Emma Puikkonen - Musta peili

Kun Ida Tarbell on lapsi, hänen kotikaupungissaan 1860-luvun Rousevillessa maasta suihkuaa mustaa kultaa. Kun Lotte Teer on lapsi vuonna 1973, Amsterdamissa keräännytään moottoritielle piknikille. Astrid Fuglesang on aina haaveillut öljynporauslautoista ja nousee sellaisen kannelle vuonna 2028.

Emma Puikkosen romaanissa Musta peili yllä luonnehdittuja naisia yhdistää öljy. Kolme naista, joista kaksi on fiktiivisiä hahmoja, kolme aikakautta ja kolme kohtaloa. Romaanissa on scifimäisiä ja yliluonnollisia piirteitä ja öljy myös puhuu itse. Yhdysvaltalainen Ida Tarbell (1857-1944) oli yksi ensimmäisistä tutkivista journalisteista, joka 19-osaisessa juttusarjassaan The History of The Standard Oil Company toi ilmi John D. Rockefellerin bisnesmonopolin laajenemiseen liittyneet epäreilut käytännöt. Idan ansiosta nostettiin oikeusjuttu ja Standard Oil jakaantui useaan yhtiöön. Minua kun aina kiinnostaa historia tarinan takana, löysin Wikipediasta jutun Pennsylvania Oil Rush, josta Puikkonenkin kertoo.

Vuoden 1862 öljynporaustorneista Pennsylvaniassa

on valovuosien matka siihen teknologian ihmeeseen, jolle Lotte Teer nousee 2028.

 

Minä vain pulppuan, virtaan maan päälle syvemmältä ja alan jakautua ja muuntua. Astioiksi ja puhdistusaineiksi ja nailoniksi minä muutun, vetoketjuiksi ja muovipusseiksi ja haluksi, hammasharjoiksi ja kosmetiikkarasioiksi ja vaseliiniksi, uniksi ja lämmitysöljyksi ja lentopetroliksi, lääkkeiksi ja lannoitteiksi ja maaleiksi, takeiksi ja sodiksi ja hameiksi ja silmälaseiksi.

Lotte on pieni kun maailmassa on ölykriisi ja äiti on seonnut taas. Tyttö on etsimässä isosisko Zusia, joka elää kommuunissa ja osallistuu tyhjenneellä moottoritiellä mielenosoitukseen. Sumuisessa puistossa Lotte luiskahtaa ajan ulkopuolelle ja hänen viereensä istahtaa vanha nainen sadan vuoden takaa, tuohtuneen oloinen Ida. Vuonna 2017 viisikymppinen Lotte on menestyvä ja rikas nainen, Shellin ilmastoasiantuntija, joka lentää konferenssista toiseen ja vääristelee ilmastoraportteja. Naisella on ollut kuuma suhde irakilaisen lakimiehen, Farhadin kanssa ja he molemmat ovat lobanneet öljyteollisuutta. Kunnes. Stressaava elämäntapa kostautuu ja nainen saa aivoinfarktin. Piuhat aivoissa ovat kerta kaikkiaan sotkussa, ja Ida, tuo varoittava enkeli, putkahtaa taas esiin. 

Aktivisti Astrid jää heti kiinni noustuaan öljynporauslautalle, mutta hän on kekseliäs ja aikoo toteuttaa sabotointia tarkoituksena pysäyttää lautan toiminta. Ympäri maailman on käynnissä tyttöystävä Katjan alkuunpanema #diyrevolution somessa. Jo pienenä Astrid oli fiksoitunut Norjan mustaan virtaavaan kultaan ja öljynporauslauttoihin, luki niistä kaiken ja hankki teknisen koulutuksen. Mutta sitten öljy yhdistyi kaikkeen ihmisen aiheuttamaan pahaan: Metsäpalot, tulvat, katoavat lajit. Suru jolla ei ollut mittakaavaa. 

Öljylauttojen ydinolemusta on metallin luotettavuus, lisäksi helmeilevä vaaran tuntu. Ei haittaa, vaikka lauttaa ympäröi meri, jonka liikkeiden myötä se keinuu ja ääntelehtii, hurisee ja kitisee. Teräspaalut ovat selkeitä. Ja putkessa, joka ulottuu meren pohjaan ja satojen metrien syvyyteen, on jotain lumoavaa ja ehdotonta.

Varsin hienosti Puikkonen kytkee näiden naisten erilaiset kohtalot toisiinsa mielikuvituksellisessa tarinassaan. Jokaisen naisen elämä tulee kerrottua iloineen ja kipupisteineen. Lopussa vanha Lotte ja nuori Astrid tapaavat toisensa romuttamoon matkalla olevalla öljynporauslautalla. Lauttojen kannattavuus on painunut pakkasen puolelle öljyn halpuuden takia  ja niitä romutetaan ympäri maailman. Rajussa myrskyssä tapahtuu hirvittävä ekokatastrofi ja naiset julistetaan kadonneiksi. Myöhemmin kaksi kovasti heitä muistuttavaa naista puhdistaa rintarinnan vesilintuja öljystä.

Kirjan aihe oli kiinnostava ja toteutus mielikuvituksellinen. Ida Tarbell saavutti suuria murtaessaan aikansa naiseen liitetyt ennakkoluulot & vähättelyt ja asettuessaan vastustamaan Rockefelleriä, mutta yksityiselämässään hän oli yksinäinen, perheetön nainen. Puikkosen upea Eurooppalaiset unet oli ilmestymisvuonaan 2016 Finlandia-palkintoehdokas; Lupaus kertoi ilmastoahdistuneista äideistä ja tämä uusi romaani on taas äärimmäisen ajankohtainen. Tänä vuonna koko maailma on saanut todistaa ilmastonmuutoksen aiheuttamia sään ääri-ilmiöitä ja luonnonkatastrofeja: metsäpaloja, myrskyjä, tulvia ja hiilipäästöjen vähentämisestä kiistellään. Voittavatko uusiutuvat energiamuodot fossiiliset jo seitsemässä vuodessa? Olen skeptinen.

Emma Puikkosen kirjat blogissa:

Eurooppalaiset unet

Lupaus

Emma Puikkonen - Musta peili

Kansi Martti Ruokonen

Wsoy 2021
_____________________

Emma Puikkonen (s. 1974) on kiitetty kirjailija ja sana- ja teatteritaiteen opettaja, joka kirjoittaa tärkeistä, ajankohtaisista aiheista. Hänen romaaninsa Eurooppalaiset unet (2016) oli ehdolla Finlandia- ja Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Ilmastonmuutosta käsittelevä Lupaus (2019) oli arvostelumenestys ja Helsingin Sanomat nosti Puikkosen yhdeksi tärkeimmistä nykyprosaisteistamme.

Johanna Venho - Syyskirja

Hän seisoo yöpaita päällä avokuistilla ja nuuhkii tuulta. 

Levää ja suolaa, sellainen on vapauden haju.

Johanna Venhon Syyskirja kertoo muutamasta elokuun päivästä vuonna 1991, jotka Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettävät rakkaassa Klovharussaan pakaten tavaroitaan. Tove on 77-vuotias ja elämä saarella on tullut vanheneville naisille liian pelottavaksi ja raskaaksi. Jo aiempina vuosina on tehty myönnytyksiä: rakennettu kävelysiltoja, vähennetty uimista ja luovuttu kalastamisesta. Nyt on luopumisen aika ja saari jätettävä muille. Pakattavaa ja säilytettävää on kolmessakymmenessä vuodessa kertynyt paljon. Tuon tuostakin he kyselevät toisiltaan Muistatko, muistatko.

Klovharun liepeillä liikkuu myös parikymppinen Maria. Hän on tullut Pellinkiin biologiryhmän kanssa mittaamaan meriveden rehevöitymistä ja sen lämpötiloja. Seurustelu kiihkeän ekoaktivistin Aten kanssa on päättynyt ja Maria jää telttailemaan alueelle yksin ja kiikaroimaan Tovea ja Klovharua. Maria on Toven suuri ihailija ja kysynyt tältä kirjeessään Millaista on elää maailmassa ilman äitiä? Maria on hädissään, sillä äiti sairastaa rintasyöpää. Tove on vanha ja viisas, oman äitinsä menettänyt, hän varmasti tietää.

Pakkaamisen lomassa muistot vyöryvät Toven mieleen. Hän muistelee lapsuuttaan, jota on aina lehtihaastatteluissa väittänyt onnelliseksi ja sivuuttanut liian kipeät kysymykset. Faffan toi jyrkkyydellään ja oikeistolaisuudellaan elämään tummia sävyjä, mistä eniten kärsi äiti, Tovelle rakas Ham. Äiti ja tytär liittoutuivat, kasvoivat yhdeksi ja tukivat toisiaan. Myös villejä opiskeluvuosiaan Tove muistelee, Tapsaa ja Aatosta ja Evaa. Juhlittiin, laulettiin ja tanssittiin aamuun asti. Kaikki se oli tarpeellista kokea ennen Tuutia.

