Kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen lukuvinkit
kokoaa Unelmien aika -blogi.
Vuoden 1998 nobelistilta, portugalilaiselta José Saramagolta (1922-2010) on suomennettu 13 teosta, joista toistaiseksi olen lukenut vain Oikukkaan kuoleman. Luin kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen vuonna 1984 ilmestyneen teoksen Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Bloggauksen alkuun on hiukan vilkaistava Fernando Pessoaa (1888-1935). Wikipedia kertoo:
Pessoalta on löydetty kaikkiaan 72 heteronyymiä. Hän kirjoitti valtaosan tuotannostaan taiteilijanimillä, joista kehittyi pseudohenkilöitä omine historioineen, luonteenpiirteineen ja kirjoitustyyleineen. Merkittävimpinä näistä kymmenistä kirjoittajahahmoista on perinteisesti pidetty Alberto Caeiroa, Ricardo Reisiä ja Alvaro de Camposia. Eriytyneet kirjailijahahmot jopa kiistelivät keskenään lehtien palstoilla. Heteronyymeillään Pessoa loi pienen kirjallisen kaikkeuden, jossa kirjoittajan ja kirjallisen hahmon, todellisuuden ja sepitteen raja sekoittui voimakkaasti.
Ricardo Reis on siis Pessoan heteronyymi, jolle hän on kehitellyt henkilöllisyyden ja Brasiliassa vietetyt maanpaon vuodet. On vuoden 1935 joulukuun loppu kun viittäkymppiä lähestyvä tohtori ja runoilija Reis saapuu Lissaboniin. Kuusitoista vuotta Brasiliassa ovat vieraannuttaneet miehen kaupungista ja kotimaastaan. Sää on harmaa, kolea ja sateinen; alakulon aallot hyökyvät miehen yli. Yksi syy paluuseen on se, että hänen luojansa Fernando Pessoa on vastikään kuollut.
Saramago leikittelee jännittävästi Pessoan ja Reisin henkilöllisyyksillä, jotka tuntuvat sulautuvan yhteen. Kuka palasi Lissaboniin vai palasiko kukaan? Joka tapauksessa Reis asettuu halpaan hotelliin, haahuilee päämäärättä kaupungin kaduilla, ihmettelee soppajonoja ja lukee sanomalehdistä uutisia kuinka Eurooppa kuohuu. Sataa kaatamalla, on satanut jo monta kuukautta; kaupungin kadut tulvivat mutaista vettä. Tuntuu kuin sää heijastelisi Euroopan synkkiä tapahtumia. Reisistä tuntuu aivan luonnolliselta, että kuollut Pessoa tulee häntä hotellihuoneeseen tervehtimään. Kuolleen Pessoan mukaan hän on yhdeksän kuukautta välitilassa, mikä on aika jolloin he kaksi voivat keskustella. Mielipiteittenvaihto käykin terävänä moneen otteeseen.
Saramagon kirjallinen tyyli haastaa lukijaansa. Hän välitää viis välimerkeistä, ei juuri käytä pistettä. Loputtoman pitkät lauseet erottaa toisistaan usein vain iso alkukirjain. Lisäksi hänen tajunnanvirtansa on täynnä miljoonia pieniä yksityiskohtia; ajatustenvirta virtaa vuolaana ja polveilevana, mistä syystä lukijan tarkkaavaisuus ei saisi herpautua hetkeksikään. Saramagon tyyli esittäytyy hyvin tässä 'lyhyessä' lauseessa, jossa hän tuumii yksityiskohtien merkitystä:
Ovatko tällaiset yksityiskohdat välttämättömiä tarinan täydellisen ymmärtämisen kannalta vai eivät, päättäköön jokainen meistä itse mitä mieltä on asiasta, koska yhtä monta mieltä on kuin miestä, se riippuu siitä miten tarkkaavainen sattuu olemaan, mielialasta ja luonteesta, toinen arvostaa yleiskatsauksia, kokonaissuunnitelmia, panoraamoja ja historiallisia freskoja, toinen taas pitää paljon enemmän rinnakkaisten sävyjen yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista, tiedämme oikein hyvin, ettei kaikkia voi miellyttää, mutta yritimme tässä tapauksessa vain antaa aikaa, jotta tunteet, olivat ne millaisia tahansa, ehtisivät avata ja levittää tien ihmisten välille ja heidän sisimpäänsä, sillä aikaa kun Carlota tulee ja menee, Salvador kamppailee vaikean laskutoimituksen kanssa ja Ricardo Reis miettii, mahtoiko hänen äkillinen mielenmuutoksensa vaikuttaa epäilyttävältä, hän sanoi ensin Lähden ulos, eikä sitten lähtenytkään.
