmaava mielikuvituksellinen nostalgiatrippi!

J. S. Meresmaa 
Hämäränsäteet
Kansi: Julia Savtchenko
Robustos 2018
***
Lukukappale kustantajalta - kiitos
_______________
  • Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta. Trilogian osat ovat Naakkamestari (2016), Hämäränsäteet (2018) ja Voimanpesä (2019). Kirjailijan kynästä on myös Mifonki-fantasiasarja.
  • Kirsin kirjanurkka on kirjoittanut Ursiini-trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta. 
  • J. S. Meresmaa (s. 1983) asuu Tampereella ja on koulutukseltaan puutarhuri.

Taustakuva: Public domain: Arseni Meštšerskin maalaus Imatrankoskesta, 1883. Teos kuuluu nykyään Fortumin Taidesäätiön kokoelmiin.

24. heinäkuuta 2018

Agnès Martin-Lugand - Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia


Kirjablogeissa on vietetty naistenviikkoa 18. - 24.7.
Haasteen on järjestänyt tuttuun tapaan Tuijata.
Tänään naistenviikon viimeisenä päivänä juhlivat Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja - onnea!

Diane on kolmikymppinen pariisitar. Hän perusti kirjakahvilansa Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia viisi vuotta sitten. Mutta Diane ei ole käynyt kahvilassaan vuoteen, vaan on jättänyt sen yhtiökumppaninsa, villin ja boheemin homokomistus Felixin hoitoon. Itse asiassa Diane ei poistu asunnostaan ollenkaan, sillä hän on surunsa murtama: puoliso Colin ja pieni Clara-tytär menehtyivät auto-onnettomuudessa vuosi sitten.

Felix on Dianan ainoa yhteys ulkomaailmaan, ja vihdoin Felixin alituinen marmatus ryhdistäytymisestä tuottaa tulosta. Diana päättää matkustaa miehensä rakastamaan Irlantiin. Määränpääksi valikoituu kartalla sormen sokkona osoittama kyläpahanen, Mulranny. Vuokraisäntäpari Abbey ja Jack ovat sydämellisiä ja ystävällisiä kuten kaikki muutkin kylän asukkaat. Viereisen mökin tyly ja juro valokuvaaja Edward sen sijaan haluaisi passittaa pikku pariisittaren mieluiten takaisin kotiinsa.

Romaani noudattaa perinteisiä chick-litin linjoja; ansioksi lasken sen että se on erittäin hyvin ja elävästi kirjoitettu. Tietenkin Irlanti, sen karu luonto ja jäyhät mutta iloluontoiset asukkaat tuovat tarinaan oman hurmaavan lisänsä. Pidin herkästä ja nuoresta Dianesta, jota oli kohdannut koko elämän murskaava tragedia. Kirjailija kuvasi myötätunnolla ja lämpimästi hänen syvää suruaan ja ryhdistäytymispyrkimyksiään. Dianassa oli myös kivasti särmää eikä hän jäänyt sanallisissa väittelyissä suinkaan kakkoseksi.

Irlantilaisittain hyvin jäyhä Edward oli kokenut siskonsa Judithin kanssa myös kovia menneisyydessä. Kuten genreen kuuluu, alun äksyilyt käsirysyineen naapurusten kesken muuttuivat pikkuhiljaa yhä lämpimimmiksi tunteiksi, luottamukseksi ja läheisyydeksi. Näiden kahden onnettoman lähentyminen ja orastava hellyys oli kauniisti ja herkästi kuvattu. Pubi-illat olivat riehakkaita ja kosteita, krapulaa podettiin ja mustasukkaisuus kukki. Kuriositeettina mainitsen, että sekä Diane että Edward polttivat kuin skorsteenit. Tällaiseen törmää harvemmin nykyään. Onkohan Ranskassa tupakointi edelleen muodissa?

Pidin tarinaa hyvänä viihteenä varsin pitkälle. Hyvän tunnelman pilasi minulta Edwardin ex naisystävän ilmaantuminen kuvioihin. Näiden kahden monimutkaisen ja valtataistelun sävyttämän suhteen kuvaus meni yli äyräiden ja riiteli muuten hienon kokonaisuuden kanssa. Kustantaja ilmoittaa, että Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia saa jatkoa keväällä 2019. Sen verran kiinnostaa Dianen ja Edwardin ikään kuin tauolle jäänyt rakkaustarina, että varmaan tulee se luettua myös. Kelpoa chick-litiä ja varsin viihdyttävä tuota yhtä pahaa onnahdusta lukuunottamatta.
Osallistun tällä postauksella
Tuijatan naistenviikkoon!

