Syyskuussa luettua, nähtyä ja koettua

Syyskuussa oli aikaa lukea taas vähän enemmän ja lukemiseni painottui kotimaisiin uutuuksiin. Luin 14 kirjaa, joista 10 oli kotimaista ja peräti 12 tänä vuonna julkaistuja. Kävin katsomassa kaksi taidenäyttelyä: Järvenpään taidemuseossa kerrassaan upean meteorologi Seija Paasosen kuratoiman Sadejuovia ja pilvisäteitä ja Emmassa näyttelyn Michael Jackson On The Wall. Wee Gee -talossa oli Suomen kellomuseon tiloissa myös Koru ja Taito 80v -näyttely, joka esitteli nuorien korusuunnittelun ja kellosepäntyön opiskelijoiden näyttäviä ja moderneja töitä. Ulkoilin paljon ja puutarhassakin riitti hommia talvea ennen. Syyskuussa lukemani kirjat olivat todella hienoja. Valitsen kolmen kärkikolmikkoon tällä kertaa vain vahvoja kotimaisia ja annan kunniamaininnan Édouard Louisin Ei enää Eddylle.

Anna Elina Isoaro - Tämänilmaiset 

Kun täysiaikainen lapsi kuolee kohtuun, surulla ei ole määrää. Aihe on niin traaginen ja Isoaron lähestymistapa niin kaihtelematon, että luin runoteosta sydän sykkyrällä. Runot eivät hyssyttele aivätkä silottele, vaan Isoaro käyttää brutaaleja, mutta tosia sanoja: ”Ääni värisemättä väitämme että olet varten taivasta luotu.” Erityisesti pidin Kalevala- ja Kanteletar-vaikutteisista runoista ja itkuvirsiperinteestä kumpuavista kehtolauluista.

Olli Jalonen - Merenpeitto 

Voi että Olli Jalonen on taitava! Pienen sainthelenalaispojan Anguksen elämäntarina vei täysin mennessään, kuin olisin itsekin siirtynyt 1600-1700-lukujen vaihteen Lontooseen ja eteläisille vesille. Tämä on kertomus Edmond Halleyn uskomattomista tutkimuksista, mutta ennen kaikkea tutkielma ulkopuolisuudesta, siitä että kahden kerroksen väen säätykuilua on mahdoton ylittää.

Tuire Malmstedt - Mykkä taivas / Isa Karos #2 

Mykkä taivas on minusta vielä vahvempi ja jännittävämpi kuin vuoden esikoisdekkariksi valittu Pimeä jää. Syksyinen Saimaa velloo uhkaavana ja pelottavana; paha vaanii ihmisiä - ja tappaa joutsenia. Uusi hurja henkirikos liippaa kovin läheltä Savonlinnan poliisikuntaa ja uuvuttaa Isa Karoksen ja Niiles Aarnikosken koko tiimin.⠀Visuaaliset, upeat näyt karmivat selkäpiitä ja tulevat iholle. Tunnelmat olivat tiheitä ja pelottavia. 

Édouard Louis - Ei enää Eddy ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tämä Louisin omaelämäkerrallinen romaani kohahdutti Ranskaa ilmestyessään viisi vuotta sitten. Sanottiin, ettei kirjan kuvaamaa köyhyyttä ole. Sanottiin, ettei tuollaista homofobiaa Ranskassa ole. Rankkojen muistojen pöyhiminen oli varmasti rankkaa, mutta vain yhdessä kohtaa teosta Louis tunnustaa itkeneensä tapahtuneesta kirjoittaessaan. Hurja, raaka ja brutaali, surullinen teos. 

MUUT KOTIMAISET:
Claire Aho, Kjell Westö - Helsinki 1968
Pasi Klemettinen - Karjalan räyhähenget
Heidi Köngäs - Mirjami
Ester Nuori Leppä - Lauluja avaruudesta 
Eppu Nuotio, Pirkko Soininen - Punainen vaate
Anne Roth - Sekundakroppa
Petri Tamminen - Musta vyö 

MUUT ULKOMAISET:
Elena Ferrante - Amalian rakkaus
Clare Makintosh - Lopun jälkeen
Rosella Postorino - Suden pöydässä

Toivotan kaikille Turun kirjamessuille aikoville antoisaa messuviikonloppua. 

Itse lennähdän silloin Firenzeen Tuijan ja Mia Kankimäen yönaisten innoittamana. 
En tiedä näenkö Italian renessanssin naistaiteilijoiden, esim. Artemisia Gentileschin töitä,

mutta Botticellia aivan varmasti!

Anne Roth - Sekundakroppa. Elämäni kilpirauhaspotilaana

Täällä kilpirauhaspotilas Riitta, tervehdys,

Kiitän tästä kirjavinkistä Kirjasähkökäyrän Maita, ja hetimiten varasinkin 

Sekundakropan kirjastosta lukuun. 

Keskittymiskykyni on juuri nyt vähän huono, kanssapotilaat tietänevät miksi. 

Syynä on huonosti toimiva ajatus = kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttama ns. aivosumu.

Minähän olen alunperin kärsinyt kilpirauhasen liikatoiminnasta, 

aivan kaikkine hulluine oireineen, joita löytyy listattuna pilvin pimein, 

vaikka Kilpirauhasliiton sivuilta. 

Ihmettelin oireitteni mystisyyttä ja aaltoilua; välillä olo oli suhteellisen normaali, 

välillä taas aivan kamala. Sydän tykytti, tuntui paniikilta ja hikoilin itseni läpimäräksi 

joka ikinen yö. Epäilin aika vahvasti ns. hulluksi tulemista :) 

Jossain vaiheessa terveyskeskuslääkäri laittoi lähetteen kilpirauhasen ultraan, 

jossa todettiin kyhmystruuma ja tilani jäi tarkkailuun. Pikkuhiljaa suurentuneet 

kilpirauhasen kyhmyt / lohkot alkoivat puristaa kaulalla, ja muutaman 

ultran jälkeen päätettiin leikata koko riivatun kilpirauhanen suit sait pois. 

Tämähän tietää elinikäistä tyroksiinilääkitystä, 

mutta ajettelin ettei kait se niin vaivalloista voi olla.

Leikkauksesta on nyt kolmisen vuotta, ja pääsääntöisesti vointini on ollut 

paljon parempi kuin ennen leikkausta. Olen siis periaatteessa hyvin tyytyväinen.

Mystistä tässä on se, että kilpirauhasarvot heittelevät aivan miten sattuu, 

vaikka tabletin ottaa kaikkien sääntöjen mukaan ja aina samalla tavalla 

- tyhjään vatsaan aamuisin.