On selvää, että paljon Saramagon hienoista sarkasmeista ja ironioista meni yli ymmärrykseni. Olisi pitänyt tuntea paremmin Portugalin historiaa ja sen henkilöitä; olisi pitänyt tuntea Pessoan tuotantoa. Silti nautin ajoittain kovastikin Saramagon kerronnasta, ajoittain ajatukseni harhailivat. Hän loi Reisistä yksinäisen ja onnettoman sivustakatsojan, joka seurasi syrjästä elämää ja sen tapahtumia. Korostetusti tuli esiin Reisin pakkomielle esiintyä aina siistinä, sheivattuna ja arvokkaana. Hän oli äärimmäisellä tavalla ajan tapojen ja sovinnaisuuksien orjuuttama. Kuitenkin Reis uskalsi uhmata normeja ja juorukelloja ryhtyessään suhteeseen hotellin huonepalvelija Lídian kanssa, joka oli hahmo jossain Reisin omassa oodissa. Tämä eksynyt keski-ikäinen mies hurahti runollisesti ja kaunosieluisesti myös nuoreen hyvän perheen tyttöön Marcendaan. Mainiosti kuvattu kahden naisen, eettisiä ristiriitoja aiheuttava loukku.
Euroopan kuohuva ja räjähdysaltis tilanne piirtyy Reisin lukemista sanomalehtien uutisista. Portugalissa Salazar oli jo vallassa ja vuosikymmenien diktatuuri vakaasti kehittymässä. Saksassa natsit olivat nousseet valtaan, Italiassa Mussolini ja Espanja kävi sisällissotaa. Vaikuttava joukkohurmoksen kuvaus oli näiden diktatuurien edustajien kokoontuminen Lissabonin Campo Pequenon härkätaisteluareenalla. Oli mustaa, sinistä ja ruskeaa paitaa, ja portugalilaiset kanssaideologiensa paitojen lumoissa: ... kuullessaan kansalaislegioonasta väkijoukko nousee taas yhtenä miehenä seisomaan, sillä se joka sanoo legioona sanoo univormu ja se joka sanoo univormu sanoo paita... Seuraa saramagolainen pitkä pohdinta siitä, mikä väri portugalilaisten paidalle olisi valittava.
Saramago oli 62-vuotias tämän ilmestyessä. Hän kirjoitti vielä paljon, mutta koin tämän jonkinlaisena testamenttina Euroopan fasismin vuosikymmenistä. Historian suomasta perspektiivistä Saramagon ironia ruoskii portugalilaisten kansallisia piirteitä ja pienen maan asukkaiden alemmuudentuntoja. Sekä oma että nuo kolme muuta fasistista diktatuuria saavat terävät sivalluksensa. Vasemmistolaisten mielipiteittensä vuoksi Saramago joutui muuttamaan Espanjan Lanzarotelle, jossa asui kuolemaansa asti. Ricardo Reisin viimeinen vuosi oli haasteellinen, yli 500-sivuinen lukurupeama. Valtavan hieno teos tältä teräväsanaiselta nobelistilta, joskin myös pökerryttävä ja raskaslukuinen. Tämän teoksen lukemiselle olisi pitänyt varata enemmän aikaa.