Kun saaressa kulkee eteenpäin, päätyy väistämättä veden ääreen, 

kuten elämässä surun.

Tove muistelee myös muumisarjakuvien maailmansuosiota ja seitsemän vuoden sopimustaan, joka pakotti hänet suoltamaan sarjakuvastrippejä liukuhihnalta. Tähänkin viisas Ham löysi ratkaisun: vastuu niistä siirtyi veli Lasselle ja Tove pystyi taas hengittämään vapaammin. Monasti Tove muistelee uraansa kirjojensa kautta, sillä ne heijastelevat hänen elämänsä tapahtumia. Hän uskoo, että kaupungissa löytyy luomisen halu nytkin, aina se on löytynyt. Halusta kaikki lähtee. Hän aikoo ensin levätä ja ryhtyä sitten tekemään työtä. Tukenaan hänellä on käytännöllinen ja rakas Tuuti, miten tässä voisi huonosti käydä.

Toven viimeisten päivien muistot ja nuoren Marian päiväkirja vuorottelevat romaanissa selkein otsikoin. Olen lukenut Venholta yhden runokirjan ja Ensimmäisen naisen ja ollut molempiin hyvin ihastunut. Jostain syystä en päässyt toivomallani tavalla sisään Syyskirjaan. Ehkä oudoksuin Marian tarinan mukanaoloa, sillä se hajotti Toven muisteluita. Olisin mieluummin keskittynyt vain niihin. Mutta kyllä Venhon teksti toi elävästi silmieni eteen kalliolla varovasti askeltavan Toven haalistuneessa keltaisessa sadetakissaan. Naisen, joka on lähtemässä viimeistä kertaa rakkaalta Klovharultaan, saarelta, jonka jokainen kallionkolo ja ruohontupsu ovat kolmessakymmenessä vuodessa tulleet tutuiksi. 

Koko elämä on ollut varmuuden etsimistä epävarmuudessa, 

suojaa myrskyssä, joka on taide.

Kävin kesällä katsomassa Didrichsenin taidemuseossa näyttelyn Maalaaminen on kaikkein tärkeintä. Myös Venho puhuu Toven maalauksista mm. Paratiisista, joka syntyi sodan aikana kun ympärillä ryskyi. Tove puhuu Tuutille myös Hamin omakuvasta ja omasta rumasta omakuvastaan, joka syntyi Pariisissa vuonna 1975. Se on ilmeisesti tämä, jonka löysin Muumittaja-blogista.

Venhon teokset blogissa:

Saaren runot

Ensimmäinen nainen

Johanna Venho - Syyskirja

Kansi Rauha Mäkilä & Martti Ruokonen
Wsoy 2021
____________________

Johanna Venho on kirjailija ja runoilija, joka kirjoittaa sekä aikuisille että lapsille. Hän on opiskellut biologiaa ja kirjallisuustiedettä ja ohjaa kirjoittajakursseja. Venho on saanut kirjailijantyöstään monia tunnustuksia, mm. Arvid Lydecken -palkinnon, Einari Vuorelan runopalkinnon, Katri Vala -palkinnon ja WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon. Romaani Ensimmäinen nainen (2019) oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana.

Riitta Komppa - En muista lähteneeni

onko parempi

kylvää kitkeä kastella

kuin niityllä kuljeksia

Pidin kovasti viime vuonna ilmestyneestä Riitta Kompan esikoisrunokokoelmasta Mistä minä tietäisin, joten tottakai halusin lukea myös tämän uuden. Kokoelman nimi En muista lähteneeni on samaa paria esikoisen kanssa ja kannessa katsoo nuori Riitta uteliaana tulevaisuuden peiliin. Jo aiemman kokoelman perusteella tiesin, että meillä on paljon yhteistä - ikä ja rakkaus luontoon ja puutarhaan. Kokoelman runot on ryhmitelty seuraavien otsikoiden alle: Olen järjestänyt paperini, Istun laiturilla, Kohtaamisia, Kävelen puutarhassa, Naakka nauraa, Entä jos ja Siivet.

sormenpäissä kissankäpälän tassukaaret

sinikellon keveys, huopakeltanon samettinukka

//

kaukana kaislikossa tööttää härkälintu

älkää käännelkö rannan kiviä

kivennuoliaiset nukkuvat

Runoja lukiessa tuntuu kuin siirtyisin johonkin lapsuuden kulta-aikaan, sellaiseen joka muistuttaa vaikka Martta Wendelinin tai Rudolf Koivun kuvituksia. Useimmat meistä ovat muistavinaan, että lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko, vesi oli lämmintä ja onni täyttä. Runojen kielikuvista tuli nostalginen ja tuttu tunne: juuri noin oli minunkin lapsuudessani, luisteltiin hokkareilla ja radiosta tuli lauantain toivotut levyt - ja minäkin kuulemma lauloin pienenä Lännen lokaria täyttä kurkkua!

hengitän heräävää päivää ja kätken

tämän runsauden

tämän keveyden

Runojen luontohavainnot ovat herkkiä ja ilmaisevia ja vievät runonlukijan matkalle moniin omiin lapsuuden hetkiin ja erityisesti kesiin. Säkeissä tulee esiin myös lapsen valtava mielikuvitus: luonnossa esiintyviä asioita pidetään elollisina ja vähän pelätäänkin. Runsaan luontokuvaston ohella löysin paljon riemastuttavaa huumoria. Aivan mahtava oli runo Satu, joka kertoo Kompan version Tuhkimosta, lasikenkää sovittavasta prinssistä ja kurpitsavaunuista. Oi, tämä oli pienenä minun lempisatuni! Hurmaavan leikitteleviä ovat myös runot Avaruusromanssi, Kivinen mies & Vaihtopää. Minua viehätti valtavasti Kompan kyky leikkiä. Miksi aikuinen ei saisi?

kuiskaan tämän niin hiljaa

ettei mikään linkkitorni saa kiinni

Kävelen puutarhassa osion runoista tunnistaa itsensä jokainen puutarhaan hurahtanut. Runominä kulkee puutarhassa aistit avoinna ja ihmettelee: oma lomapaikka / ei töitä, harrastusta vaan / mistä hiki, kipeät jäsenet, hyttysenpuremat, naarmut. Mutta silti puutarhan hoito on rakasta, kitkeminenkin meditatiivista hommaa, joka nollaa ajatukset. Puutarha palkitsee, mutta tuottaa myös pettymyksiä ja ajoitus on usein pielessä. Kiinankärhö rehentelee ja sanoo harrastavansa multitaskingia!!! kun samaan aikaan sekä kukkii että kasvattaa siemeniä hopeisissa haituvapalloissaan.

jos en tänään ota lauseita kiinni

niin huomenna on jäljellä

vain välimerkit

En muista lähteneeni on hauska ja voimaannuttava runokokoelma juuri näin syksyllä kun muuttolinnut ovat lähteneet ja luonto alkaa nukkua talviuntaan. Kaiken huumorin ohella runoissa on myös haikeutta ja vakavampaa sanomaa elämän kulusta ja vanhenemisesta, mutta päällimmäiseksi minulle jäi ilo. Suositan kokoelmaa sellaiselle lukijalle, joka pitää tämän päivän runoja vaikeina ja joka kaipaa lohdutusta syksyn apeudessa. Riitta Komppa on itse tehnyt runojen ilmavan taiton, jota en saa blogitekstissä oikealla tavalla esiin. Korvasin omavaltaisesti  Marrashuokauksen pitkät välilyönnit pilkuilla, vaikka ei niitä runossa olekaan.

MARRASHUOKAUS

aurinko lähti

päiviä sitten, viikkoja sitten

pilvet roikkuvat, harmaata täynnä

alakulo kantapäillä

mutta ennen kuin sinä lähdet

anna haravani ja oksasakseni takaisin

anna kevyet polkimet

vaikkei enää koskaan kuin ennen

Riitta Komppa - En muista lähteneeni

Kansi ja taitto Riitta Komppa
BOD 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
______________________

Näin Riitta Komppa kertoo itsestään: Valokuvaus johdatti minut kirjoittamaan: osallistuin kurssille, jossa kuviin liitettiin lyhyitä tarinoita. Yllättäen tekstini alkoivat hakeutua runon muotoon. Olen lähtöisin Satakunnasta, opiskelu toi minut aikoinaan pääkaupunkiseudulle. Asun nykyisin Vantaalla. Ennen eläkkeelle siirtymistä työskentelin lähes 40 vuotta IT-alalla asiantuntija- ja päällikkötehtävissä. 

Heidi Köngäs - Siivet kantapäissä

Siellä on vastassa vain yksi Paavolainen, lakastuva, entinen suuruus, ei muuta. Hän on ollut liekehtivä patsas ja ties mikä ikoni, mutta nyt kaikki väittävät hänen laimentuneen ja lähes murtuneen, kun häntä rusikoitiin Synkän yksinpuhelun jälkeen lähes tosissaan.