Nyt alkukesä oli energistä ja hienoa aikaa, mutta viimeisen kuukauden 

olen ollut aivan vetämättömissä. Kilpirauhaskoe vahvisti epäilyni: 

reippaasti vajaatoiminnan puolella ollaan taas vaihteeksi. Annostusta nostettiin 
tänään puolella tabletilla per päivä, ja kuukauden päästä uusi kontrolli. 
Minä haluan ’unohtaa' sairauteni. Nytkin etsin muita syitä
väsymykseeni - runsas liikunta, pimenevät päivät...
Mutta Main bloggauksen ansiosta tutkin hetimiten kilpirauhasarvoni.

Ja luin Annen hurjan kirjan. Hänen sairaushistoriansa on 

moninkertaisesti rankempi kuin omani.

Halusin tällä epätavanomaisella postauksella valottaa omaa tarinaani
ja samalla suositella Sekundakroppaa 

kaikille kilpirauhaspotilaille ja heidän läheisilleen. 
Arviot vaihtelevat, mutta meitä kilpirauhaspotilaita on
Suomessa 400 000 - 500.000.

Eihän tämä henkeä uhkaa, mutta itse on oltava aktiivinen, 

pidettävä oirepäiväkirjaa ja otettava tarvittaessa yhteyttä lääkäriin.

Hienoa Anne, että kerroit kokemuksestasi, kiitos vertaistuesta ❤︎

Anne Roth - Sekundakroppa. Elämäni kilpirauhaspotilaana
Kansi Jarkko Lemetyinen
Docendo 2019
Kirjastosta
_______________

Kirjarakkautta, Kirjasähkökäyrä

Anne Roth (s. 1975) on oululainen esikoiskirjailija. Hän toimii aktiivisesti vapaaehtoisena kilpirauhaspotilaiden hoidon ja tiedon edistämisen hyväksi. Hän on työskennellyt Suomen Kilpirauhasliitto ry:n kokemuskouluttajana ja vertaistoiminnassa vuodesta 2014.

"Anne Rothin selviytymistarina kertoo taistelusta vaikeasti hallittavaa kilpirauhassairautta vastaan. Kirja on matka taudin ensioireista tähän päivään, liki kahden vuosikymmenen ajalta, potilaan näkökulmasta. Anne sairastaa tautia loppuelämänsä. Anne sai diagnoosin kilpirauhasen liikatoiminnasta vuonna 2002. Yksi alkuvaiheen vaikeimmista oireista oli hikoilu, joka oli niin voimakasta, että hänen hiuksensa jäätyivät pakkasessa. Valtava laihtuminen, sekavuuden tunne ja unettomuus olivat liikatoimintakauden jatkuvia seuralaisia. Helpottava diagnoosi sai kuitenkin aikaan tapahtumaketjun, joka kulki kilpirauhasen totaalipoistoleikkauksen kautta äänihuulihalvaukseen ja erittäin oireiseen kilpirauhasen vajaatoimintaan. Vajaatoiminta näyttäytyi hallitsemattomana lihomisena ilman ruokavaliomuutoksia, jatkuvana väsymyksenä, totaalisena haluttomuutena ja aivosumuna. Naisena oireiden käsitteleminen oli vaikeaa ja aiheutti myös Annen läheisille surua. Samaan aikaan hän taiteili työelämän kiemuroissa, opiskeli ja tuli äidiksi. Häneltä vei kaksi ja puoli vuotta löytää oikea lääketasapaino, sillä lääkkeiden tehoaminen vaatii malttia. Mutta hän selvisi. Annen tarina on rohkaiseva esimerkki siitä, että kilpirauhassairauden kanssa voi elää. Vieläpä järjissään!

Kirja tarjoaa runsaasti asiatietoa ja vertaistukea kaikille kilpirauhassairauksista kiinnostuneille ja pyrkii samalla parantamaan yhteistyötä perusterveydenhuollon ja potilaan välillä. Potilaan äänen lisäksi kirjassa kuuluu sisätautiopin dosentin, perusterveydenhuollon lääkärin, psykoterapeutin, hyvinvointivalmentajan ja Suomen Kilpirauhasliitto ry:n edustajan ääni. Kirjassa valotetaan myös liitännäissairauksia sekä pohditaan niitä psykologisia vaikutuksia, mitä kilpirauhasen häiriöt voivat potilaalle ja hänen läheisilleen tuoda. - Kustantaja

Elämäni kirjojen kertomana 2019

Olen tehnyt tämän haasteen aiemmin toukokuussa 2017 oman kirjahyllyni kirjoilla, joskin hiukan eri väittämillä. Silloin mukana oli aika monta Eeva Joenpellon teosta. Nyt kirjablogeissa näkyy tätä haastetta päivitetyn. Kurkkaa vaikka Main / Kirjasähkökäyrä ja Takkutukan / Mummo matkalla -blogien postauksiin. Minäkin päivitin oman kirjaelämäni tänä vuonna luettujen kirjojen valossa.

Lapsena olin: Yölapsi

Nyt olen: Punatukkainen nainen 

Haluaisin olla: Mrs. Milkyway

Ominaisuuteni, josta en luovu: Imago

Taito, jota haluan kehittää: Hyvän hengityksen anatomia 

Kotini: Mehiläistie

Elämäni: Seitsemäs kevät

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Täällä en pyydä enää anteeksi 

Asia, jota ilman en voisi elää: Pyhä paha perhe

Asia, jota en haluaisi kokea: Laseista läpi

Työni: Mennä, meni, mennyt 

Työpöydälläni: Punainen muistikirja 

Yöpöydälläni: Sininen muistikirja

Antavat voimaa: Keskusteluja ystävien kesken

Vievät voimia: Karjalan räyhähenget

Haaveilen: Italian valossa

Viestini ystävälle: Aurinko. Porkkana. Vesi.

Minua mietityttää usein: Nopeasti piirretyt pilvet

Minua pelottaa joskus: Mykkä taivas

Tulevaisuudensuunnitelmani: Aurinkotuoli

Lukuiloa ja kauniita syyspäiviä!

Heidi Köngäs - Mirjami

Pari vuotta sitten eläydyimme Heidi Köngäksen romaanissa Sandra sisällissodan traagisiin päiviin ja sen jättämiin traumoihin. Juuri ilmestynyt Mirjami kertoo lukijalle Sandran ja miehensä Jannen perheen ja aikuisiksi kasvaneiden lasten elämästä ja koettelemuksista sotavuosina. Romaani käynnistyy jo 20-luvun lopulta, kun perheen tila Lepistö Ruovedellä, se kaamean sisällissodan näyttämö, pakkohuutokaupataan ja koko iso perhe muuttaa Mäntän lähelle Loukkusuon laitaan.