Agnès Martin-Lugand
Les gens heureux lisent et boivent du café 2013
Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
Suomentanut Kirsi Tanner
Kansi Susanna Appel
Bazar 2018
***
Ennakkokappale kustantajalta - kiitos
Kirja on kirjakaupoissa 16.8.
_______________
Myös Leena Lumi on jo ehtinyt uppoutua Dianen tarinaan.

Vuonna 1979 syntynyt Agnès Martin-Lugand on koulutukseltaan psykologi. Yksin Ranskassa esikoiskirjaa on myyty yli puoli miljoonaa kappaletta ja sen julkaisuoikeudet on myyty yli 20 maahan. Myös Hollywood ilmaisi kiinnostuksensa kirjaan ostamalla sen elokuvaoikeudet.


Taustakuva: Wikipedia Commons

23. heinäkuuta 2018

Ayòbámi Adébáyò - Älä mene pois


Kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa 18. - 24.7.
Haasteen järjestää tuttuun tapaan Tuijata.
Tänään juhlivat Olga ja Oili - onnea!

Ayòbámi Adébáyò on loistava uusi kyky hienojen nigerialaiskirjailijoiden joukkoon. Aiemmin olen lukenut teokset Chinua AchebeltaChimamanda Ngozi Adichielta ja Chigozie Obiomalta. Kaikki nämä kirjailijat tuovat kerrontaansa Nigerian eksoottista ja värikästä kulttuuria sekä perinteisiä tapoja, jotka meistä länsimaalaisista tuntuvat usein julmilta ja pöyristyttäviltäkin. Adébáyòn esikoisromaanissa Älä mene pois korostuvat erityisesti suvun valta ja lasten tärkeys. Taustalla velloo epävakaa ja väkivaltainen poliittinen tilanne. Hämmästyttävää oli se, miten hyvästä koulutuksesta huolimatta taikausko ja tietämättömyys esim. seksuaalisissa asioissa elivät vielä 80-90-luvuilla. Kirjailija valottaa myös Afrikkaa piinaavaa, perinnöllistä sirppisoluanemiaa.

Hyvin koulutetut Akin ja hänen vaimonsa Yejide joutuvat suvun hurjaan myllytykseen lapsettomuutensa vuoksi. Neljään vuoteen ei lasta ole kuulunut ja sehän on katastrofi nigerialaisessa kulttuurissa. Voi vain kuvitella miten ahdistava tilanne on molemmille puolisoille. Akinillahan on lisäksi tarkoin varjeltu henkilökohtainen salaisuus ja Yejide toivoo lasta niin hartaasti, että kokee jopa valeraskauden. Akin ei kestä katsoa vaimonsa sekoamista ja tuskaa, vaan tekee veljensä Dotunin kanssa hurjalta kuulostavan sopimuksen - vaimoltaan salaa tietenkin.

Nuoripari on moderni ja hyvin koulutettu, mutta niin vain he joutuvat taipumaan suvun painostukseen: taloon muuttaa kakkosvaimo, Funmi. Kumpikin puoliso etsii apua lapsettomuuteen yrteistä, kansanparantajilta ja taikauskosta. Vihdoin koittaa se päivä, jolloin Yejide on oikeasti raskaana. Onni on ylimmillään kun pieni tyttövauva Olamide syntyy. Nimenantojuhlaan osallistuu satamäärin vieraita, Dj soittaa, pöydät notkuvat ja Olamide saa nigerialaiseen tapaan runsaasti nimiä - peräti 21 nimeä. Tämä nimien runsaus oli hauska juttu, ja kirjailija kertoi tästä perinteestä Helsinki Litissä.

Mutta onni tuntuu hylänneen Yejiden ja Akinin. Parin toinen lapsi on poika, Sesan, mutta suunnaton ilo lapsesta jää nytkin lyhytaikaiseksi. Kun pieni Rotimi syntyy, Yejide pelkää kiintyä häneen. Hän ei pidä tyttöä sylissä, ei hoivaa, ei helli. Hänestä ei ole enää äidiksi, hän on täysin uupunut. Dramaattisten salaisuuksien paljastuttua Yejide ei enää kestä miestään eikä tämän sukua, vaan hylkää miehensä ja tyttärensä.

Minut Adébáyòn kerronta piti otteessaan. Tarinassa riitti draamaa ja aika tavalla yllätyksellisiä käänteitä. Juonikäänteiden runsaudesta huolimatta kirjailija punoi tarinansa taidokkaasti yhteen. Raadollinen ja rankka kuvaus suvun mahdista ja yksilöistä odotusten paineissa. Mihin kaikkeen ihminen onkaan valmis täyttääkseen häneen asetetut odotukset kulttuurissa, jossa perheen ja suvun valta on noin vahva? Valmis epätoivossaan petkuttamaan ja pettämään julmalla tavalla sen rakkaimmankin.