Heidi Köngäs kertoo uudessa fiktiivisessä teoksessaan Siivet kantapäissä näyttelijä, suomentaja ja dramaturgi Marja Rankkalan (1918-2002) elämäntarinan. Rankkala on jäänyt tämän päivän suurelle yleisölle tuntemattomaksi, vaikka hän teki pitkän ja vakuuttavan uran Radioteatterissa. Tuolloin Ylen radiokuunnelmilla oli viikottain miljoonayleisö ja teatterin tahti oli kova: jopa kaksi kuunnelmaa viikossa. Rankkala suomensi ja sovitti etenkin ranskalaisia näytelmiä. Ennen Radioteatteria Rankkala ehti toimia 10 vuotta näyttelijänä eri teattereissa ja osallistui jatkosodan aikana rintamille suuntautuneille viihdytyskiertueille.

Romaani on siis fiktiota, vaikka aloitin sen henkilöfaktalla. Siksi, että Köngäs haluaa nostaa esiin historian pimentoihin jääneitä naisia, ja tässä romaanissa Rankkalan merkittävää taiteellista työtä. Köngäs sai käsiinsä Rankkalan jälkeenjättämiä kirjeitä ym. papereita tämän pitkäaikaiselta työtoverilta. Teoksella on siis todellisuuspohjaa, mutta kirjailijan mielikuvituksella ryyditettynä.

Ajattelen usein, että Konnunsuo muokkasi minut, mutta nyt olen tajunnut, että talvisotahan minut oikeasti muutti, kaikki se pelko ja rohkeus, kauhu ja hätä, kaikki ne valtavat tunteet polttivat minusta esiin toisen ihmisen: paljon kovemman.

Radioteatterissa Marja kohtaa myös elämänsä suuren rakkauden, romaanin kaksikasvoisen Januksen, vaikka oli vakaasti päättänyt, että ei sitä miestä - mutta intohimo vei. Marja asuu pienessä kaksiossa Hämeentiellä, jonne vaimostaan eroava, ylistetty ja kuuluisa Janus kiikuttaa hiljaa tavaroitaan. Suhde on kuuma, eroottinen ja uskalias: tunnettu esimiesasemassa oleva vanhempi mies ja pätkätyöläisenä toimiva nuori freelancer. 

 

Ja minä kestän käskyt, pyynnöt ja tottelen. Ja minä annan hänen pukeutua naiseksi, kun näen kuinka se kiihottaa häntä. Hänen kiihkonsa kiihottaa minua. Me näyttelemme, me uskallamme yhdessä ylittää sopivaisuuden rajat, me olemme mitä vain tahdomme. // Sytyn sanoista, sopimattomista, suorista sanoista. Rakastelemme monta kertaa päivässä ja harvoin sängyssä, olen koko ajan valmis, en ymmärrä naisia jotka pihtaavat ja laskelmoivat, minusta ei olisi siihen.

Rohkeasta Marjasta kehkeytyy vapaa maailmannainen, vaarallinen ja villi. Hän oli harvinaisen pitkä, hoikkauumainen ja kaunis nainen, joka tykkäsi pukeutua näyttävästi ja huolitellusti. Mahdoton suhde tulee päätökseensä, kun Janus lämmittää samaan aikaan Krasnaja Moskvan vuodetta. Lopulta Marja saa kerättyä rohkeutta antaa miehelle lähtöpassit, mutta rakkaus ei koskaan kuollut, kaipuu jäi. Januksen alkoholismin edetessä hän seuraa ja suree miehen luovuuden ja taiteellisen työn murenemista; sydän syrjällään myös tämän viimeisiä hengenvetoja sairaalassa. 

Marja oli oman tiensä kulkija, epäsovinnainen ja rohkea, poikkeus aikanaan. Marja valitsi taiteen ja työn, ei miestä ja lapsia. Hän sanookin olleensa 60-lukulainen ja seksuaalisesti vapautunut jo 40-50-luvuilla. Marja matkusti ympäri maailmaa ja ilotteli etelänmatkoilla, kuten niin monet pohjoismaiset naiset. Viisikymppisenä Marja tutustuu ja ihastuu itseään parikymmentä vuotta nuorempaan Josefiin. Hän kutsuu miestä luokseen eksoottisille aterioille, antaa tälle lahjoja, opastaa tätä tämän kriitikon työssä ja vie matkoille. Tässä suhteessa vanheneva Marja on kuin vanha von Aschenbach Thomas Mannin novellissa Kuolema Venetsiassa.

Haluan tanssia, nauraa, rakastella ja olla jatkossakin kesyjen ihmisten silmissä pelottava, se maailmallinen, vähän vaarallisen villi nainen.

Siivet kantapäissä kuvaa kiinnostavasti Helsingin boheemeja taiteilijapiirejä, joissa juhlittiin, juotiin ja harrastettiin lyhyitä suhteita, mutta tehtiin myös palavasti ja intohimoisesti taidetta. Kirjan sivuilla vilahtavat monet tuon ajan kulttuuripersoonat. Sodassa eloon jääneillä oli valtava elämänjano. Teoksen nimi on osuva, sillä Marja oli polttanut rakkaudessa siipensä jo ennen Janusta. Hänen elämänsä kolme tärkeintä miestä pitivät myös miehistä, aikana jolloin homoseksuaalisuus oli vielä rikos. Teos on saanut nimensä Rankkalan sanoittamasta laulusta Joka pojalla on siivet, jonka ovat levyttäneet Vesamatti Loiri ja Susanna Haavisto. Toinen Rankkalan sanoittama Ritva Oksasen levyttämä kappale on Tuli mies. 

Joka tytöllä on siivet olkapäissä,
joka tytöllä on siivet kantapäissä
nuhruisten baarien sauhussa
kaupungin liikenteen pauhussa.

Tyttö, sinäkö ankkuri,
sinäkö kahle,
sinäkö sataman seisova vesi?
Älä! Ole riehakas tuuli!

Heidi Köngäs - Siivet kantapäissä
Otava 2021

Äänikirjan lukija Mirjami Heikkinen
____________________

Heidi Köngäksen teokset blogissa:

Mirjami

Sandra

Luvattu

Jokin sinusta

Hyväntekijä

Vieras mies

Dora, Dora

Hertta

Rosa Liksom - Väylä

Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä.

Lapin sotaan olen törmännyt monessakin romaanissa, mutta Rosa Liksom ottaa romaanissaan Väylä päähenkilöksi nuoren 13-vuotiaan tytön, joka kuljettaa perheensä karjaa turvaan Ruotsin puolelle. Heti aselevon jälkeen syyskuussa 1944 annettiin koko Lappia sekä Oulun läänin itäisiä kuntia koskeva siviiliväestön evakuointikäsky, joka toteutettiin vain muutamassa viikossa. Ruotsi vastaanotti 56 000 Lapin evakkoa ja tuplamäärän karjaa tuona syksynä. Romaanin väylä on Tornionjoki, jonka itäpuolella on köyhyys ja hävitys, länsipuolella rikkaus ja pelastus. Romaani on kirjoitettu Tornionjokilaakson murteella, jota Anna Saksman ääntää loistavasti äänikirjatoteutuksessa. Luettaessa ilmeikäs, mutta hankalahko murre ei haitannut kuunnellessa ollenkaan. Päinvastoin, se oli kirjan suola.

Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksyseen utuharsoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä. Kaikki muut lehmät paitti Ilona pelästyit teräviä hiutahleita ja haijaanuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaan, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit.

Areenan haastattelussa Liksom sanoo halunneensa tutkia ihmisen ja eläimen suhdetta, sillä ihminen on pohjimmiltaan eläin. Tämä kyllä tiedetään, mutta toisaalta ei kuitenkaan ymmärretä. Minua liikutti suuresti tytön suhtautuminen lehmiinsä. Niillä oli nimet ja yksilölliset luonteet, ja toki lehmät arvokkaita köyhälle perheelle tuolloin olivatkin. Evakkokaravaani oli pitkä - kymmeniätuhansia ihmisiä ja lehmiä; taipaleet raskaita ja väsyttäviä niin ihmisille kuin eläimille.

Viimiset elämän väristykset kourasit sen vasikanruumista ja elämä sammu sen sisälä. Jälelle jäi vain liikkumaton ruho. Turvale kivun ja kuoleman salanen hymy. Semmonen, josta ei ossaa sanoa, onko se surua vai iloa. Sisko syöksy mölisten vasikkansa tykö, nuolasi sen pientä päätä ja romahti voimattomana vesirajhaan.