Varsinainen kerronta alkaa syksystä -39 talvisodan syttyessä. Perheen viidestä pojasta neljä on asevelvollisuusiässä ja he joutuvat sotaan. Köngäs kertoo perheen tarinaa pääosin kolmen tyttären suulla, muutaman puheenvuoron saa perheen koossapitävä voima, äiti Sandrakin. Tyttäristä vanhin Annikki on käynyt keskikoulun, muuttanut jo omilleen ja päässyt Serlachiuksen konttoriin töihin. 19-vuotias Mirjami työskentelee neiti Jalavan ompelimossa ja pieni reipas suorasuu Soili on sodan alkaessa vajaat kymmenen vuotta.

Kurjen talo on pian tupaten täynnä, kun Helsingissä asuvat pojat tuovat vaimonsa ja pienet lapsensa sotaa pakoon. Sotahan muuttui järkyttäväksi todeksi heti ensimmäisenä päivänä, kun Helsingin pommituksissa tuli paljon tuhoja ja kuolonuhreja. Kolmen tyttären puheenvuoroista käy ilmi, miten kukin heistä kotirintaman elämän koki. Seitsemän vuotta liki yhtäjaksoista sotaa oli raskasta aikaa. Tytöillä oli sisimmässä alituinen pelko rintamalla olevien veljiensä puolesta ja huoli äidin jaksamisesta. Lottana toimivan Mirjamin oli seistävä kunniavartiossa kylän tuttujen sankarivainajien hautajaisissa ja hänen oli tuskallista kohdata suruharsoja ja -surupukuja alituiseen tilaavat asiakkaat. Lumipukujen valkoisuus ja suorien saumojen tikkaus tunkivat uniinkin. Annikki taas mietti itsekseen, ettei hän punikin tyttärenä koskaan istuisi Serlachiusten hienoon ja ruotsinkieliseen piiriin ja tuskaili, miten selvitä sodan loputtua avioliittonsa raunioilla. Rämäpäinen Soili taas touhotti omiaan ja näytti, että lapsi on lapsi sodankin keskellä.

Sota-ajan arkinen, puutteen, epävarmuuden ja pelon täyttämä elämä piirtyy hyvin.  Kaiken keskellä kuitenkin on elettävä, lapsia syntyy, mennään naimisiin ja rakastutaan. Romaanissa Mirjamin rakastuminen ruotsinkieliseen Helsingistä kotoisin olevaan puutarhuriin saa suuren sijan. Heillä kahdella on keskinäistä intohimoa ja sielun yhteyttä, mutta rakkaussuhde osoittautuu hyvin vaikeaksi. Mirjami epäilee, ettei maalaistyttönä kelpaa miehen pääkaupunkilaisiin piireihin, ja pelkää toisaalta, ettei mies ylipäätään selviä sotavuosista hengissä. Ympärillään olevien suvun naisten rakkaushuolia ja lasten ainaista kitinää katseleva Soili päättää antaa elämässään piut paut miehille. Hän aikoo ryhtyä itselliseksi naiseksi ja muuttaa omaan asuntoon Mäntän keskustaan. Itseasiassa hän ei jaksaisi enää yhtään itkua ja suruja, hän haluaa oikeastaan vain treenata ja juosta.

Sandran perheen vaiheet kuvaavat sotavuosien kulun hienosti.  Suomi oli kovan paikan edessä, mutta erityisesti sitä olivat nuoret: 18-20 vuotias rintamalle joutuva poika on hirvittävän nuori. Yhtä vaikeaa on kotirintamalle jäävän samanikäisen nuoren naisen pistää elämänsä jäihin vuosikausiksi. Joskus on iloittava ja pidettävä hauskaa, on tanssittava pikkutunneille ja rakastuttava - eihän elämän turvallisesta jatkumisesta ole takeita. Kotirintamalla nälän heikentämät ihmiset sairastuivat myös raivoaviin ja kuolemaa kylväviin epidemioihin. Tuberkuloosi oli vielä yleinen eikä siihen ollut kunnon hoitoa. Mietin, miltä tuntui nuoresta sairastua tähän kaikkien pelkäämään ja kavahtamaan tautiin, joka vei melkein aina kuolemaan?

Minulla kesti aika kauan päästä sisään tarinaan. Luulen sen johtuneen monesta ja keskenään hyvinkin erilaisesta kertojaäänestä. Puhekielinen ilmaisukaan ei tuntunut aina hyvältä, sillä vierastin joitakin tekstistä esiin pompsahtavia sanoja. Käyttivätkö nuoret naiset 40-luvulla kuukautisista puhuessaan sanaa mensis? Tai käytettiinkö tuohon aikaan kotiväestä puhuttaessa ilmaisua porukat? Jotain muutakin aikakauteen istumatonta tekstissä oli. Romaanin loppupuoli kantoi paremmin kun henkilöt olivat tulleet tutuiksi ja draama tihentyi. Monet dramaattiset kohtaukset oli hienosti kuvattu ja saivat sydämen syrjälleen. Yllättävin käänne oli Mirjamin rakkaussuhteen dramaattinen loppu. Sotavuodet jättivät elämänikäiset leimansa suvun kaikkiin jäseniin. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä. Kuolema jätti suvusta vain kolme pientä lasta äidittömiksi ja Sandra sai kaikki poikansa ’ehjinä' sodasta kotiin,  tosin muuttuneina ja katse tyhjinä - sellaisia he olivat kaikki, sodasta palanneet. Talvisodan syttymisestä tulee kuluneeksi 80 vuotta tämän vuoden marraskuun 30. päivä. Sitä taustaa vasten Mirjami on hyvinkin ajankohtainen romaani.

Heidi Köngäs - Mirjami

Kansi Anna Lehtonen

Otava 2019

Kirjastosta

_______________

Olen lukenut koko Heidi Köngäksen tuotannon, tässä linkissä kaikki: Sandra, Luvattu, Jokin sinusta, Hyväntekijä, Vieras mies, Dora, Dora ja Hertta

Mirjamista Tuijata

Kirjailijan haastattelu Mirjamin tiimoilta Iltasanomissa

Heidi Köngäs tavattavissa Helsingin kirjamessuilla

lauantaina klo 13.30, Suomenlinna

Olli Jalonen - Merenpeitto

Jotenkin olen jäänyt sivuun tai keskelle, 

olen yksinäni siinä välissä enkä kenenkään kanssa täysin yhtä.

Olli Jalosen kaunokirjallisuuden Finlandian viime vuonna voittanut Taivaanpallo kertoi lumoavasti pienen sainthelenalaispojan Anguksen lapsuudesta ja siitä, kuinka tärkeä sanansaattajatehtävä vei hänet Lontooseen ja tähtitieteilijä Edmond Halleyn ovelle. Kirjan nimi Merenpeitto on osuva, sillä tällä kertaa Jalonen paneutuu perusteellisesti Halleyn merentutkimusprojekteihin. Saamme lukea sukelluskellokokeista ja kellon hyödyistä haaksirikkoisten laivojen lastien nostamisessa. Pääsemme myös mukaan Halleyn pitkälle tutkimusmatkalle, jonka tarkoitus oli löytää Antarktis.