Osallistun tällä postauksella
Tuijatan naistenviikkoon!
Ayòbámi Adébáyò
Stay With Me 2017
Älä mene pois
Suomentanut Heli Naski
Kansi Rafaela Romaya
Atena 2018
*****
Kirjastosta
________________

Muualla: mm. Kirjaluotsi, jossa lukuisia linkkejä muihin bloggauksiin
Kirjailija Helsinki Litissä / Yle Areena

Ayòbámi Adébáyò on syntynyt Lagosissa 1988. Tämä kirjailijan esikoisteos oli Baileys-kirjallisuuspalkinnon kuuden parhaan teoksen joukossa vuonna 2017, ja romaanin oikeudet on myyty 13 maahan.

22. heinäkuuta 2018

Anja Erämaja - Laulajan paperit #runosunnuntai


Kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa 18. - 24.7.
Haasteen järjestää tuttuun tapaan Tuijata.
Tänään juhlivat Leena, Matleena, Leeni ja Lenita - onnea!

Laulajan paperit on Anja Erämajan esikoisrunokokoelma, ja se oli oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Runeberg-palkinnon saajaksi. Erämajalta olen aiemmin lukenut kokoelmat Töölönlahti & Ehkä liioittelen vähän (Tanssiva karhu -voittaja 2016).  Tämän kokoelman runoissa Erämaja ammentaa elämästään sekä kokemuksistaan estradilla.  Hän on vuosia esiintynyt eri laulu- ja stand-up -kokoonpanoissa, kirjoittanut ryhmilleen sketsejä ja laulujen sanoja.

Kokoelman proosarunot ovat hauskan ironisia ja humoristisia. Niiden otsikot viittaavat usein esitystilanteisiin: Takahuoneessa, Ääni auki, Sopraano ja altto... Runot käsittelevät myös esiintymisjännitystä ja esiintyessä sattuneita mokia.  Runot puhuvat myös deittailun ongelmallisuudesta, sinkkunaisen elämästä, arjenhallinnasta ja ammatinvaihtohaluista. Runoissa on samaa naisen elämän hulvatonta kuvausta, johon olen jo aiemminkin Erämajan runoissa ihastunut.

En ole nähnyt Erämajaa laulamassa Laulavien kahvinkeittäjien keikalla, mutta pari kertaa lausumassa runojaan. Hän on pitkä nainen ja pituudesta irtoaa huumoria vaikka näin:

Luulevat mieheksi kun oikein laittaudun, tälläydyn ja ehostan itseni, paneudun naamaani peilin edessä. Tukkaa kun pöyhin ja kierrän, transuna pitävät. Että mies näin puhkeaa kukkaan. Olkoonkin että yletyn hattuhyllylle ja kengännumeroni on 43 (Jeesuksellakin muuten, sitä on tutkittu), nainen tässä valmistautuu töihin, laulamaan lainakappaleita, kiertelemään pannu kädessä pöydästä pöytään.

Näistä runoista tulee kertakaikkisen hyvälle tuulelle. Runojen ruotiminen on hankalaa, sillä Erämajan assosiaatiot kiepsauttavat lukijan absurdeille poluille. Runon alusta ei voi päätellä minne päädytään. Niin moni runo riemastutti. Runoilija hermostuu jankkaavaan ja hätäilevään äitiinsä - pefleteistä viis, hän istuu isäntämiehen asennossa, reidet levällään uimahallin lauteilla. Hän nukahtaa marjametsään mättäälle puolukka suussa - mitä en tosin yhtään ihmettele, sillä sellaisissa kierteissä hänen ajatuksensa pyörivät. Hän on miettinyt raskaana ollessaan vauvalle nimiä ja lukenut almanakasta linnuille etunimilitanioita; tasapainoillut myös naapurien ja oman yksityisyytensä välissä.