Evakkomatkaan sisältyy paljon koettelemuksia: Sisko-lehmän vasikka menehtyy, toinen syntyy ja ihmisiä sairastuu ja kuolee. Iltaisin rättiväsynyt tyttö miettii syntyjä syviä, mutta etsii pohjimmiltaan äitiä ja hakee tämän rakkautta. Äiti on ollut masentunut ja mieleltään häilyvä köyhän ja syrjäisen mökin emäntänä. Evakkoon lähtiessä viimeisillään raskaana olevasta äidistä ei ole kävelijäksi ja isän veli järjestää tälle paikan kuorma-auton lavalla. Erossa ollessa tyttö on hädissään ja pelkää, ettei enää löydä äitiä. Vastuu karjasta jää kokonaan tytölle, tukenaan hänellä on vain Karjalan evakko Katri ja naapuritalon piika Martta pienine poikineen.

Matkan varrella tyttö pohtii kaikkea sedältä kuulemaansa. Setä on tytön mentori, joka on kertonut dinosauruksista, eliölajien kehityksestä ja tähtitaivaasta. Tyttö kokee ristiriitaa sedän tieteellisen maailmankatsomuksen ja yhteisön uskonnollisuuden välillä. Ruotsin vastaanottopisteessä hän joutuu hoitamaan heiveröistä pikkuveljeään Kallea kun itseensä käpertynyt äiti ei jaksa. Jossain kohtaa tytön mielessä nousee terve uhma ruikuttavaa äitiä kohtaan. Tyttö ajattelee, ettet nyt taas viitsisi ja poistuu paikalta. 

Minusta tuntui, että olin ainut ihminen koko maailmassa. Paine nousi kurkkutorvea ylöspäin, kyynehleet tihkuit silmistä, nyyhkytin ja sitte märsäsin täysilä. Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä. Aattelin, että jos panen silmät kiinni, niin kuolema noutaa minut ja johattellee askehleet kohti Tuonelaa.

Sota loppuu 1945 ja päästään palaamaan takaisin kotikylään, jonka saksalaiset ovat polttaneet maan tasalle. Tyttö kokee itsensä ylimääräiseksi kotonaan, sillä äiti on myynyt sedälle mökin ja maat. Setä ottaa kaatuneen isän paikan ja äiti on raskaana jälleen. Tyttö kokee lyhyen rakkauden, mutta vastaan tulee taas kohtuuton kohtalon kolhu. Setä sanoo vievänsä tytölle rakkaat lehmät teuraalle ja korvaavansa ne uusilla amerikkalaisilla lehmillä, jotka tuottavat maitoa tuplamäärät. Minusta oli järkyttävää, miten elämän tärkeimmät ihmiset pettivät ja jättivät tytön kylmästi tyhjän päälle, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut edes lehmän arvoa.

Väylä on koskettava tarina sodan jaloista pakenevista ihmisistä. Vuodessa tyttö kovettuu, mutta kasvaa aikuiseksi. Sota teki hänestä täysorvon, vaikka äiti eli. Oli pärjättävä omillaan, luotettava itseensä, muuta tukea ei ollut. Areenan haastattelussa Liksom sanoi työstäneensä romaania viisi vuotta täysillä, joskin aihe oli muhinut jo pidempään. Hän on haastatellut Lapissa evakkomatkan kokeneita ja elänyt lehmien kanssa lapsuudessa. Hänen tavoitteenaan oli kuulemma se, ettei romaanissa olisi yhtään ylimääräistä sanaa. Täydelliseltä ja upealta meänkielinen kerronta kuulostaakin ja tämän nuoren tytön evakkomatka riipaisee syvältä.

 

Bloggaukseni Everstinnasta

Rosa Liksom - Väylä
Like 2021
Äänikirjan lukija Anna Saksman
____________________

Väylä on vangitseva romaani vaelluksesta, evakuointileireistä ja joesta, joka kotinsa jättäneille merkitsi elämän ja kuoleman rajaa. Se on vuodenkierron mittainen kasvukertomus, tarina pienen kylän tytöstä ja poluiksi vaihtuvista teistä, luonnosta ja äidin etsimisestä. Liksomin kerronta saa loankin loistamaan.

Yaseen Ghaleb - Stigma

Olemmeko me edes olemassa?

Stigma on irakilaissyntyisen Yaseen Ghalebin (s. 1981) ensimmäinen Euroopassa julkaistu runokokoelma. Se on kauttaaltaan kaksikielinen, runot ovat sekä englanniksi että suomeksi. Tapasin Ghalebin sattumalta Helsingissä pienimuotoisessa illanvietossa, jolloin hän kertoi tulossa olevasta kokoelmastaan ja varoitti, että runoissa on paljon häiritsevyyttä: ne on kirjoitettu hänen ollessaan turvapaikanhakijana ja odotellessaan päätöstä oleskeluluvasta. Ghaleb kertoi myös valokuvaavansa Helsingin näkymiä ja että työn alla on myös romaanikäsikirjoitus.

Sydämeni palaa sinisellä liekillä,

siitä on tullut huomaamaton majakka

huomaamattomille aluksille.

Olen jäässä, en purjehduskelpoinen,

täynnä sumuisia aaltoja.

Verhoni ovat suljetut ja elämäni on päättynyt esitys

teatterissa.

Vuonna 2015 Suomeenkin päätyi suuri määrä turvapaikanhakijoita, Ghaleb heidän joukossaan. Takana oli rankka pakomatka - olemme kaikki lukeneet niistä - ja edessä tuskastuttavan hitaasti kuluvat epävarmuuden ja yksinäisyyden viikot, kun oli odotettava maahanmuuttoviranomaisten päätöstä. Sanotaan, että maailmasta on tullut kylä ja kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Sanotaan, että Aleppon ja Bagdadin lapset voivat mennä kouluun Frankfurtissa tai Montrealissa. Runominä uskoo tähän satuun, mutta toteaa toisaalla, että Helsingissä pestään pois rotujen pölyjä ja että ainoastaan lapset näkevät heidät, sillä lapsilla ei ole ennakkoluuloja: He eivät piiloudu taloudellisten ja kulttuurierojen taakse, tai vääristele alkuperämaidemme turvallisuustilannetta. Vain lapset näkevät meidät nyt  / jään sinisin silmin ja puhtaan valkoisin lumisydämin. 

Talvisin puut seisovat jäykkinä jäätynein käsin.

Ne ovat kuin minä, eivät kuolleita eivätkä eläviä.

Kun ajattelen sinua

en ole jänis enkä kettu, en kesä tai talvi

en minä tai sinä, mutta rakastan sinua.

Kokoelma alkaa runominän jättäessä Bagdadin muurit taakseen. Pois päästäkseen on myytävä sielu ja luovutettava ruumis korruptoituneiden virkamiesten hyväksikäytettäväksi. Runominän kaltaiset toiseutetut odottavat unelmien junaa, joka ei koskaan saavu asemalle; tai he ovat nauttineet vanhentunutta unelmapulveria, joka on vaaraksi ihmiselle. Uusi kotimaa Suomi on kylmä ja tyly, ei ota avosylin vastaan, ei toivota tervetulleeksi. Pohjoinen talvi jäädyttää sekä sielun että ruumiin; Helsinki on harmaapäinen ja harmaasieluinen, ja runominä epäilee olemassaoloaan. Hän on aina ulkopuolinen ja hänellä on aina väärät asusteet: Olen peloissani kuin piiritetty kaupunki, häpeissäni kuin hävinnyt lippu. Olenko joku, oletko totta? Olemmeko me edes olemassa?

Sateen ikiaikainen piano

aloittaa ulkoilmakonsertin uudelleen.

Silmäni, laajat kuin Helsingin torit,

hukkuvat suruun, sateen kastelemien katujen kuvajaisiin.

//

Sydämeni on kylmä,

murhe on jättänyt tunteeni

huolellisesti purkitettuna kuin vientituote.

Lasikorvillani kuulen

Edith Piafin yrittävän laulaa:

”La vie en rose”

Aivan turhaan.

Minusta Ghaleb kuvaa runoissaan koskettavasti ja taidokkaasti, miltä tuntuu jättää kotimaa ja rakkaat ihmiset; miltä tuntuu päätyä pakolaisten juurettomaan, miljoonapäiseen massaan. Runot eivät olleet niin piinaavia kuin odotin, joskin voimme mennä itseemme tylyn suhtautumisemme vuoksi. Ei kukaan valitse maanpakolaisuutta kevein perustein. Runoista löytyy myös mustaa huumoria ja surrealismia keventämässä rankkoja tuntoja. Kokoelmassa oli montakin pitkää runoa, jotka puhuttelivat, esim. Ihmisyyden kierto, Talvisota, Mamu ja Talvi, valkea villikoira.

Irakilaissyntyiset kirjailijat blogissa:

Hassan Blasim - Kelloja ja vieraita

Muhaned Durubi - Ruosteisia luonnoksia

Yaseen Ghaleb - Stigma

Kansi Muhaned Durubi

Suomentaneet Lauri Vanhala, Andy Willoughby, Kalle Niinikangas & Kasper Salonen
Enostone 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Kirjailija Yaseen Ghaleb (s. 1981) saapui Suomeen vuonna 2015. Stigma on kokoelma runoja, joita hän kirjoitti asuessaan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa. Kokoelma tiivistää yhteen niitä tunteita, joita turvapaikanhakija kokee odottaessaan asiansa etenemistä. Siinä on ahdistusta, toivoa, epätoivoa, kaipausta ja turhautumista. Yaseen Ghaleb on aikaisemmin julkaissut arabiaksi. Stigma on ensimmäinen kokoelma, jossa hänen runojaan on julkaistu suomeksi ja englanniksi.  