Ehkä vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ymmärtää että minunlaisteni ympärille on syntymästä saakka merkitty särkemättömät aidat ja rajat joita ei sovi ylittää. Samalla lailla kuin valtameren saaret meren keskelle on ihmiset aseteltu pysyville sijoilleen, niin on alkanut tuntua vaikka nuorempana olen luullut että rajoja ei ole.

Nöyrän ja kuuliaisen Anguksen viisas ja hellyttävä ääni kertoo 1600-luvun lopun elämästä Lontoossa. Halleyn perheessä hän saa istua perheen ruokapöydässä, mutta säätyerot ovat hyvin jyrkät eikä niitä rajoja käy ylittäminen. Poika toimii suuresti ihailemansa Halleyn palkattomana oppipoikana viisitoista vuotta ja nukkuu yläkerran portaitten alla pienessä sopessa. Hän on mukana tärkeissä kokeissa ja on Halleyn oikea käsi: altistaa itsensä hengenvaaralle pelosta huolimatta ja kirjaa tärkeät tutkimustulokset ylös. Halley on hyvä isäntä, mutta kahden kerroksen väen säätykuilu on ja pysyy. Vuosien kuluessa Anguksen mieleen pulpahtaa myös katkeria ajatuksia: kaikki muut talouden palvelijat saavat palkkaa, mutta hän ei. Silti hän on uskollinen isännälleen ja elää tämän elämän myötä- ja vastoinkäymisissä. Selittää itselleen aina kaiken parhain päin, ja unelmoi kuitenkin salaa, ihan pienesti, oman nimensä jäämisestä historiaan.

Vihaamista on raskas kantaa. Se on mustaa ja kaivertaa sisältä. En haluaisi että se on minussa, mutta sitä syvemmällä se on mitä vähemmän se saa näkyä ulos.

Jalonen eläytyy ihailtavasti Anguksen ajatusmaailmaan; tuntuu kuin kirjailija ja tämä köyhä, vaatimattomista oloista tuleva poika ja Jalonen sulautuisivat. Luin romaania ensisijaisesti tarinana ulkopuolisuudesta, miltä tuntuu kun ei kuulu joukkoon. Anguksen mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä olivat olemattomat, ja minun sydäntäni raastoivat hänen toteutumattomat unelmansa. Hän oli ihastunut talon piikatyttöön Henriettaan, mutta lähentymisyritys päättyi surulliseen onnettomuuteen. Syntyperänsä perusteella Henrietta kuului ylempään kerrokseen ja naitettiin aateliselle Ranskaan. Angus olisi myös hyvin pystynyt ja halunnut opettaa perheen tyttäriä lukemaan ja laskemaan, mutta hänen syntyperänsä ei kelvannut rouva Halleylle.

Edmond Halleyn elämä ja hänen uskomattoman laajat kiinnostuksen kohteensa tulevat tietysti myös lukijaa lähelle. Akateemisista viroista käydään veristä kilpailua ja Halley sivuutetaan usein. Hänen tähtäimensä on kuninkaan astronomin kunnioitettu virka Greenwichissä, mutta siihen hän ei Merenpeitossa vielä yllä. Kuitenkin Halley saa sen verran arvostusta osakseen, että pääsee upouuden Paramoren kapteenina tutkimusmatkalle Antarktiksen vesille. Siellä ihailemaansa Halleytä ilahduttaakseen Angusta kohtaa vielä toinen fyysinen haaveri.

Anguksen elämäntarina liikutti minua suuresti. Hän oli aivan poikkeuksellinen poika, joka olisi selvittänyt suuria maailman mysteereitä, jos syntyperä ja koulutuksen puute eivät olisi olleet esteinä. Halleyn taloudessa eläessään hänen suuri unelmansa oli päästä kouluun, mutta siihen ei huonoissa rahavaroissa ollut Halley pystynyt sitoutumaan; omien tytärten koulutus ajoi edelle. Ehkä Anguksen tarina jatkuu vielä jossain muodossa? Toivoisin, että Angus kokisi elämässään myös inhimillistä onnea, kenties Rebeccan ja tämän lasten rinnalla.

Merenpeitto oli vähintäänkin yhtä loistelias kuin Taivaanpallo. Viisaan ja nöyrän Anguksen ääntä oli ihana, joskin myös hivenen surullista kuulla. Taivaanpallosta kirjoitin näin, ja sama sopii hyvin myös Merenpeittoon:

"Olli Jalosen tekstissä on jotain maagista ja pieni Angus sydämet sulattava henkilöhahmo. Poika on hyväsydäminen, liikuttavan tunnollinen ja kuuliainen. Hänellä on terävä pää, uskomattoman tarkka näkö ja hänen tiedonjanonsa on loputon. Sitkeä ja laiha poika on harjaantuneine koirankoipineen ja parkkiintuneine jalkapohjineen nopea kuin nuoli. Anguksen mietteitä ja pohdintoja lukee suorastaan ahmien. Sanasto, lauserakenteet ja tapa ilmaista luovat lukijan eteen 1600-luvun lopun maailman. Juuri noin olisi älykäs ja Raamatun nuhteeseen kasvatettu poika voinut ajatella ja ilmiöitä pohtia.”

Olli Jalonen - Merenpeitto

Kansi Anna Lehtonen

Otava 2019

Kirjastosta

_______________

Kulttuuri kukoistaa, Tuijata

Olli Jalonen tavattavissa Helsingin kirjamessuilla

torstaina klo 15.00, Senaatintori

EMMA - Michael Jackson On the Wall

Paul McCarthy - Michael Jackson and Bubbles 

Näyttely Michael Jackson On the Wall suunniteltiin ja koottiin ennen dokumentin Leaving Neverland julkaisua keväällä 2019. Näyttely esitettiin ensin Lontoon National Portrait Galleryssä (2018), jota seurasi Grand Palais, Pariisi ja Bundeskunsthalle, Bonn. Espoon modernin taiteen museo, EMMA sanoo valittavansa tilannetta ja vastustavansa kaikenlaista hyväksikäyttöä, mutta museon historian kalleimman näyttelyn peruuttaminen ei ollut vaihtoehto. En lue kuuluisuuksien juoruja, enkä ole nähnyt dokumenttia, joten minulla ei ole henkilökohtaista mielipidettä asiasta, katsoin tätä vain taidenäyttelynä. Museo oli vähän hämärä, mutta siitä huolimatta muutama kuva.