Runoissa on sympaattinen, leikkisä ja mukava tunnelma - kaikesta vinksahtaneisuudesta huolimatta - tai juuri sen vuoksi. Erämaja osaa nauraa itselleen. Tästä esimerkkinä osasitaatti runosta  Laulaja kääntyy sekä kokonaan runo Eräskin mies:

Eihän tämä kaunista ole: kutsuin Reijoa Reinoksi. Happy Birthday mister Reino, happy birthday to you, ja kaikki mukaan! Eläköön Reino! (...)  Viisikymmentä vuotta, toistasataa vierasta, kahdensadan kilowatin kaapit - kauan eläköön Reino. Kääriydyn julisteeseen, piiloudun saumavaroihin. Ryömin, konttaan...
...
Eräskin mies tuli käymään, toi kolme tummanpunaista ruusua. Sitä lakkiaisenpunaista, ei tässä mitään teinejä olla. Olin siivonnut tietysti, villapaidan jätin tuolinkarmille ja vähän multaa ikkunalaudalle ettei menisi jäykäksi. Se kävi vessassa, kuulin kaiken mutta psyykkasin. Keitin kahvit, pistin kukat maljakkoon. Leikkokukkia sentään. Hella soi, otin piirakan uunista. Mies tuli vessasta ja sanoi että toivottavasti ne ruusut ei ihan heti lurpsahda. Lurpsahda.

Riemastuttava kokoelma! Erämajan runot istuvat loistavasti naistenviikkoon, puuhuhan hän runoissaan nautittavasti naisen elämän monista surkuhupaisista puolista.
Osallistun tällä postauksella
Tuijatan naistenviikkoon!


Anja Erämaja
Laulajan paperit
Kansi Elina Warsta
Wsoy 2005
*****
Kirjastosta
______________

Muualla: Kiiltomato / Johanna Venho, Luettua elämää

Taustakuvana oma kuvani 
Runokuun lavaklubilta 2017 - Anja Erämajakin kuului esiintyjäkaartiin, mutta kuva hänestä epäonnistui.




❤︎
Tuija luki Johanna Venhon ihastuttavan Saaren runot
SusuPetalin runo Ohutta ihoa

21. heinäkuuta 2018

Hanna Velling - Kirjosieppo



Kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa 18. - 24.7.
Haasteen järjestää tuttuun tapaan Tuijata.
Tänään juhlivat Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna - onnea!

Kirjosieppo -  Ficedula hypoleuca - on moniavioinen lintu. Hanna Vellingin esikoisromaanissa kirjosieppo on nimeltään Make. Romaani kertoo nuoresta kosmetologi Annasta, joka on pienen söpön Nuppu-vauvan äiti ja elää avoliitossa tämän kirjosiepponsa kanssa. Elämältä romahtaa pohja, kun eräänä kauniina päivänä ranskalaisten ja tomaattikeiton äärellä tuo joogaava narsisti ilmoittaa tylysti Muutan tästä pois.

Make pakkaa tavaransa ja lennähtää entiseen pesäänsä, entisen naaraansa ja poikansa luo. Äitiyslomalla vielä oleva Anna jää yksin selvittelemään ongelmallista tilannetta. Kokonaan tuosta kusipäästä Anna ei eroon pääse, sillä Make tekee hierontakeikkaa samassa Sirkun kauneushoitolassa, jossa Anna on töissä. Lauttasaaren vuokra-asuntoon tulee kaiken kukkuraksi putkiremppa, jota pakoon joudutaan muuttamaan Annan äidin luo. Viimeinen niitti on 'yt-neuvottelujen' tuomat potkut.

Anna oli edelleen palasina. Melankolia söi rotan lailla. Mikä lohduttaisi, rauhoittaisi ja laimentaisi oloa? Ei hän halunnut baareissa notkua laastareita etsimässä vähäisellä vapaa-ajallaan. Terapiaan ei ehtinyt ja Jumalaa ei ehkä ollut. Toivottavasti Make pysyi paskana. Paskaa on helpompi vihata.

Melkoinen vastoinkäymisten kasauma siis, mutta vaikka haikaileekin Makensa perään ja lapsi lopettaa puhumisen tykkänään, ihmeteltävän järjissään Anna pysyy. Tässä auttavat ystävät Minna, Riina ja Piritta. Hirtehisen hauska tyyppikin tämä yksinhuoltajaäiti on. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa liikuttavia ja koskettavia välähdyksiä tunteistaan sekä pieniä surkuhupaisia tarinoita ystävistään ja itsestään. Pari otetta  pitkästä Yh-äidin iltarukouksesta:

Ethän anna Nupun korvatulehduksen uusia. En kestä enää yhtään sitä itkua. Ne korvat on niin pienet ja nätit eikä edes höröt.
...
Jos sijailtain en nousisi, käske päiväkodin tätien hälyttää apua, ettei Nuppu joudu olemaan kauan yksin, se ei osaa itse avata meidän ovea. Aamen.