Nuoren Voiman sivuilla Ghalebin haastattelu.

Hassan Blasim - Kelloja ja vieraita

Kyllä, olen kaunan huonetta ja sukua, ja aivojeni tisle on myrkkyä!

Hassan Blasimin syksyn uutuus Kelloja ja vieraita on ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon. Kiitetty Allah99 on jostain syystä jäänyt lukematta. Tässä teoksessa on kaksi eri tarinaa, pitkää novellia tai pienoisromaania, joiden yhteisenä tekijänä on lopulta maahanmuuttajan tunnot.

Ensimmäinen tarina Eliaksen seikkailut Isis-maassa kertoo 14-vuotiaasta jesidipoika Eliaksesta, joka toimii jihadistijärjestö Isisin valtaamassa Mosulissa kokin apulaisena. Isis sieppasi pojan pari vuotta aiemmin ja hän on kokenut koulutuksen aikana kaikenlaisia kauheuksia, jotka tunkevat painajaisina uniin. Isiksen aikana Eliakselle on opetettu perinpohjin sharia-laki. Pääkokki sitä ei tunne ja kokki ja apupoika kuulustelevat toisiltaan elämänsä tärkeitä asioita: pääkokin on opittava sharia-laki, apupojan reseptien salaisuudet. Ripaus huumoria mustan lipun alla.

Isis pitää leiriään Mosulin kuuluisassa, dominikaanien rakennuttamassa Kellokirkossa, jonka tornissa Elias käy salaa tupakalla, vaikka sharia-laki kieltää tupakoinnin jyrkästi. Pääkokki Abu-Qatadalla on salaisuus: hän on kristitty, joka kuuli Suomessa turvapaikanhakijana ollessaan, että Kellokirkkoon oli piilotettu mittaamattoman arvokkaita kirjoituksia ja päätti palata pelastamaan ne. Avain pelastukseen voisi olla yhden Isis-pomon sieppaama kuvankaunis ja sivistynyt, runokokoelman julkaissut apteekkari Sara, joka nyt istuu vankina yhdessä kirkon huoneessa. 

Novelli on hurja seikkailu ja kuin tuhannen ja yhden yön satu, julmempi vain. Novelli herättää lukijassa kauhua ja empatiaa selittämällä, miten Isis toimii ja värvää lapsia; rangaistavista yksilöistä tehdään itsemurhaiskujen toteuttajia ja simsalabim, näin heistä päästään. 17-vuotiaana Elias kertoo hurjaa elämän- ja pakotarinaansa Tanskan maahanmuuttoviranomaisille. Yhteinen tulevaisuus Abu-Qatadan ottopoikana Suomessa ei toteudu, mutta Elias on sentään hengissä ja ehkä pääsee tänne asti.

Novelli Sololand lataa täyslaidallisen meitä ylemmyydentuntoisia pohjolan asukkaita kohtaan. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin Pohjois-Suomeen, ehkä Ouluun, jossa turvapaikanhakijat ovat syyllistyneet raiskauksiin. Valtaväestön ja turvapaikanhakijoiden välit ovat kireät ja Odin-natsit partioivat kadulla. Novelli alkaa vangitun hyönteistutkijan kitkerällä kirjeellä, jonka hän osoittaa turvapaikanhakijoille. Mies on ollut Suomessa jo 11 vuotta ja tutkinut tosissaan vieraiden ja isäntäväen problematiikkaa. Isäntäväen onnellisuuden salaisuus on hänen mielestään Janten lain noudattaminen ja sen kymmenen sääntöä ovat suomalaisen korvissa tylyä luettavaa. Tässä niistä viisi:

• Älä luule, että olet jotain.
• Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
• Älä luule, että kelpaat johonkin.
• Älä naura meille.
• Älä luule, että kukaan välittää sinusta.

Leppoisalta tuntuva mies päättää lähteä bona fide auttamaan Sololandin tuoreita turvapaikanhakijoita kärjistyneessä tilanteessa, onhan hänellä jo vuosien kokemus maasta. Turvapaikanhakijoita auttava järjestö päättää toteuttaa kotoutumispäivällisiä, joissa turvapaikanhakijat kokkaavat isännille oman kotimaansa ruokia. Näin kotoutuminen pääsisi alkuun leppoisissa merkeissä. Ilta menee kuitenkin totaalisesti pieleen ja päättyy veriseen katastrofiin..

Blasimilla on tarinankertomisen taito ja hän tekee sen värikkäällä ja rehevällä kielellä, ripotellen leppoisan jutustelun sekaan äärimmäisiä julmuuksia. Luin pienen jutun kääntäjä Sampsa Peltosesta, joka sanoi että kääntäjän on luotava alkuperäisteoksesta oma tulkintansa, mutta että tulkitsijan oma ääni ei kuitenkaan saisi kuulua läpi, vaan yleisölle pitäisi pystyä tarjoamaan alkuperäisteokselle uskollinen tulkinta. Tuntuu, että hän suoriutuu vaativasta urakastaan erinomaisesti: tulos on nautittavaa ja rikasta proosaa. 

Blasim on kuulemma tarkoittanut novellit tv- ja elokuvakäsikirjoitukseksi. Etenkin jälkimmäisen näinkin kauhua tihkuvana jännärinä. Haastatteluissa Blasim on sanonut, että vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin hän tuntee olonsa Suomessa muukalaiseksi. Omat ja muiden maahanmuuttajien tunnot hän sanoittaa leikkaavan terävästi. Mutta moitetta emme saa ainoastaan me, osansa saavat myös turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat epärealistisilla odotuksillaan ja nurinoillaan. Kelloja ja vieraita oli sen verran ravisuttava teos, että kiinnostaa tutustua muuhunkin Blasimin tuotantoon.

Pakolaisuus on giljotiini, joka ei katkaise kaulaa kerralla vaan tekee syvän haavan, joka ehtii vuotaa pitkään ja kivuliaasti ennen kuin loppu tulee.

Hassan Blasim - Kelloja ja vieraita

Suomentanut Sampsa Peltonen
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
____________________

Hassan Blasim (s. 1973) on irakilaissyntyinen kirjailija, elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja, joka muutti Suomeen vuonna 2004. Aiemmin suomennetut teokset: Vapaudenaukion mielipuoli (2012), Irakin Purkkajeesus (2013) ja Allah99 (2019). 

Jari Järvelä - Aino A.

Alvar uskoi olevansa renessanssinero. Uomo universale, kaikentaitaja niin kuin Michelangelo. Tai Leonardo Vinci. // Minusta ei puhuta. Minua ei ole. // Muiden silmissä olen pelkkä varjo. 

Jari Järvelän provosoiva fiktio Aino A. alkaa kirvelevällä viiden sivun vuodatuksella, jossa Aino Aalto (1894-1949) sanoo haudan takaa suorat sanat puolisostaan Alvar Aallosta (1898-1976). Aloitus saa minut hämmentyneeksi, ehkä takajaloillenikin. Sama tyyli jatkuu kautta romaanin. Minä en tiedä, mikä on ’totuus’ Ainon panoksesta Alvarin töissä. Ehkä hänen kohtalonsa oli sama kuin tuon ajan naisarkkitehtien: yhteistöistä miesarkkitehti keräsi kunnian ja kehut. Näin tapahtui Wivi Lönnin ja Armas Lindgrenin kesken mm. Tallinnan Estonia-teatterin suunnittelussa.

Wikipedian mukaan Ainon suurin henkilökohtainen design-menestys on ehkä Bölgerblick-lasiastiasto (Designmuseon videon mukaan sana tarkoittaa väreilyä veden pinnalla), joka voitti Milanon Triennaalissa kultamitalin vuonna 1936 ja joka on edelleen muunneltuna tuotannossa. Aino suunnitteli Artekille huonekaluja ja itsenäisesti myös joitakin yksityiskoteja ja julkisia rakennuksia Pöytyälle ja Noormarkkuun. 

Päättäväinen suurperheen tytär Aino os. Marsio valmistui arkkitehdiksi vuonna 1920 ja hienosti Järvelä eläytyy Ainon Grand touriin, jonka hän teki moniin Italian kaupunkeihin kahden naiskollegansa kanssa. Naiset ovat riehakkaita ja villejä ja ammentavat elämyksiä kuivien opiskeluvuosien vastapainoksi. Matkan jälkeen 29-vuotias Aino saa töitä Jyväskylästä, joka tuntuu Italian jälkeen peräkylältä. Aino törmää siellä kolme vuosikurssia alempana opiskelleeseen boheemiin Alvariin, jonka vastaperustettu toimisto kantaa ylevää nimeä Arkkitehtuuri- ja monumentaalitaiteen toimisto Alvar Aalto. 