Sen jälkeen kun Andy Warhol käytti pop-ikonin kuvaa ensimmäisen kerran vuonna 1982, Jacksonista on tullut visuaalisen taiteen kuvatuin kulttuurihahmo - hän on ilmiö. Näyttely On the Wall esittelee teoksia yli 40 nykytaiteilijalta. Ne on kerätty julkisista ja yksityisistä kokoelmista ympäri maailmaa ja lisänä on erityisesti tätä näyttelyä varten tehtyjä uusia teoksia. No, mitähän sanoisi? Kokemisen arvoinen kyllä! Valokuvia, tilkkutöitä, jättimäisiä tauluja, uskonnollisia aiheita, silmiä, videoteoksia... Jacksonin ura ja persoona on innoittanut nykytaiteilijoita ällistyttävän monella tavalla.

Näyttelyn taiteilijat: Rita Ackermann, Emma Amos, Lyle Ashton Harris, Dara Birnbaum, Appau Junior Boakye-Yiadom, Candice Breitz, Monster Chetwynd, Michael Craig-Martin, Dexter Dalwood, Graham Dolphin, Mark Flood, Isa Genzken, Michael Gittes, Todd Gray, Kai Guetta, Maggi Hambling, Jonathan Horowitz, Rashid Johnson, Isaac Julien, Johannes Kahrs, KAWS, David LaChapelle, Louise Lawler, Klara Lidén, Glenn Ligon, Sam Lipp, Isaac Lythgoe, Paul McCarthy, Rodney McMillian, Dawn Mellor, Dan Mihaltianu, Mr. Brainwash, Lorraine O’Grady, Catherine Opie, Yan Pei-Ming, Grayson Perry, Paul Pfeiffer, Faith Ringgold, Michael Robinson, Pamela Rosenkrantz, Mark Ryden, Susan Smith-Pinelo, Donald Urquhart, Andy Warhol, Kehinde Wiley, Hank Willis Thomas, Jordan Wolfson ja Rose Wylie.

Mark Ryden - Dangerous

Kehinde Wiley - Equestrian Portrait of King Philip II. 

Tällaisia koreita ja isokokoisia muotokuvia entisajan suurmiehet maalauttivat itsestään. 

Jacksonin itsensä tilaama työ, joka valmistui vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Lorraine O'Gradyn jännittävä neljän valokuvakollaasin kokonaisuus, jossa taiteilija

vertaa Charles Baudelairea ja Jacksonia uriensa eri vaiheissa.

Faith Ringgoldin tekstiilityö Who’s Bad? on maalattu kankaalle. 

Keskiosan maalausta ymäröi tilkkutyöreunus.

Lisää kuvia & näyttelyn kuraattorin Arja Millerin haastattelu täällä.

Näyttelystä ranskaksi:

Tuire Malmstedt - Mykkä taivas / Isa Karos #2

Musta vesi seisoi hiljaisena, ja taivas, taivas oli mykkä.

Vuosi sitten ilmestynyt Tuire Malmstedtin Pimeä jää hurmasi minut ja koko dekkareita ja trillereitä rakastavan yleisön: se valittiin myös vuoden 2018 parhaaksi esikoisdekkariksi. 30.9. ilmestyvä Mykkä taivas on minusta vielä vahvempi ja jännittävämpi. Syksyinen Saimaa velloo uhkaavana ja pelottavana; paha vaanii ihmisiä - ja tappaa joutsenia. Uusi hurja henkirikos liippaa kovin läheltä Savonlinnan poliisikuntaa ja uuvuttaa Isa Karoksen ja Niiles Aarnikosken koko tiimin.

Isa on kuormitettu nainen; ihmetyttää, että hän ylipäätään jaksaa poliisityössään. Tyttären kohtalo ei ole selvinnyt ja miessuhteet ovat sotkussa. Isa on virallisesti eronnut miehestään Samuelista, mutta taitaa heilastella hänen sekä työparinsa Niileksen kanssa. Samaan rytäkkään jumpsahtaa myös äidin hautajaisia ja lapsuuskodin myyntiä. Isan on pakko käydä selvittämässä päätään psykiatrin vastaanotolla.

Kerron juonesta vain lähtökohdat. Nimettömän vinkkipuhelun ansiosta metsästä löytyy ihmisen pää, ei muita ruumiinosia. Pää on groteski näky: takaraivo tohjona, hampaat vedetty pois ja se on osaksi kärventynyt tulessa. Tapauksen tutkimista hidastaa se, että tiimin teknisistä tutkijoista toinen, Janne Ikonen, on kalastusmatkalla Lapissa eikä hänen kännykkäänsä saada yhteyttä. Ei myöskään Jannen kalakaveriin, eläkkeellä olevan poliisiin Heikkiin. Karmiva totuus paljastuu aivokuvien perusteella: uhri, josta siis vain pää on löydetty, on tiimin Janne. Koko Savonlinnan poliisilaitos on järkyttynyt ja shokissa.

Mykän taivaan rakenne noudattelee jo esikoisesta tuttuja linjoja. Lähimenneisyydestä, 2000-luvulta kertoo Suomeen päätyneen Syyrian pakolaisen Ayashan dramaattinen tarina ja kauemmas kovaan historiaamme kurkistetaan karjalaisen, sodan tieltä toistamiseen evakkoon joutuvan Nadeshdan silmin. Malmstedtilla on kerronnan lahja. Sen lisäksi, että hän osaa punoa kihelmöivää jännitystä tihkuvan tarinan ja pitää napakasti käsisään monet henkilöt ja sivupolut, hänen tekstinsä tekee eläviksi sekä tutun nykymiljöön että vieraammat ja kaukaisemmat tapahtumat.

Nadeshdan nuoruus rajantakaisessa Karjalassa liikutti minua kovin. Oli hienoa lukea ortodoksisista perinteistä, ruuista ja praasniekoista. Nadeshdan perhe oli palannut takaisin Salmiin, rakentanut uuden talon poltetun tilalle ja kylvänyt viljan. Elämän uusi toivo lakoontui kuitenkin pommikoneitten jylyyn juhannuksena 1944. Taas oli lähdettävä evakkoon, nuoriso Nadeshdan tavoin kävellen ja arvokasta lehmää taluttaen. Traagiset koettelemukset leimasivat naisen nuoruutta ja myöhempääkin elämää.

Ayasha kertoo rakkaasta isästään sekä ihanasta ja kauniista kotikaupungistaan Alepposta, jossa moskeijoiden kupolit satavat kivimurskana maahan. Hänen pakomatkansa Välimeren kautta Turkkiin on meille kaikille tuttu tiedotusvälineistä. Pieni serkku katoaa tyrskyihin eikä 70 000 pakolaisen leiri Turkissa parempaa tarjoa, päinvastoin: se on helvetti. Nuori Ayasha luottaa sinisilmäisesti väärään henkilöön, dramaattisin seurauksin.