Lukemiseni oli alussa vähän nihkeää, mutta sitten teksti alkoi kantaa paremmin. Vellingin lauseet ovat lyhyitä ja sanavarasto nuorten aikuisten suusta. Sopivasti säröä ja puhekielenomaisuutta. Kuten odottaa sopii, tarina kääntyi onnellisempaan suuntaan: Anna sai hyvän uuden työpaikan, uuden kivan kodin ja uusi lupaava suhteenpoikanenkin oli aluillaan. Ja mikä tärkeintä: Nuppu toipui eron traumasta ja alkoi puhua! Uskon että moni nuorempi ja kevyemmästä kirjallisuudesta pitävä lukija viihtyy kirjan parissa oikeinkin hyvin. Ja toki tämä liikuttava ja herttainen tarina antaa vertaistukea Annan tilanteessa oleville.


Tänään on Hannan nimipäivä,
joten bloggaus istuu hyvin
Tuijatan naistenviikkoon!
Hanna Velling
Kirjosieppo
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Bazar 2018

Ennakkokappale kustantajalta - kiitos
Kirja on kirjakaupoissa 7.8.
______________

Kirjosieppo kuvaa lämpimän realistisesti selviytymistä sokkierosta. Kaikki tunteet, myös kipeät ja rumat, ovat mukana paljaina ja noloina.  Velling kuvaa Annan raiteilta suistunutta elämää, arjesta selviytymistä ja ahdistavia tilanteita niin raikkaan suorin sanakääntein, että pintaan pulppuaa usein myös elämän surkuhupaisuus ja nauru.


Hanna Velling (s. 1969) elää kirjoittamalla ja kirjoittaa elääkseen. Hän työskentelee copywriterina, vapaana toimittajana ja tarinankertojana oman yrityksensä kautta. Kirjosieppo on hänen esikoisromaaninsa.

20. heinäkuuta 2018

Naistenviikon lukusuosituksia - ole hyvä!

Kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa 18. - 24.7.
Haasteen järjestää tuttuun tapaan Tuijata.
Tänään juhlivat Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta - onnea!

Kun lukee paljon, unohtaa jo mitä loistavaa alkuvuodesta on tullut lukeneeksi. Luen aina naiskirjailijavoittoisesti. Tämä ei ole tietoinen valinta, vaan sattuman sanelema juttu. Listasin tähän sinulle lukuvinkiksi tänä vuonna lukemiani naiskirjailijoiden teoksia, jotka ovat minua kovastikin ihastuttaneet. Mukana on tämän vuoden uutuuksia, mutta enemmän aiempina vuosina ilmestyneitä teoksia. Olen siis ainakin omalta osaltani kumonnut sen käsityksen, että kirjabloggarit lukevat vain uutuuksia. Listasin kirjat julkaisuvuoden järjestykseen. Olepa hyvä ja poimi vinkit!


10 KOTIMAISTA
Tuula-Liina Varis - Kilpikonna ja olkimarsalkka ***** Wsoy 1994
Marisha Rasi-Koskinen - Katariina **** Avain 2011
Marisha Rasi-Koskinen - Valheet **** Wsoy 2013
Marisha Rasi-Koskinen - Vaaleanpunainen meri ***** Wsoy 2014
Marisha Rasi-Koskinen - Eksymisen ja unohtamisen kirja **** Teos 2017
Rosa Liksom - Everstinna ***** Like 2017
Anne Salovaara - Afroditen askelin **** Nordbooks 2017
Pirjo Puukko - Mutkanlukutaito **** Stresa 2017

Vuonna 2018 ilmestyneet:
Minna Eväsoja - Shoshin, aloittelijan mieli **** Gummerus 2018
Satu Rämö - Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin **** Wsoy 2018
Kristina Wallin, Hannimari Heino - Puutarhakirjeitä **** Atena 2018


10 ULKOMAISTA
Jhumpa Lahiri - Kaima **** Tammi 2005
Anilda Ibrahimi - Ajan riekaleita ***** Tammi 2013
Xinran - Kiinan kadotetut tyttäret **** Atena 2013
Lucia Berlin - Siivoojan käsikirja ***** Aula & Co 2017
Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia ***** Fabriikki Kustannus 2017
Xiaoulu Guo - Once Upon a Time in the East ***** Chatto & Windus 2017

Vuonna 2018 ilmestyneet:
Golnaz Hashemzadeh Bonde - Olimme kerran ***** Otava 2018
Anna Gavalda - Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja **** Gummerus 2018
Hiromi Kawakami - Sensein salkku ***** S & S 2018
Elisabeth Norebäck - Sano että olet minun ***** Like 2018


IHANIN KOTIMAINEN RUNOKOKOELMA
Johanna Venho - Saaren runot ***** Palladium Kirjat 2018


Osallistun tällä postauksella


19. heinäkuuta 2018

Sara Stridsberg - Niin raskas on rakkaus


Kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa 18. - 24.7.
Haasteen järjestää tuttuun tapaan Tuijata.
Tänään juhlivat Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli ja Salla - onnea!