Järvelän fiktiossa Alvar on luova nero, kiukutteleva ja narsistinen pikkupoika, täysin vastuuton huithapeli, joka lennättelee ilmoille haihattelevia ideoitaan, elää suureellisesti vaikka rahaa ei ole ja näkee sisällissodan aiheuttamia painajaisia. Alvar viihtyy ravintoloissa ja retkillään. Aino taas on järkevä realisti, äitihahmo, joka pitää langat käsissään ja vie Alvarin keskenjääneet ideat loppuun. Aino ymmärtää, että maailma on miesten eikä hän naisena etenisi urallaan. Niinpä on järkevää mennä naimisiin Alvarin kanssa, mutta ennen suostumista kosintaan hän vaatii, että saa tehdä arkkitehdin työtä vastakin ja että piika hoitaa kodin ja mahdolliset lapset. Aino haluaa myös, että toimiston on oltava molempien nimissä, mutta tämä toive ei toteudu.

Romaanissa Alvar omii röyhkeästi nimiinsä Ainonkin työt.  Mutta entä jos se tapahtui Ainon siunauksella? Hän halusi tehdä arkkitehdin työtä, ei riekkua parrasvaloissa. Jospa Aino ymmärsi, että tekemällä Alvarista nimi he saisivat hyviä työtilaisuuksia, voittaisivat kilpailuita ja etenisivät urallaan? Mene ja tiedä. Uskon kyllä, että tässä fiktiossa on totuuden siemen ja että Alvar oli luovana nerona täynnä itseään oikeastikin. Mutta Järvelän raju kärjistys häiritsi, vaikka erinomaisen vetävästi ja villisti hän toki kirjoittaa.  

Bloggaukseni Klikistä.

Jari Järvelä - Aino A.
Otava 2021
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki
___________________

Jari Järvelä (s.1966) jatkaa kiitetystä Klikistä eteenpäin ja lisää kierroksia. Aino A. on hatunnosto suurmiehen varjoon jääneelle vaatimattomalle, poikkeuksellisen taidokkaalle naiselle. Kirjailija on jälleen tehnyt kotiläksynsä, tuntee historiallisen aiheensa läpikotaisin ja sukeltaa syvemmälle, fiktion paljastavalle puolelle. 

Inkeri Markkula - Maa joka ei koskaan sula

Kanada 1970. Nuori nainen kulkee tundralla lapsi kohdussaan, kuuntelee jäätikön jyrinää ja pelkää pahinta. Samaan aikaan toisella puolella maata toinen nainen kulkee adoptiotoimiston rappusia ja toivoo parasta. 

Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula on kuulas ja kaunis rakkaustarina, joka peilaa ilmastonmuutoksen vaikutusta jäätiköihin ja valtaväestön sortotoimenpiteitä vähemmistöihin. Lukija saa lukea, miltä tuntuu lapsuus kun on repäisty irti juuriltaan ja mitä traumoja se jättää. Pääsee pakkasen, puhurin ja lumen keskelle arktiselle Baffinin saarelle Kanadaan, jossa jäätikkötutkija Unni tekee työtään. Ja saa seurata Unnin epätoivoista etsintämatkaa Tanskaan nuoren inuiittimiehen Jonin jäljille.

Kolmikymppisen Unnin isä on saamelainen, äiti etelästä. Avioerossa Unni joutuu eroon isästään, joka opetti tyttärelle rakkauden Pohjois-Lappiin ja sen luontoon. Kouluaika etelässä on yhtä pohjoisen ikävää ja erilaisena kiusatuksi tulemista. Unni laskeekin vain kesät, jotka saa viettää isän luona pohjoisessa, ja jossa hänellä on rakas lemmikkiporo Martti. 

Kuljen syksyyn kuin näytelmään, halki sateen ja valon paikkaan, jossa minut nimetään uudelleen. Astun värikkään esiripun raosta, olen koulun portailla taas. Minulla on uusi reppu, uusi penaali, uusi takki ja vanhat pelot, ja rintani alla kompassi, jonka pohjoisnuoli väpättää kuin koivulastusta vuoltu sydän.

Aikuiseksi tultuaan Unni muuttaa takaisin Lappiin ja opiskelee jäätikkötutkijaksi. Baffinin saarella hän mittaa huolestuneena Pennyjäätikön paksuutta ja tutkii jäänalaisia virtoja. Talvet ovat nykyään niin leutoja, että jää sulaa eikä jäätikön massa enää kasva. Railot ovat vaaraksi alueen eläimille ja ihmisille. Vuonna 2002 raju arktinen myrsky pakottaa Unnin ja saarella oleskelevan Jonin eristyksiin tämän vuokraamaan mökkiin. Vähän matkan päässä asuu mies lemmikkinään valkoinen susi. Myrskyn riehuessa ympärillä heidän välilleen syttyy intohimoinen rakkaus, mutta Unnin on palattava kotiin. Vuoden kuluttua Unni on taas Baffinilla Jonia etsimässä, mutta miehestä ei näy jälkeäkään.

Näiden kahden nuoren aikuisen kohtaloissa on paljon samaa ja traagista: molemmat on repäisty juuriltaan eikä kumpikaan osaa äidinkieltään. Kirjassa käsitellään runsaasti Jonin elämää ja Kanadan häpeällistä Sixties Scoop -järjestelmää, joka erotti alkuperäiskansojen lapsia vanhemmistaan ja antoi heidät valkoisille perheille ottolapsiksi. Inuiittivauva Jon viedään viekkaudella nuorelta äidiltään Quebecin synnytyssairaalassa 1970 ja poika päätyy ottovanhempiensa Helenin ja Liamin mukana Tanskaan. Ulkonäöltään erilainen poika on Tanskassa silmätikku ja kiusaamisen kohde. Terävä nuori mies kipuilee geeniperimänsä kanssa ja iglu-kommenttien tulvassa. Kööpenhaminaan muutettuaan hän alkaa juoda. Mitä muuta voisi odottaakaan, sillä alkuperäiskansojen ihmiset on leimattu juopoiksi ja naiset huoriksi. Adoptiohetkellä äiti Helen ei tiennyt Sixties Scoopista, mutta saatuaan faktat tietoonsa, ei pystynyt pitkään aikaan kertomaan pojalleen totuutta.

Pitkään luulin, että aikuisuus on sitä että kuoriutuu ulos lapsuudesta. Että jokin loppuu ja jokin alkaa, sitä luo nahkansa ja tilalle kasvaa uusi. Luulin, että kun ihmisestä tulee iso, lapsuus kutistuu aivan kuten talot kutistuvat horisontissa silloin kun etäisyys kasvaa. Uskoin, että ajalliset etäisyydet toimivat samalla tavalla kuin maantieteelliset. Mutta ei se ole niin.

Meidän suomalaisten ei kannata ollenkaan röyhistellä, sillä samaa saamelaisten sulauttamista valtaväestöön on harjoitettu Suomessakin. Lapin sota tuhosi valtavasti koteja ja pitkien koulumatkojen vuoksi saamelaislapset oleskelivat kaukana kodeistaan koulukodeissa, joissa oma äidinkieli oli kiellettyä, sen käyttö joskus jopa rangaistavaa. Saamelaisten asema kirjattiin Suomen perustuslakiin vasta vuonna 1995. Minua alkoi kiinnostaa Kukka Rannan ja Jaana Kannisen tietokirja Vastatuuleen (S&S 2019), sillä myönnän, etten tiedä saamelaisista paljoakaan.

Inkeri Markkula pohjoisen luonnon tutkijana tietää, mistä kirjoittaa. Hän tuntee pohjoisen olot, eläimet ja kasvit ja hänen luontoa kuvaava tekstinsä on lumoavan kaunista, ilmeikästä ja herkkää. Matka arktiselle Baffinin saarelle oli kiehtova ja toi esiin hienosti pohjoisten ihmisten elämää ja pohjoista luontoa. Unni ja Jon tulivat lähelle ja heille toivoo tulevaisuudessa kaikkea hyvää. Menneisyyden häpeällisistä teoista on myös hyvä muistuttaa. Hieno ja koskettava teos.

Inkeri Markkula - Maa joka ei koskaan sula
Otava 2021
___________________

Inkeri Markkula on Turussa asuva kirjailija ja pohjoisen luonnon tutkija. Tutkijan työssään hän on kulkenut pitkin arktista aluetta ja asunut aiemmin Lapissa, Islannissa ja Huippuvuorilla. Markkulan esikoisromaani Kaksi ihmistä minuutissa (2016) oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas.

Meri Valkama - Sinun, Margot

Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa. Kastanja loikkii eteenpäin kuin peura, hän on villi ja peloton. Huudan: pysähdy, pysähdy heti, mutta tyttö ei kuule, hän on jo melkein perillä. / Kastanja pysähtyy sotilaan eteen, mutta mies ei ammu. Hän laskee kätensä lapsen olalle, kumartaa ja hymyilee, ja minä ymmärrän: tyttö on poissa. Vielä erotan hänen ääriviivansa muuria vasten, mutta sitten, vain hetken päästä lapsi on poissa, hän on lännen.