Sellojen sointi vahvistui toiseen säkeistöön, tummat hahmot liikuskelivat kanavan varrella ja sytyttelivät lyhtyjä. Etäämpää sillan alta soutivat esiin veneet, jotka oli täytetty lyhdyillä. Tuskin pystyin hengittämään. Se oli kaunista. Se oli kauheaa. Soutuveneet, tummat hahmot ja lyhdyt toivat mieleeni elävän kuvan Mustasta joutsenesta mökin edustalla. Kylmät väreet hiipivät selässäni, alas jalkoihin asti. Minua heikotti, en saanut henkeä.

Mykkä taivas on hyvin visuaalinen teos. Lukija uppoaa silmittömän pahan pimeisiin näkymiin. Tuntui myös erittäin vastenmieliseltä, että joku tappaa kansallislintujamme, mytologian pyhinä pitämiä joutsenia. Visuaaliset, upeat näyt karmivat selkäpiitä ja tulevat iholle. Tuntui kuin itsekin olisin nähnyt Mustan Joutsenen kuunsillan valossa synkällä Saimaalla tai kokenut Oravin kanavan Valon juhlan uhkaavuuden. Tunnelmat olivat tiheitä ja pelottavia. Korvillani olin kuulevinani kaikuja Sibeliuksen Tuonelan joutsenesta.

Mykkä taivas oli jännärinä äärimmäisen jännittävä, otteessaan pitävä eikä se paljastanut syyllistä ennen kuin aivan lopussa. Puolivälissä tuli vinkki, mutta en osunut arveluissani oikeaan kaikessa karmivuudessaan. Erityisesti pidin siitä, että trillerijuonen ohessa Malmstedt kertoi asiantuntevasti ja eläytyvästi niin meidän karjalaisten kuin maahanmuuttajien kohtaloista. Isa Karos on kovia kokenut nainen, mutta silti jääräpäinen, uhkarohkeakin. Kun nyt yksi hänen elämäänsä varjostanut tragedia on saanut jonkinlaisen päätöksen, toivon sydämestäni, että naiselle koittavat hiukan onnellisemmat ja tervehdyttävät ajat. Mutta senhän me saamme lähivuosina nähdä, sillä sarjan kolmas osa on kuulemma hyvässä vauhdissa ja idea valmiina neljänteenkin (Länsiväylä). Täydet viisi tähteä!

Tuire Malmstedt - Mykkä taivas
Kansi J. T. Lindroos
Myllylahti 2019
Kustantajalta - kiitos
_______________

Oravissa on oikeastikin Valon juhla, tänä vuonna se on lauantaina 28.9. Sain luvan käyttää Iltakanavan kuvaa heidän nettisivultaan - kiitoksia paljon.

Kirjarakkautta ehti tämän myös jo lukea.

Tuire Malmstedt (s.1974) toimii kieltenopettajana, ja on aiemmin työskennellyt kääntäjänä ja teknisenä kirjoittajana. Psykologisen trillerin taidonnäyte, Isa Karos -sarjan avausosa Pimeä jää ilmestyi 2018 ja sai Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan.

Tuire Malmstedt tavattavissa Helsingin kirjamessuilla

perjantaina klo 11.30, Punavuori

Elena Ferrante - Amalian rakkaus

Amalian rakkaus on maailmanmaineeseen Napoli-sarjallaan nousseen mystisen Elena Ferranten esikoisteos. Lilan ja Elenan toisiinsa kietoutuneet elämäntarinat veivät sydämeni; postaukseni sarjasta täällä. Tässä teoksessa miljöönä on sama meluisa ja köyhä, väkivaltainen ja seksistinen Napoli, mutta ote on hyvin painajaismainen ja absurdin vääristynyt. Kirjan pohjalta on filmattu elokuva, ja tuntuukin, että Amalian rakkaus olisi sellaisenaan oiva trillerin käsikirjoitus.

Delia on nelivitonen sarjakuvataiteilija Roomasta. Hän odottaa äitiään Amaliaa syntymäpäivänään vieraakseen. Mutta äiti ei tule, hän on hukuttautunut yllään vain upouudet ja seksikkäät rintaliivit. Vanhimpana kolmesta tyttärestä Delialle lankeaa äidin asunnon tyhjentäminen ja tämän tavaroiden läpikäynti. Napolissa Delia kulkee lapsuutensa tapahtumien näyttämöillä ja hänen mieleensä nousee häiritseviä, torjuttuja muistoja.

Pienenä tyttönä Delia janosi äitinsä Amalian rakkautta, mutta Amalia oli seksuaalinen nainen, jonka rakkaus kuului miehille. Isä oli vaimostaan sairaalloisen mustasukkainen. Räjähtämiseen riitti aivan viaton katse tai ele, tai miehen provosoivaksi kokema Amalian nauru. Seksistisiä ja vähäpukeisia mustalaistyttöjä katukauppaan maalaava mies ’omisti’ Amalian ruumiin, ja hän tulkitsi kaiken naisen tekemän uskottomuuden valmisteluksi. Väkivalta kotona oli arkipäivää, jota pieni tyttö pelosta vapisten pakeni komeroon piiloutumalla. Varastaakseen äitinsä Amalian rakkauden, hän kertoo isälleen hirvittävän valheen: hän näki muka kuinka äiti ja komea Caserta pelehtivät miehen isän siirtomaatavarakaupan kellarissa. Amalia ei kuitenkaan tainnut olla täysin viaton, sillä hän tunsi kehonsa naisellisen seksuaalisuuden vallan miehiin.

Kuten jo alussa sanoin Amalian rakkaus on painajaismainen kuvaus, jossa Delian muistot ja se mitä hän tietää tai totena pitää sekoittuvat hurjiksi ja pyörryttäviksi näyiksi. Napolin katujen melu ja liikennekaaos tukevat uhkaavia kuvia; törkeästi naisia liikennevälineissä ja väkijoukoissa hipelöivät miehet ovat naisten todellisuutta. Verikoston ajatus elää: uskoton, epäsiveellinen vaimohuora ansaitsee tulla hakatuksi ja hänen kumppaninsa tapetuksi. Seksuaaliset kuvaukset vyöryvät toistensa perään. Seitsemänkymppinen Caserta on edelleen halunsa pauloissa, mutta tyydyttää himonsa nyt alusvaatefetissillä. Väkivaltainen isä käyttää edelleen ensiksi nyrkkejään (myös tyttäreensä) ja on edelleen mustasukkainen Amaliasta, vaikka pari erosi yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Lukukokemus oli hyvin hämmentävä ja surrealistinen. Delian muistot ja muistikuvat sekoittuivat todellisiin tapahtumiin painajaismaisella tavalla. Seksuaalisuutta tihkuvassa ympäristössä kasvaneesta Deliasta on tullut kylmä nainen. Silti hän antautuu kliinisesti lapsuutensa leikkitoverille Antoniolle, koska se on naisen osa. Linkitän tähän teoksen pohjalta tehdyn elokuvan trailerin, joka antaa hyvän kuvan Amalian rakkauden painajaismaisista tunnelmista.