Hulluuden häpeästä ja tabuista
Kirjan ruotsinkielinen nimi Beckomberga, ode till min familj viittaa henkilökohtaisuuteen ja vuonna 1932 avattuun suureen ja monumentaaliseen mielisairaalaan Tukholman ulkopuolella Brommassa. Parhaina vuosinaan Beckombergassa oli parituhatta potilasta ja se oli Euroopan suurin mielisairaala. Ajan trendinä oli sijoittaa mielisairaalat kauaksi terveiden asuinalueista. Sairaala lopetti toimintansa vuonna 1995 kun mielenterveyspotilaiden laitoshoidosta siirryttiin yhä enemmän avohoitoon.

Beckombergan alkuvuosina psyykenlääkkeiden valikoima oli vielä hyvin pieni. Sairaat olivat levottomia, hoitoina käytettiin pakkopaitaa ja eristämistä, sähköshokkia ja lobotomiaa. Stridsberg mainitsee muutaman tunnetun potilaan. Taidemaalari Sigrid Hjerténillä oli surkea kohtalo: hän kuoli epäonnistuneen lobotomian jälkiseurauksiin vuonna 1948.

Kirjailija esittää kritiikkiä mielenterveyspotilaiden hoitotilanteesta sanoen, että Beckombergan kausi edusti hyvinvointivaltiota. Nyt hyvinvointivaltio on rapautumassa ja potilaat jätetetty liki heitteille.  Suomessa mielenterveyspotilaiden sairaanhoidon historia ja nykytilanne ovat yhteneväiset Ruotsin kanssa. Stridsbergillä on omakohtaista kokemusta Beckombergasta: hän kävi katsomassa siellä isäänsä, joka oli sairaalan potilaana jonkun aikaa kirjailijan lapsuudessa. Rohkea avautuminen kirjailijalta.

Wikipedia Commons

Niin raskas on läheisen osa
Niin raskas on rakkaus kertoo kahdessa aikatasossa Jackiesta ja hänen isästään Jimistä, Jimmy Darlingista. Kun Jackien äiti Lone sai tarpeekseen juopottelevasta ja sekoilevasta miehestään ja passitti tämän kotoa pois, Jimmy yritti itsemurhaa ja päätyi Beckombergan potilaaksi. Lone oli valokuvaava reportteri, joka matkusteli ympäri Eurooppaa kriisipesäkkeissä. 13-vuotias Jackie jäi yksin, oman onnensa nojaan.

Beckombergan mielisairaalasta tuli Jackielle kuin toinen koti - ketään muitahan hänellä ei ollut. Tyttö vietti sairaalassa päivittäin tuntikausia, jopa nukkui isänsä huoneen tyhjässä sängyssä. Hän tutustui hoitaviin lääkäreihin ja potilaisiin; rakkautta ja läheisyyttä kaivatessaan hän antautui potilaana olleelle kuvottavalle Paulille. Nykyajassa Jackiella on pieni poika Marion. Pojan isän hän hätisti pois elämästään, koska pelkäsi rakkautta eikä osannut ottaa sitä vastaan.

Stridsbergin kappaleet ovat lyhyitä välähdyksiä Jackien elämästä, mielisairaalan todellisuudesta, Jimmyn sairauden vaiheista ja isän ja tyttären suhteesta. Kuolemaa alati etsivän ja itsemurhaa alati hautovan Jimmyn sanat tyttärelleen olivat kylmäävää luettavaa:

Voi Jackie, ei minulla ole ketään jonka vuoksi eläisin, ei minulla ole ketään jota rakastaa. Ei ole koskaan ollut.
...
"Rakastitko sinä minua koskaan?" - "En tiedä, Jackie, en tiedä rakastinko vai en."