Tällä vuoden 1989 välähdyksellä alkaa Meri Valkaman hieno esikoisromaani Sinun, Margot. Romaanin  tapahtumien kehys on todella kiehtova ja kiinnostava. Muhkea ja runsas romaani - 566 sivua ja 15 tuntia kuunneltavaa - vie Itä-Saksaan ja Itä-Berliiniin, vuosiin ennen Berliinin muurin murtumista ja Saksojen jälleenyhdistymistä (die Wende) sekä tapahtumiin sen jälkeen. Lukija saa kurkistaa itäsaksalaiseen elämään, jota johti luja usko sosialismiin, mutta josta puuttui vapaus. Kylmän sodan aikana länsi nähtiin kapitalistisena pahiksena, idässä oli kaikki paljon paremmin. Todella harvoin tulee eteen DDR:ää sivuavia kirjoja. Mieleeni muistuvat vain itäberliiniläisen Jenny Erpenbeckin Päivien loppu ja Mennä, meni mennyt.

On vuosi 1983 ja Vilja on parivuotias, kun hänen perheensä muuttaa Itä-Berliiniin. Isä Markus toimii ulkomaankirjeenvaihtajana, isoveli Matias sairastelee paljon hiilipölyn takia ja äiti Rosa uupuu lasten kanssa kotona. Vanhempien parisuhde nuutuu uudessa ympäristössä ja arjessa ja Markus rakastuu päiväkodin työntekijään Luiseen. Heidän suhteensa syvenee niinä viikkoina, joina Rosa vie Matiaksen vakavan keuhkokuumeen takia Suomeen. Mitään aavistamaton Rosa ihmettelee palattuaan, miksi puoliso ja tytär Vilja ovat kuin vaihdokkaita. Rosa alkaa irrottella punk-bileissä berliiniläisen Uten kanssa päästäkseen ahtaasta lokerostaan edes joskus pois.

Kirjan sivuilla tulee eteen niitä viitteitä, jotka kielivät itäblokin tulevasta romahduksesta: Neuvostoliitossa Gorbatsov ja taloudellisia ongelmia, Kiinassa Tiananmenin verilöyly ja viimeisenä niittinä Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus, jonka vaikutuksia salailtiin väestöltä. Erich Honecker on kusessa ja eroaa, tilanne on kaoottinen.  Kun Markuksen suhde Luiseen paljastuu, Rosa haluaa perheen pikapikaa Suomeen. Aikuisena Viljan suhde isään on lämmin, äitiin huono. 

Tyttö ei muista mitään noista muutamasta Berliinin vuodestaan, hänessä on kuin musta aukko. Isän kuoltua 2011 Vilja haluaa selvittää, kuka on isän jäämistöstä löytyneiden kirjeiden salaperäinen Margot ja miksi isä esiintyy naisen kirjeissä nimellä Erich. Selvitystyö vie Viljan Stasin arkistoihin, Berliiniin, Ukrainan Pripyatiin Tšernobylin raunioille, jonne nykyään järjestetään turistimatkoja. Lopulta Vilja päätyy Usedomin saarelle, jossa itäsaksalaiset lomailivat ennen romahdusta. Lapsuuden paikat ja tutut tuoksut palauttavat vähitellen hänen mieleensä kadonneita muistoja.

Valkama kertoo Viljan perheen tarinaa todella vahvalla otteella. Hänen Saksan ja politiikan tuntemuksensa näkyy vakuuttavasti. Juoni kulkee sujuvasti eri aikatasoissa ja Vilja piirtyy esiin fiksuna nuorena yhteiskunnallisen lehden toimittajana. Markuksen ja Luisen rakkaustarina oli surullinen, mutta kaunis. Itäsaksalaisille muurin murtuminen oli yksi unelma, mutta Saksojen jälleenyhdistyminen ei ole käynyt kivuttomasti. Kun kaikki se, mihin ihmiset olivat ikänsä uskoneet romahti, seurauksena oli henkinen tyhjiö. He kirjaimellisesti lysähtivät eivätkä tunteneet enää omaa maataan. Romaanin mukaan sadattuhannet itäsaksalaiset pakenivat maasta, tai jäivät työttömiksi kun heidät korvattiin lännestä tulleilla työntekijöillä. Valkaman mukaan tämä oli iso kriisi, joka hiertää yhä. 

Täällä hienoja kuvia: Deutschland vor und nach der Wende

Ihmisten kotimaa katosi ja liikkuvuus länteen mahdollistui. 

Isolle osalle itäsaksalaisista Wende symboloi vapautumista autoritäärisen vallan alta. Samalla heistä tuli köyhä ja stigmatisoitu vähemmistö kapitalistisessa liittovaltiossa, jossa oli eri valuutta, erilainen poliittinen ja taloudellinen systeemi, erilaiset koulu‑, vero‑, terveydenhuolto- ja oikeusjärjestelmät sekä erilaiset tavat puhua yhteistä äidinkieltä. 

Yhteisöllinen utopia ei kuvaa yhdistymisen jälkeistä maailmaa niin kutsutuissa “uusissa osavaltioissa”. Idässä kasvaneet saksalaiset raportoivat syrjinnästä. Monilla on edelleen vaikeuksia identifioitua ‘uuteen saksalaisuuteen’. Edesmennyttä Itä-Saksaa muistelevalle mielenmaisemalle on nimikin, ostalgia. 

Ihmisten kotimaa katosi ja liikkuvuus länteen mahdollistui. 

Isolle osalle itäsaksalaisista Wende symboloi vapautumista autoritäärisen vallan alta. Samalla heistä tuli köyhä ja stigmatisoitu vähemmistö kapitalistisessa liittovaltiossa, jossa oli eri valuutta, erilainen poliittinen ja taloudellinen systeemi, erilaiset koulu‑, vero‑, terveydenhuolto- ja oikeusjärjestelmät sekä erilaiset tavat puhua yhteistä äidinkieltä. 

Yhteisöllinen utopia ei kuvaa yhdistymisen jälkeistä maailmaa niin kutsutuissa “uusissa osavaltioissa”. Idässä kasvaneet saksalaiset raportoivat syrjinnästä. Monilla on edelleen vaikeuksia identifioitua ‘uuteen saksalaisuuteen’. Edesmennyttä Itä-Saksaa muistelevalle mielenmaisemalle on nimikin, ostalgia. 

Ihmisten kotimaa katosi ja liikkuvuus länteen mahdollistui. 

Isolle osalle itäsaksalaisista Wende symboloi vapautumista autoritäärisen vallan alta. Samalla heistä tuli köyhä ja stigmatisoitu vähemmistö kapitalistisessa liittovaltiossa, jossa oli eri valuutta, erilainen poliittinen ja taloudellinen systeemi, erilaiset koulu‑, vero‑, terveydenhuolto- ja oikeusjärjestelmät sekä erilaiset tavat puhua yhteistä äidinkieltä. 

Yhteisöllinen utopia ei kuvaa yhdistymisen jälkeistä maailmaa niin kutsutuissa “uusissa osavaltioissa”. Idässä kasvaneet saksalaiset raportoivat syrjinnästä. Monilla on edelleen vaikeuksia identifioitua ‘uuteen saksalaisuuteen’. Edesmennyttä Itä-Saksaa muistelevalle mielenmaisemalle on nimikin, ostalgia. 

Meri Valkama - Sinun, Margot

Kansi Martti Ruokonen 
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Krista Kosonen
____________________

Meri Valkama (s. 1980) on helsinkiläinen tutkiva toimittaja, kirjailija ja viestinnän asiantuntija. Hän on viettänyt lapsuudessaan vuosia Itä-Berliinissä ja opiskellut aikuisena politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinin Freie-yliopistossa, jossa hän teki tutkimusta DDR:ssä työskennelleistä toimittajista. Valkama on opiskellut proosan kirjoittamista muun muassa Kriittisessä korkeakoulussa. Sinun, Margot on hänen esikoisromaaninsa.

DDR:ään vahvasti uskova Markus muuttaa perheensä kanssa Itä-Berliiniin ulkomaankirjeenvaihtajaksi vuonna 1983. Pieni Vilja-tytär kasvaa itäsaksalaisten ihanteiden keskellä, kunnes muuri murtuu vuonna 1989, ja sen myötä hajoaa myös vanhempien avioliitto. Suomeen palaamisen jälkeen Viljan muistikuvat lapsuudesta kadonneessa maassa hiljalleen haalistuvat. Isän kuoltua hänen asunnostaan löytyy nippu kirjeitä Margot-nimiseltä naiselta. Vilja palaa Berliiniin vuonna 2011 selvittääkseen, kuka isä todellisuudessa oli. 