Ovatko tällaiset yksityiskohdat välttämättömiä tarinan täydellisen ymmärtämisen kannalta vai eivät, päättäköön jokainen meistä itse mitä mieltä on asiasta, koska yhtä monta mieltä on kuin miestä, se riippuu siitä miten tarkkaavainen sattuu olemaan, mielialasta ja luonteesta, toinen arvostaa yleiskatsauksia, kokonaissuunnitelmia, panoraamoja ja historiallisia freskoja, toinen taas pitää paljon enemmän rinnakkaisten sävyjen yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista, tiedämme oikein hyvin, ettei kaikkia voi miellyttää, mutta yritimme tässä tapauksessa vain antaa aikaa, jotta tunteet, olivat ne millaisia tahansa, ehtisivät avata ja levittää tien ihmisten välille ja heidän sisimpäänsä, sillä aikaa kun Carlota tulee ja menee, Salvador kamppailee vaikean laskutoimituksen kanssa ja Ricardo Reis miettii, mahtoiko hänen äkillinen mielenmuutoksensa vaikuttaa epäilyttävältä, hän sanoi ensin Lähden ulos, eikä sitten lähtenytkään.
On selvää, että paljon Saramagon hienoista sarkasmeista ja ironioista meni yli ymmärrykseni. Olisi pitänyt tuntea paremmin Portugalin historiaa ja sen henkilöitä; olisi pitänyt tuntea Pessoan tuotantoa. Silti nautin ajoittain kovastikin Saramagon kerronnasta, ajoittain ajatukseni harhailivat. Hän loi Reisistä yksinäisen ja onnettoman sivustakatsojan, joka seurasi syrjästä elämää ja sen tapahtumia. Korostetusti tuli esiin Reisin pakkomielle esiintyä aina siistinä, sheivattuna ja arvokkaana. Hän oli äärimmäisellä tavalla ajan tapojen ja sovinnaisuuksien orjuuttama. Kuitenkin Reis uskalsi uhmata normeja ja juorukelloja ryhtyessään suhteeseen hotellin huonepalvelija Lídian kanssa, joka oli hahmo jossain Reisin omassa oodissa. Tämä eksynyt keski-ikäinen mies hurahti runollisesti ja kaunosieluisesti myös nuoreen hyvän perheen tyttöön Marcendaan. Mainiosti kuvattu kahden naisen, eettisiä ristiriitoja aiheuttava loukku.
Euroopan kuohuva ja räjähdysaltis tilanne piirtyy Reisin lukemista sanomalehtien uutisista. Portugalissa Salazar oli jo vallassa ja vuosikymmenien diktatuuri vakaasti kehittymässä. Saksassa natsit olivat nousseet valtaan, Italiassa Mussolini ja Espanja kävi sisällissotaa. Vaikuttava joukkohurmoksen kuvaus oli näiden diktatuurien edustajien kokoontuminen Lissabonin Campo Pequenon härkätaisteluareenalla. Oli mustaa, sinistä ja ruskeaa paitaa, ja portugalilaiset kanssaideologiensa paitojen lumoissa: ... kuullessaan kansalaislegioonasta väkijoukko nousee taas yhtenä miehenä seisomaan, sillä se joka sanoo legioona sanoo univormu ja se joka sanoo univormu sanoo paita... Seuraa saramagolainen pitkä pohdinta siitä, mikä väri portugalilaisten paidalle olisi valittava.
Saramago oli 62-vuotias tämän ilmestyessä. Hän kirjoitti vielä paljon, mutta koin tämän jonkinlaisena testamenttina Euroopan fasismin vuosikymmenistä. Historian suomasta perspektiivistä Saramagon ironia ruoskii portugalilaisten kansallisia piirteitä ja pienen maan asukkaiden alemmuudentuntoja. Sekä oma että nuo kolme muuta fasistista diktatuuria saavat terävät sivalluksensa. Vasemmistolaisten mielipiteittensä vuoksi Saramago joutui muuttamaan Espanjan Lanzarotelle, jossa asui kuolemaansa asti. Ricardo Reisin viimeinen vuosi oli haasteellinen, yli 500-sivuinen lukurupeama. Valtavan hieno teos tältä teräväsanaiselta nobelistilta, joskin myös pökerryttävä ja raskaslukuinen. Tämän teoksen lukemiselle olisi pitänyt varata enemmän aikaa.
O ano da morte de Ricardo Reis 1984
Ricardo Reisin viimeinen vuosi
Suomentanut Sanna Pernu
Tammi 2012
*****
Kirjastosta
______________
Reis asui lähellä Santa Catarinan kukkulaa, josta näkyi satama sotalaivoineen. Kukkulan valtavan ja pelottavan Adamastor-patsaan juurella Reis luki sanomalehtiään. Taustakuva täältä.