Okei, Jim oli sairas ja alkoholisti. Hän oli perinyt 'hulluutensa' jo geeneissään, traumatisoitunut lapsena äitinsä Vitan itsemurhan vuoksi tai tuhonnut aivonsa viinalla. Tässä tarinassa ilmenee taas kerran se riipaiseva fakta, että lapset rakastavat vanhempiaan olivatpa nämä millaisia mulkeroita tahansa. Nuori Jackie vietti päivänsä sairaalassa, koska ei halunnut jättää isäänsä yksin. Hän janosi isänsä rakkautta ja etsi koko ajan todisteita siitä että isä rakasti häntä. Turhaan. Jimmy puolestaan piti tytärtään pihdeissään, aneli tämän seuraa ja piti tätä koko ajan varpaillaan itsemurhauhkauksillaan. Jimmy meni jopa niin pitkälle että pyysi tytärtään luokseen Cariñon huvilalle Espanjaan, tueksi sille hetkelle kun viimeinkin hukuttautuisi mereen. Ja Jackie-parka etsi rakkautta mutta pelkäsi sitä. Hän pelkäsi myös perineensä isänsä hulluuden.

Isojen puiden latvat varjostivat minua ja Jimiä kun me kuljimme käsi kädessä sairaalan pihalla, valtava varjo pyyhkäisi mustan palaneen nurmikon yli kun iso pilvi lipui ylitsemme, ja se varjo on minun pelkoni, yön pelko, suljetuksi joutumisen pelko, rakastetuksi tulemisen pelko, Marionin menettämisen pelko.

Niin raskas on rakkaus on traaginen tarina kolhiintuneista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan. Mielenterveyden häiriöihin liittyy edelleen paljon häpeää ja vaiettuja tabuja, joita Stridsberg pöllyttää hienovaraisesti. Rajumpikin hän olisi voinut olla. Stridsbergin kuvaus on myös kannanotto mielenterveyspotilaiden hoidon nykytilaan; kerronta on kaunista ja unenomaista, ei niin ihon alle menevää kuin teoksessa Unelmien tiedekunta.
Tänään on Saran nimipäivä,
joten bloggaus istuu hyvin
Tuijatan naistenviikkoon!

Sara Stridsberg
Beckomberga, ode till min familj 2015
Niin raskas on rakkaus
Suomentanut Outi Menna
Kansi Tuija Kuusela
Tammi 2016
***
Kirjastosta
_______________

Muualla:  Kiiltomato / Hertta Hulkkonen, KirjasähkökäyräLeena Lumi, Lumiomena, Reader why did I marry him?

Sara Stridsberg isänsä mielenterveysongelmista / Anna

Vansinnig mentalvårdshistoria / Svenska Yle

16. heinäkuuta 2018

Domenico Starnone - Solmut


Kannattaako uhriutuminen?

Domenico Starnonen teos Solmut kertoo yhden avioliiton ja perheen tragedian. Perhe nyt sattuu elämään Napoli-Rooma -akselilla, mutta kansallisuus voisi olla mikä tahansa. Solmujen  aikaperspektiivi on pitkä: se ulottuu 60-luvulta 2000-luvun alkuun. Viime vuosina Elena Ferrante on Napoli-sarjassaan valottanut niitä valtavia poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, joita italialainen yhteiskunta on käynyt läpi. Katolisuuteen perustuva perheinstituutio on menettänyt ihannoitua asemaansa; naisen ja miehen roolit ovat eläneet murrosta. Starnonen kirjassa perheenisä peräänkuuluttaa itselleen vapautta elää ja kokea - perhevelvoitteistaan huolimatta. Siitä se tragedia sitten lähtee.

Vanda ja Aldo solmivat avioliiton nuorina 60-luvun alussa. Syntyi kaksi lasta, Sandro ja Anna. Vaimo Vanda omistautui kodille, mies Aldo teki uraa. Perhe-elämä rullasi tuttuja latujaan ja Vandan mielestä kaikki oli mallikkaasti. Sitten yllättäen 12 avioliittovuoden jälkeen tapahtui se tavallinen juttu: Aldo hullaantui ja aloitti suhteen nuoren ja kauniin Lidian kanssa ja muutti pois kotoa. Vandan kotirouvan elämä koki täydellisen haaksirikon, ja hän ryöpyttää tunteitaan ja syytöksiään kirjeissään:.

Kirjoittamasi perusteella voisi kuvitella, että minä olen pyöveli ja sinä uhri. Sitä en kyllä niele pureksimatta. Minä teen kaiken voitavani, pinnistelen ja ponnistelen niin, ettet pysty sitä edes kuvittelemaan, ja sinäkö sitten olisit uhri? Millä perusteella? Siksikö, että tulin korottaneeksi hieman ääntäni, siksikö, että paiskasin lattialle vesikarahvin? 
...
Kaikki on nyt valjennut minulle. Päätit vetäytyä vastuusta ja jättää meidät oman onnemme nojaan. Haluat elää omaa elämääsi, eikä siinä ole sijaa meille. Haluat mennä sinne minne sinua huvittaa, nähdä ketä sinua huvittaa, toteuttaa itseäsi niin kuin sinua huvittaa.