Helena Ruuska - Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi

Axel oli solisti, Mary säestäjä ja heidän duonsa tuottelias. Syntyi eurooppalaisia merkkiteoksia. Taidepuheessa puolisot on yleensä ahdettu sivulauseisiin, ikään kuin taiteilija ei tarvitsisi muuta kuin pensseleitä, värejä ja kankaita. Pintaa ei tarvitse paljoakaan raaputtaa, kun paljastuu, että Mary on persoonallinen ja monipuolinen miehensä taiteellisen työn taustavaikuttaja, tiukoissa tilanteissa jopa mahdollistaja. Suurmiesten vaimot, kuten Aino Sibelius ja Sylvi Kekkonen, ovat saaneet viime vuosina äänensä kuuluviin, nyt on Mary Gallen-Kallelan vuoro.

Noin toteaa tietokirjailija Helena Ruuska ansiokkaan Mary Gallen-Kallelan (1868-1947) elämäkerran Olisit villiä villimpi jälkisanoissa. Tietenkään Maryn elämän kulkua ei voi mitenkään erottaa miehensä elämästä ja taiteesta; niinpä Maryn tarina avaa näkymiä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) taideteosten taustoihin ja uran käänteisiin. Rohkea Mary toimi mm. Aino-triptyykin mallina häämatkallaan ja Akseli maalasi vaimostaan yli 30 muotokuvaa. Kirjassa on runsaasti mustavalkoisia valokuvia ja Akselin taidetta väreissä.

Mary syntyi hovineuvos ja suomentaja Karl Slöörin perheeseen viimeisenä suurena nälkävuonna. Kolme vuotta vanhempi Akseli oli Maryn vanhimman veljen Arthurin hyvä ystävä ja tämän kuoltua yhteys Slöörien perheeseen säilyi. Akseli oli jäänyt isästään orvoksi 14-vuotiaana ja lähti 19-vuotiaana ensimmäistä kertaa Pariisiin. Siellä Akseli vietti villiä ja vapaata poikamieselämää, mutta rakastui puhtoiseen perhetyttöön Maryyn. Mielenkiintoista oli, että äiti Aina Slöör piti Akselista ja oli tämän uskottu, jolle taiteilijanalku kertoi kirjeissä myös hurvitteluistaan Pariisissa, isä Slöör sitä vastoin vaati tiettyä varallisuutta. Nuoret olivat viitisen vuotta salakihloissa ja seurustelivat etänä Akselin ollessa paljon ulkomailla. Hääkellot soivat lopulta 1890 ja he lähtivät häämatkalle Karjalaan - Louis Sparren kanssa!

Akselin Pariisin vuosina Mary tähtäsi konserttipianistiksi ja sai soittaa Robert Kajanuksen orkesterin suosituissa populäärikonserteissa. Jatko-opinnot ulkomailla jäivät, vaikea sanoa miksi. Pianistin uraa pidettiin tuolloin miehisenä, laulajan ammatissa olisi ollut enemmän esikuvia mm. Aino Ackté ja Maikki Järnefelt. Ilmeisesti Akselikaan ei nähnyt tulevaa vaimoaan konsertoivana pianistina eikä se heidän liikkuvaan elämäänsä olisi sopinutkaan. Mary soitti Akselin maalatessa ja antoi myöhemmin usean vuoden ajan pianotunteja.

Vuonna 1891 syntynyt esikoinen Impi Marjatta sai nimensä Kalevalan tarujen mukaan. Vappua 1892 nuoripari juhli ilman Marjattaa Akselin ateljeessa Pariisissa ja läsnä olivat mm. Elin Danielson, Emil Wickström, Pekka Halonen ja Väinö Blomstedt. Minua kiehtoo aina taiteilijoiden visiitti Imatrankoskelle, olenhan kasvanut siellä. 1893 venäläisen yläluokan suosima Cascade-hotelli oli valmis ja loppiaisena koski valaistiin sähkövaloilla ja Akseli, Sparre ja Edelfelt ikuistivat satumaista näkyä.

Vuodet 1892-95 olivat Akselille kiihkeää Symposion-kautta. Me muistamme tuon kohua herättäneen maalauksen, jossa taiteilija itse, Sibelius, Merikanto ja Kajander nuokkuvat pikkutunneilla Kämpin pöydän ääressä. Tuore aviopari oli usein erossa toisistaan ja Akseli lähetti vaimolleen kiihkeitä ja eroottisia kirjeitä. Erämaa-ateljee oli Akselin pakkomielle ja Kalela nousi näinä vuosina Ruovedelle. Pian Akseli oli taas tien päällä ja Mary ja Marjatta yksin Ruovedellä. Hän piti Berliinissä yhteisnäyttelyn Edvard Munchin kanssa ja sai sinne tiedon rakkaan Marjatta-tyttären kuolemasta. Ajat olivat toiset, mutta mitähän Mary mietti kuolemansairasta Marjattaa yksin hoivatessaan? 

Mary kutoo, 1905

Elämä Kalelassa oli vaivalloista: sinne ei ollut kunnon tietä, ei kaivoa ja piikojen kanssa ongelmia. Mutta oli heillä kodikastakin: Akseli maalasi ja Mary kutoi Kalelaan sisustustekstiilejä ja soitti flyygelillään. Merkillistä oli se, että Akselin poissaollessakin Kalelaan tuli kestitettäviä vieraita ja Akselin oppilaita, joten Marylla oli kädet täynnä työtä ja rahat aina vähissä. Perheeseen syntyivät Kirsti 1896, josta tulee aikuisena sellisti ja Jorma 1898, joka tuottaa vanhemmilleen paljon huolta.

Pitkässä liitossa on nousunsa ja laskunsa, niin Akselin ja Marynkin kohdalla. Tarkkoja syitä avioliiton ristiriitoihin Ruuska ei löytänyt, mutta rasittunut Mary oli ilmeisesti mustasukkainen kauniiden naisten piirittämästä miehestään maailmalla. Viivi Palander oli yksi ilmeinen aviokriisin syy, mutta myöhemmin Tarvaspään aikoina Emil Wickströmin kanssa avioituneesta Viivistä tuli hyvä perheystävä. Vaikeita Marylle olivat myös Tampereen ja Porin ajat, jolloin Akseli työsti Juseliuksen mausoleumia. Hän oli eristynyt ja nukkui huonosti ja mausoleumi toi mieleen kuolleen Marjatan. 

Onnellisen Afrikan matkan jälkeen alettiin rakentaa Tarvaspään ateljeeta ja se valmistui 1913. Se oli uhkarohkea ja kallis projekti puilla paljailla olevalle pariskunnalle. Ensimmäisen maailmansodan aikana Tarvaspää kävi liian levottomaksi ja perhe muutti Kalelaan ja Marya painoi huoli merille lähteneestä Jormasta, joka kuitenkin palasi Suomeen taistelemaan sisällissodassa. Akselin Mannerheim määräsi pääesikuntaan Seinäjoelle, jossa tämä  suunnitteli mitaleja.  Sittemmin Akseli toimi valtionhoitaja Mannerheimin adjutanttina. 

Akseli menehtyi Tukholmassa keuhkokuumeeseen vain 66-vuotiaana ja oli surullista lukea, miten repivää perintöriita oli Maryn, Jorman ja Kirstin kesken. Jorma toimi häikäilettömästi äitiään ja sisartaan kohtaan, perusti Akselin taideperintöä hallinnoivia yrityksiä etc. Jorman kaaduttua talvisodassa Akselin tekijänoikeudet, Tarvaspää ja Kalela jäivät hänen leskensä haltuun.

Mary, 1917

Sukulaisten kirjoittamissa teoksissa Axel on päähenkilö, mutta niissä kaikissa arvostetaan Maryn työpanosta omalakisen neromiehensä rinnalla.

Ruuska sanoo lähdeaineiston olleen valtava ja hän on joutunut karsimaan ja rajaamaan paljon. Mary jätti jälkeensä toistatuhatta kirjettä sisaruksilleen, äidilleen ja Akselille, myös arkisia huushollikirjeitä. Maryn tarina vahvistaa väittämää, että jokaisen menestyvän miehen taustalla on nainen. Kirsti tyttären mukaan äiti oli sekä Maria että Martta, joka huolehti elämän sujumisesta ja säästi, muutti, pakkasi ja sisusti, kasvatti lapset ja hoiti puutarhaa. Mutta hän oli myös miehensä rakastettu ja muusa. Olisit villiä villimpi on elävä ja yksityiskohtainen elämäkerta, joka vei hienolle matkalle Maryn ja Akselin elämään, ja samalla 1900-luvun taidepiireihin.

Helena Ruuskan teokset blogissa:

Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija

Hugo Simberg. Pirut ja enkelit

Helena Ruuska - Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Miia Nuutila
____________________

FT Helena Ruuska on tietokirjailija, kriitikko ja äidinkielen lehtori. Hänen aiempaan tuotantoonsa kuuluvat muun muassa kiitetyt elämäkerrat  Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (2015) ja Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (2018).