Elena Ferrante - Amalian rakkaus
Alkuteos L’amore molesto 1992
Suomentanut Taru Nyström
Wsoy 2019 (2005)
Kirjastosta
_______________

Kulttuuri kukoistaa, Luettua elämää, Oksan hyllyltä, Tuijata

Pääosin Napolissa kuvatun L’amore moleston ohjasi Mario Martone 1995.

Nuotio, Soininen - Punainen vaate / Salome Virta #3

Punainen vaate on kirjailijaduo Nuotio-Soinisen kolmas Salome Virta -taidejännäri. Olen lukenut ensimmäisen, Nainen parvekkeella, mutta Sakset tyynyn alla on lukematta. Aavistuksen olin ulkona kakkososassa tapahtuneesta, mutta ei se liiemmin haitannut. Tässä osassa tapaamme taas iäkkään Arvo Joenmaan, jonka varastettua Edelfeltiä ensimmäisessä osassa jahdattiin. Uutta oli Salomen ja Tuomas Joenmaan pysyväluonteinen rakkaussuhde, ja uutta minulle myös se, että pappa Joenmaalla on naisystävä Wienissä.

Tuomas ja Salome asuvat edelleen Berliinissä, jossa mies pyörittää menestyvää taidegalleriaa. Eräänä iltana Tuomaksen tuttava Stefan Lemke esittelee taidekokoelmaansa hulppeassa asunnossaan. Miehen suurin aarre on pienikokoinen Elin Danielson-Gambogin omakuva, jonka keräilijä sanoo ostaneensa jo kymmenisen vuotta sitten. Suomessa käydessään Salomelle selviää, että aito Danielson-Gambogin Punainen omakuva vuodelta 1903 kuuluu Turun taidemuseon kokoelmiin. Lemken taulun täytyy siis olla väärennös - ja luonteelleen ominaisesti Salome antautuu oitis tutkimaan tämän potentiaalisen taideväärennöksen vaiheita. Jännärissä on kaksi aikatasoa ja kaksi kerrontalinjaa, jotka Punainen omakuva liittää hienosti toisiinsa. Nykyajassa kerrotaan Salomen tutkimuksista ja hänen elämästään Joenmaan perheen miniäkokelaana.

Toinen kerrontalinja sijoittuu 1800-1900-lukujen vaihteeseen ja paneutuu triangelidraamaan Elin-Raffaello-Dora. Kiinnostuin tästä jännäristä nimenomaan Elin Danielson-Gambogin ansiosta, ja teos onnistui yllättämään minut iloisesti. Olen lukenut Elinin ja hänen miehensä Raffaellon elämästä kertovan ja heidän taidettaan esittelevän upean Didrichsenin taidemuseon näyttelyjulkaisun. Taiteilijan elämänvaiheet olivat siis jo tuttuja, mikä helpotti kirjeitten kertoman asettamista oikeisiin asiayhteyksiinsä.  Tiesin siis Raffaellon ja Elinin hyvän ystävän Doran suhteesta - mutta voi miten upeasti Nuotio & Salminen eläytyivät kummankin naisen tuntoihin!

Punapukuinen omakuva 1903, Public domain

Elin ja Dora ovat olleet ystävyksiä Önningebyn ajoista lähtien ja Elin lohduttaa äidillisesti nuorempaa Doraa kun tämän kihlaus Wiikkan kanssa purkautuu. Kirjeenvaihto kestää vuosikausia ja kuviteltujen kirjeiden sävy istuu loistavasti näiden taiteilijattarien suuhun: hyvin maalailevaa ja innoittunutta, ympäristön värejä ja valoa havainnoivaa. He kirjoittavat taiteesta, taidemaailmasta ja naistaitelijan asemasta; taiteilijaystävistään, apurahojen saannin vaikeudesta ja ikuisesta rahapulasta - aivan kaikesta! Kun Dora saapuu Antignanoon Gambogien vieraaksi Raffaello ja Dora rakastuvat toisiinsa. Salasuhteen paljastuttua kirjeitten sävy muuttuu viiltävän teräväksi, loukkaavaksi ja tuohtuneeksi: sanoja ei säästellä ja iskut satelevat puolin ja toisin. Ymmärsin toki Dorankin vaikuttimet, mutta sympatiani tässä triangelidraamassa olivat Elinin puolella. Kuvitteellinen kirjeenvaihto teki eläväksi Elinin tilanteen: vieraalla maalla, melkoisen yksin ja vailla omia ystäviä, pettyneenä naisena luottamuksensa raunioilla. Aviokriisi riitoineen ja ahdistavine pohdintoineen kesti monta vuotta, mutta sitten Elin päätti jatkaa elämäänsä miehensä rinnalla. Hän elätti tilaustöillään yhä vain huonommassa henkisessä kunnossa olevan miehensä. Juuri tuolta ajalta on Punainen omakuva. Kun tiedämme taustat, ymmärrämme paremmin Elinin katseen: hän pitää päänsä ylpeästi pystyssä, hän on vahva aikuinen nainen, joka tietää mitä tekee.

Berliinissä Salomen sitoutumiskammo horjahtelee, mutta oma nuhjuinen yksiö on silti toisinaan houkuttava pakopaikka Tuomaksen ylellisestä maailmasta. Terävänä naisena hän onkii selville Krakovassa nykyään vaikuttavan epäilyttävän taidekauppiaan, Veikko Adlerin. Krakovaan siis käy uhmakkaan Salomen matka, vaikka sairasteleva Arvo Joenmaa kaipaisi huolenpitäjää. Suomeen ehdittyään Salome käy Kansallisgalleriassa tapaamassa taideväärennöksiä tutkivan ryhmän vetäjää ja paljastuu, että erään suomalaisen pörhistelevän keräilijän kokoelmassa on useita todennäköisiä väärennöksiä. Teoksen loppupuolella sitten ryskyy ja rymisee, mutta Salome ja Tuomas selvittävät vaaralliset tilanteet yhdessä - ja Joenmaan perhe hengähtää hetkisen auvoisen onnellisissa tunnelmissa.