Starnone niittaa lukijan heti alkusivuilla tarinansa ääreen näillä Vandan tulikivenkatkuisilla kirjeillä uskottomalle puolisolleen. Nämä parikymmentä sivua olivat minusta kirjan parasta antia: huipputeräviä, todentuntuisia ja sapekkaassa vuodatuksessaan aivan mielettömiä. Sitten ääneen pääsee  korrektin tuntuinen Aldo, vähän yli seitsemänkymppisenä. Aldon puheenvuoroista paljastuu siis, että pariskunta palasi sittenkin yhteen - neljän vuoden erossa asumisen jälkeen. Oliko Aldo vain omaan napaansa tuijottava ja vastuutaan isänä ja puolisona kaihtava hulttio? Ehkei sittenkään, sillä hän tunnusti aidosti ja oikeasti rakastaneensa Lidiaa - läpi vuosikymmenten.

Kannattaako uhriutuminen?
Starnonen tarina herättää montakin kysymystä. Miksi pari palasi sittenkin yhteen? Mitä tehdä jos löytää elämänsä rakkauden kun on jo sitoutunut toiseen? En ole aivan varma parin yhteen palaamisen syistä. Lapset, tottumus, sovinnaisuus, naapuruston paine? Ehkä Aldo palasi vaimonsa luo, kun tunsi suhteensa nuoreen ja kunnianhimoiseen Lidiaan viilenevän. Näin kävi väistämättä, kun Aldo matkusti Roomasta Napoliin lastensa luo liki joka viikonloppu. Miksi Vanda otti Aldon takaisin? Välttyäkseen hylkäämisen häpeältä ja säilyttääkseen ylpeytensä; näyttääkseen Napolin kotikorttelissa naapureille että nuori nainen ei lyö häntä laudalta - sekä kostaakseen, siltä minusta tuntui. Vanda käytti seuraavat 40 vuotta nujertaakseen miehensä ja kostaakseen tälle kokemansa loukkauksen ja hylkäämisen. Marttyyriksi tekeytyvä nainen pystyy siihen oikein hyvin. Pariskunnalla ei ollut halua tai kykyä jättää tapahtunutta taakseen eikä kumpikaan sitoutunut täysin sydämin suhteeseensa. Aldon rakkaus Lidiaan ei ikinä haalennut, vaan hän jatkoi Lidian ajattelemista, rakastamista ja tapaamista, ja vietti myös kaksoiselämää lukuisine rakastajattarineen. 

Entä miten pariskunnan lapset Sandro ja Anna kotinsa jännitteisen ilmapiirin kokivat? Niin kuin odottaa sopii, heistä kasvoi ristiriitaisia ihmisiä eikä heillä ollut hyvää sanottavaa kummastakaan vanhemmastaan. On sinisilmäistä olettaa etteivät lapset vaistoa vanhempiensa suhteesta mitään!

Kirjan loppuun Starnone on varannut lukijalle vielä hulvattoman käänteen. Selviää Vandan rakkaan Labes-nimisen kissan nimen merkitys ja se kuka tuhosi pariskunnan Rooman kodin heidän ollessaan lomamatkalla. Vandan äkäiset kirjeet hurmasivat minut kirjan alussa, sen sijaan Aldon selitykset eivät niin vedonneet. Vastaavia avioliitto- ja perhetragedioita on ollut paljon meillä Suomessakin kun naisilla ei ollut ammattia ja mahdollisuutta elättää itseään omalla työllään. Jännitteinen perhe-elämä uhriutti kaikki - elämätöntä elämää kummankin puolison kannalta katsottuna ja lasten traumat siihen päälle.

Domenico Starnone
Lacci 2014
Solmut
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Kansi Martti Ruokonen
Wsoy 2018
***
Kirjastosta
______________

Charmantti Starnone Helsinki Litissä / Yle Areena

Vuonna 1943 Savianossa lähellä Napolia syntynyt Domenico Starnone on Italian nykykirjallisuuden tunnetuimpia nimiä. Solmut on hänen kolmastoista romaaninsa. Starnone on työskennellyt myös toimittajana ja käsikirjoittajana. 

KUKA KIRJOITTI JA MITÄ:
* On spekuloitu, että Elena Ferrante = Domenico Starnone. 
* On spekuloitu myös, että Starnonen vaimo Anita Raja = Elena Ferrante.

Itse olen lukenut Ferranten Napoli-sarjan kaikki osat. En ole lukenut Ferranten Amalian rakkautta enkä Hylkäämisen päiviä, jonka sisarteokseksi Solmuja on tituleerattu.