Nuotio & Salminen kutovat mukavan pehmeähkön jännärin Elin Danielson-Gambogin elämän ja Punaisen omakuvan ympärille. Kirjan alkupuoli oli verkkaista menoa kummankin kerrontalinjan osalta, mutta sitten vauhti kiihtyi. Jännärijuonikin oli käypä, mutta eniten nautin Elinin ja Doran terävästä kirjeenvaihdosta. Kummankin naisen näkemykset oli hienosti ja todentuntuisesti kuviteltu: kaikki olisi voinut tapahtua juuri esitetyllä tavalla! Kun nyt Salomen elämä muuttuu ratkaisevasti,  on jännittävää nähdä miten hänen taideseikkailunsa jatkuvat. Punainen vaate oli viihdyttävä romaani Danielson-Gambogin taiteen ystävälle ja Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema kansi kuvaa hienosti naisten kirjeenvaihtoa ja sanan säilien taistelua yli sata vuotta sitten.

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen - Punainen vaate
Salome Virta #3
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Bazar 2019
Kustantajalta - kiitos!

_________________

Suositan lämpimästi luettavaksi näitä teoksia: Virve Heinisen Italian valossa & Riitta Konttisen elämäkertaa Elinistä.

Keräsin tähän listaa todellisista henkilöistä, joista teoksessa puhutaan:
Elin Danielson-Gambogi 1861-1919 / Dora Wahlroos 1870-1947 / Raffaello Gambogi 1874-1943 / Emil Wikström  "Wiikka"  1864-1942 / Akseli Gallen-Kallela ”veli Aksel” 1861-1931 / Victor Westerholm 1860-1919 / Önningebyn taiteilijayhteisö

Kirjailijat tavattavissa Helsingin kirjamessuilla

perjantaina klo 11.00, Punavuori

Anna Elina Isoaro - Tämänilmaiset #runosunnuntai

Tyhjyys. Tuska. Tuonenlehto.

Muutama vuosi sitten Anna Elina Isoaroa kohtasi tragedia, jota yksikään nainen ei toivoisi kokevansa: perheen toinen lapsi, täysiaikainen poikavauva, kuoli kohtuun. Tämänilmaiset kertoo runoina, miten suruvuodesta ja tragediasta selvittiin. Kalevan haastattelussa kirjailija kertoo, että alkuun Veikon kuolemasta kirjoittaminen oli osa toipumisprosessia ja -terapiaa, mutta kun aikaa kului, ahdistus helpotti.

Ääni värisemättä väitämme että olet varten taivasta luotu.

Aihe on niin traaginen ja Isoaron lähestymistapa niin kaihtelematon, että luin runoteosta sydän sykkyrällä. Runot eivät hyssyttele eivätkä silottele, vaan Isoaro käyttää brutaaleja, mutta tosia sanoja - kalma, kuolema, krematorio, kauhu, kalmanhaju: Eteinen. Kauluri. Kurahanskat ja kuolema. Alkuun tietysti koko elämä pysähtyi, mutta kun perheessä oli jo yksi lapsi, elämää piti jotenkin jaksaa jatkaa ja arjesta selvitä. Ystävät auttoivat, isovanhemmat auttoivat, ja kriisiterapia. Oli jaksettava viedä isoveli päiväkotiin, siivota, käydä kaupassa, laittaa ruokaa.

Täytyy hammashoitajalle huomauttaa, että enkelitarra ei sovi reippauspalkinnoksi, lintukin on siinä rajoilla.
...

Tämä talo on vuoden vihannes: kriisit itävät

alekkain, päällekkäin, sisäkkäin

toisistaan tietämättä, kunnes ulvotaan

poski vasten lämpöpatteria, kurlataan kyynelvesillä kylpyhuoneissa.

Miten vastata ikätasolle sopivasti isoveljen kysymyksiin kuolemasta, miten parisuhde voi? Runot peilaavat tätä tuskallista surun vuotta monelta kantilta ja kokoelma on hyvin monimuotoinen. On muutaman säkeen runoja, on listoja ja kansanrunouden traditioon perustuvaa ilmaisua. Itse pidin näistä Kanteletar-vaikutteista runoista hyvin paljon. Ennen pikkulapsikuolleisuus oli hyvin suurta, joten naiset loivat tuutulauluja Tuonen viemille pienokaisilleen.

Odotimme sinua, valmistimme laulun:

kultakäen kehtolaulun, nurmilinnun nukutuksen,

allin lapsen uuvutuksen, pääskylle väsyveisun

mutta linnut

tulivat tuolta puolen, Vainajalan alanteilta

Manalta laulu lasketteli, Tuonen virralta virsi.

Monet runot ovat äärimmäisen koskettavia, niistä huokuu tuska, ahdistus ja epätoivo. Yksi koskettavimmista on pitkä Jouluksi pohjoiseen, joka tuttua Laiva on lastattu -lorua mukaellen sanallistaa tuskan, tyhjyyden ja epätoivon, mutta myös elpymisen elkeet. Tutun Punahilkka-sadun muunnelma kertoo, miten isoäiti kulkee punahilkan sairasvuoteelle, läpi kauhun metsän, joka on korvenmustaa ja tiheää.

Tämänilmaiset tuo varmasti lohtua niille äideille ja isille, jotka ovat menettäneet vauvansa tai pienen lapsensa. Isoaro kirjoittaa henkilökohtaisen tragediansa loisteliaiksi ja monimuotoisiksi runoiksi.

Anna Elina Isoaro - Tämänilmaiset
Kannen maalaus Aino Louhi
Taitto Jonna Nisu
Aviador 2019
Kirjastosta
______________
Kirjailijan kuva Hannu Jukola

"Miten kirjoittaa traagisimmasta mahdollisesta kokemuksesta, oman lapsen kuolemasta? Voiko kirjoittaminen tuoda lohtua? Arkea on kuitenkin elettävä, ja juuri arjen pienet yksityiskohdat tekevät näkyväksi surun moninaiset vaiheet. Teos kasvaa henkilökohtaisesta yleiseksi, suuria menetyksiä kokeneiden mielenmaisemaksi, jonka taustalla soi ikiaikainen Tuonelan tuutulaulujen perinne.” - Kustantaja

Anna Elina Isoaro (s. 1981) on tamperelainen runoilija, sanataideohjaaja ja kirjallisuustapahtumatuottaja. Isoaro voitti Runo-Kaarina-kilpailun esikoiskokoelmallaan Puolen mantereen kerhossa vuonna 2011. Toinen runokokoelma Rakkautta ja vasta-aineita (Into 2016) voitti Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Isoaro toimii runoilijantyönsä lisäksi kirjallisuuden läänintaiteilijana Pirkanmaalla. Hän voitti Poetry Slamin Suomen mestaruuden vuonna 2005 ja hän on esiintynyt lukuisissa kirjallisuus- ja kulttuuritapahtumissa ympäri Suomen. Sanataideohjaajana Isoaro on vienyt runon tekemisen ja lukemisen iloa kaikenikäisille yleisöille: vauvakerhoon, koululuokkaan, vanhusten palvelukeskukseen.